Islamin Aikapommi

Islam (arab.) tarkoit­taa ”alistumista” ja muslimi ”alis­tu­vaa”, mu­tta vä­­hin­­tään yh­tä pal­jon is­la­­mis­sa on ky­sy­mys alis­ta­mi­­ses­ta ja alis­­ta­­jis­ta. Mus­li­mit it­se sa­no­vat alis­tu­van­sa Al­la­­hil­le, mis­tä he kat­so­vat saa­­neen­sa palk­kiok­si etu­­oi­keu­den alis­taa vuo­ros­taan mui­ta, mut­ta ke­­nel­le mus­li­­mit to­del­la alis­­tu­­vat ja mik­si?

• Johdanto
• Kunnialliset ylempiarvoiset ja häpeälliset alempiarvoiset
• Kunnioituksen saavuttaminen ja häpäisyn kostaminen
• Teeskentely kasvojen suojelemiseksi ja todellisten aikeiden kätkemiseksi
• Uhrimentaliteetti ja vaatimus toisten mukautumisesta
• Alistumisen palkitseminen ja alistumattomuuden rankaiseminen
• Uskonto alistamisen ja palkitsemisen välineenä
• Mitä islam todella on?

Johdanto

Tämä ar­tikkeli pyrkii ku­vaamaan musli­mien kult­tuurisen identiteetin ja menta­liteetin pe­rusele­mentit tavalla, joka kattaa niin isla­mia vain ni­meksi har­­joit­ta­van, päih­tei­tä käyttä­vän ja jen­gissä rötöstelevän musli­minuorukaisen kuin mart­tyyri­kuolemasta haa­vei­levan muja­hidinin­kin mielenmai­semat. Paino­piste on niissä piir­teissä, jotka poik­kea­vat sel­västi länsi­maisessa kulttuurissa ope­tet­ta­vas­ta arvo­maail­masta ja joiden tuntemi­nen on olen­naista musli­mien ym­mär­tä­mi­sek­si näiden omasta maailman­katsomuk­sesta käsin. Tämän kir­joi­tuk­sen ins­pi­raa­tio­na ja keskeisenä lähteenä on toiminut tanskalaisen nuo­ri­so­psy­kol­o­gin Nicolai Sennelsin erinomainen artikkeli ”Report from the therapy room: Why are Muslims more violent and criminal?”, joka kannattaa lukea poh­jus­tuk­sek­si tässä esitettävälle analyysille.

Islam itse ei tunne sellaisia länsi­mai­seen käyt­töön lansee­rattuja käsit­teitä, kuten ”maltil­linen islam” tai ”ra­dikaali islam”. On vain yksi is­lam, ja on niitä, jotka harjoit­tavat sitä, ja niitä, jotka eivät harjoita sitä. Islamin harjoit­tajia saate­taan län­nessä kutsua ”isla­mis­teiksi”, ”radi­­kaa­­leik­si mus­li­­meiksi”, ”jiha­­dis­teiksi”, ”pie­nek­si jou­kok­si ekstre­mis­tejä”, ”yk­sinäi­siksi su­siksi”, ”inter­ne­tissä ra­dikali­soitu­neiksi”, ”äs­ket­täin radika­lisoi­tu­neiksi”, ”hen­ki­sesti tasa­pai­not­to­miksi”, ”häiriin­ty­neik­si yksilöiksi”, ”yk­sittäi­siksi häiriin­tyneik­si hen­kilöik­si”, ”nuo­risok­si”, ”aasialaisiksi” tai jopa ”ter­roris­teiksi”, mutta he itse kutsu­vat it­seään yksin­kertai­sesti mus­limeiksi. Mutta myös henki­löt, jotka eivät harjoita islamia ja jotka ei­vät tun­ne sen ideo­logiaa, voivat kut­sua itseään mus­limeiksi. Muslimi-sanaa käyte­tään islamin yhtei­sössä diskri­minoivana terminä, jolla korostetaan erot­tau­­tu­mis­ta hal­veksi­tuis­ta ”uskot­tomista” (arab. káfir, mon. kuffár). ”Uskotto­milla” puo­les­taan ei tar­koi­te­ta ai­noas­taan kaik­kia ei-muslimeja vaan myös toi­sia musli­meiksi itseään kutsuvia hen­ki­löitä, jos näiden kat­sotaan edustavan vää­ränlaista islamia tai pelkästään tees­ken­te­le­vän harjoittavansa is­la­mia. Ei-musli­miksi ju­lis­tau­­tu­mi­nen mer­kit­sisi musli­miyhtei­söön syn­tyneelle tai sii­hen kerran liit­ty­­neel­le vähin­tään so­si­aa­lista itse­­mur­haa tai sitäkin syn­kempää kohtaloa:

[Profeetta Muham­mad:] ”Jos joku vaih­taa is­la­min us­konsa, tap­pakaa hänet.” (Sahih Buk­hari 9:84:57)

o8.1 Kun murrosiän saavuttanut täysijärkinen henkilö hylkää va­paa­eh­toi­ses­ti is­la­min, hän ansaitsee tulla tapetuksi. (’Umdat al-Salik, auktorisoitu shari’a-opas)

Niinpä on paljon mus­limeiksi itseään kutsuvia henkilöitä, jotka eivät kui­ten­kaan käytän­nössä harjoita islamia tai jotka har­joittavat sitä vain näennäisesti so­si­aa­lis­ten kulissien yllä­pitämi­seksi. Tässä artikkelissa nämä henkilöt ovat si­vuosassa ja huomio on sen sijaan isla­min ideologi­assa. Tavoit­teena on kuvata nii­den henki­löiden men­taliteettia, joille is­lam to­della toimii heidän identiteet­tinsä ja sosi­aalisen itseil­maisunsa perus­tana, samoin kuin nii­den henkilöi­den aja­tus­maa­il­maa, jotka to­del­la pyrkivät har­joit­tamaan isla­mia siihen si­säl­­ty­­vi­ne velvol­lisuuk­si­neen. Lukija voi itse arvi­oida näiden kult­tuuristen men­tali­­teetti- ja käyt­täy­tymis­­tendens­sien ylei­­syyttä ja paikkansapi­tä­vyyttä omien ha­vain­to­jen­sa poh­jalta.

Johdannoksi on hyö­dyllistä lukea seu­raava sheikki Mu­hammed Salih Al-Mu­najjidin fatwa (Islam Q&A:13759), joka on annettu vastauk­seksi kysy­myk­seen ”Mi­tä on­gel­mia mus­li­mit koke­vat heihin kohdis­tuvien ennak­koluulojen joh­­dos­ta?”. Tämän maail­malla hyvin tunne­tun saudi-imaamin fatwa on islamin lain poh­­jalta muodostettu ar­vo­val­tai­nen näke­mys siitä, millai­siksi musli­mit itse miel­­tä­­vät asemansa ja roo­linsa suhteessa ka­fi­rei­hin. Arabiankieli­nen termi káfir (mon. kuffár) on muslimien, niin is­la­­min­op­pi­nei­­den kuin katu­jen­gi­­läis­ten­kin, käyt­tämä halven­tava nimitys ”uskotto­mista” eli kai­kista muis­ta kuin mus­li­­meis­ta.

Ylistys Alla­hille!

Muslimit ovat kärsi­neet vai­noami­sesta ja va­hingon­teosta heitä koh­taan tun­nettujen ennak­ko­luulo­jen ja sen joh­dosta, että he ovat uskolli­sia uskonnol­leen, mutta vai­not­tiinpa heitä kuinka pal­jon hy­vänsä, heitä on mah­do­tonta saada nöyr­ty­mään ja vi­haa­maan isla­mia; mie­luum­min he kestä­vät sen kär­sivälli­sesti Alla­hin asian puo­lesta ja etsien palkkiota siitä. Hei­dän Her­ransa sanoo:

”Älkää olko heikkoja (vihollisianne vas­taan) älkääkä murehtiko, sillä jos te us­kotte, te olette ylim­mät (voi­tossa).” (Koraani 3:139)

Mitä tulee tekoihin, joita jotkut kafireista te­kevät muslimeille, niin syynä niihin on jo­kin seu­raa­vasta kolmesta:

Joko tämä kafir on tietämätön islamista ja sen suuruudesta ja siitä, että se on totuu­den us­konto, joten hän yrit­tää vahingoit­taa muslimeja tuon tietämättömyytensä ta­kia. Tai hän tie­tää, että islamin uskonto on totuuden us­konto, mutta hän vahingoit­taa muslimeja up­pinis­kaisuut­taan ja ylimielisyyttään. Tai hän tietää isla­min ja mus­limien ylivertaisuudesta, mutta hän toimii sillä tavoin, koska hän on ka­teelli­nen is­lamia ja sen seuraajia koh­taan.

Kaikesta huolimatta muslimit uskovat, että islam on kunnian ja ylpeyden uskonto ja korkean statuk­sen us­konto tässä maail­mas­sa ja tuon­puo­lei­sessa. Jo­kaisen sellai­sen statusta, joka noudat­taa islamia, Al­lah nos­taa ja jokai­nen, joka kääntyy pois isla­mista, vahingoittaa vain it­se­ään.

Yksi asioista, joita islam opettaa meille, on olla ylpeä ja vahva. Profeettamme sanoi: “Vahva us­koja on pa­rempi ja rakastetumpi Allahille kuin heikko uskoja, vaikka molem­mat ovat hy­viä.”

Islam käskee meitä, että vanhempien meistä tulisi osoittaa armoa nuorempia koh­taan. Alla­hin lähet­tiläs sanoi: “Se ei ole yksi meistä, joka ei osoita armoa nuorem­mille.”

Islam komentaa meitä olemaan armollisia ja myötätuntoisia toinen toisiamme koh­taan ja sitä vas­toin ankaria ja julmia kafi­reita kohtaan. Allah sanoo kuvatessaan pro­feettamme kumppa­neita: “Muham­mad on Allahin lä­het­tiläs ja ne, jotka seuraa­vat häntä, ovat ankaria uskotto­mille, mutta armeliaita toisilleen.” (Koraani 48:29)

Uskontomme sallii meidän (muslimimies­ten) mennä naimisiin juutalaisten tai kristit­tyjen nais­ten kanssa. Mutta meidän ei ole luvallista antaa tyttäriemme mennä naimisiin heidän kans­saan, koska juutalai­set ja kristityt ovat arvoasemaltaan meitä alempia ja naisemme ovat heitä ylempiä, ja se, joka on alempi, ei voi pitää vallas­saan sellaista, joka on ylempi. Islamin tu­lisi olla se, joka pitää muita vallassaan, ei se, jota pidetään vallassa. Ja me uskomme heidän pro­feettoihinsa, mutta he eivät usko meidän profeettaamme.

Uskontomme määrää meidät karkotta­maan heidät Arabian niemimaalta salli­matta heidän jäädä sinne, koska Arabian nie­mimaa on Ilmestyksen maa, eikä ole luval­lista, että epä­puh­tai­den kafireiden läs­näolo saastuttaa si­tä. Allahin lähettiläs sa­noi: “Karkottaa mushrikit (moni­jumalai­set, pakanat) Arabian niemimaalta.” (Sahih Bukha­ri 4:52:288 ja Sahih Muslim 19:4366)

Uskontomme kieltää meitä syömästä juuta­laisen tai kristityn astiasta, paitsi jos emme löydä mi­tään muuta. Siinä tapauk­sessa on luvallista syödä siitä sillä ehdolla, että pesemme sen pe­rusteel­lisesti. Pro­feetta sanoi, kun hä­neltä kysyttiin syömi­sestä Kirjan kansojen ihmisten asti­oista: “Jos löydätte mitä tahansa muita astioita, niin äl­kää syökö heidän astioistaan; jos ette löydä mitään muuta, peskää ne ja syö­kää niistä.” (Sahih Bukhari 7:67:387)

Uskontomme kieltää meitä jäljittelemästä ka­fireiden pu­keu­tu­mista, sitä, kuinka he syö­vät, ja yli­pää­tään mi­tään heidän tavois­taan, koska me olemme ylempiä ja kafi­rit ovat alempia, ja sen, joka on ylempi, ei tulisi jäl­jitellä sitä, joka on alempi. Profeetta vieläpä varoitti, että se, joka jäljittelee kafireita, tulee kohtaamaan saman kohta­lon kuin he Helvetissä. Kuinka kauhis­tut­tava kohtalo! Al­lahin lähet­tiläs sanoi: “Joka jäljittelee heitä, on yksi heistä.”

Profeettamme on käskenyt meitä taistele­maan kafireita vastaan, kun kykenemme sii­hen, ja hyök­käämään heitä vastaan hei­dän kotimaissaan ja antamaan heille kolme vaihtoehtoa en­nen kuin tun­keu­dumme heidän mai­hinsa: joko heistä on tul­tava muslimeja ja heidän on ol­tava kal­taisiamme jakaen oikeutemme ja vel­vol­lisuu­temme, tai heidän on maksettava ji­zyaa (ve­roa) ja tunnettava it­sensä alistu­neiksi, tai he taistelevat, jolloin hei­dän omai­suutensa, vai­monsa, lapsensa ja ko­tinsa tu­levat sallituiksi sotasaaliiksi musli­meille.

Islam on jumalallisesti ilmestynyt uskonto, joka yhdistää us­ko­van hänen Herraansa il­man vä­likä­siä. Näin ollen henkilö palvoo Her­raansa milloin haluaa ja kutsuu Häntä milloin haluaa. Hän on yhtey­dessä Her­raansa pal­von­nallisten siteidensä kautta, kääntymällä Hänen puo­leensa ja rukoile­malla Häntä. Hän ei tarvitse pappien tai rab­bien väliintuloa, vaan hän kään­tyy suo­raan Allahin, Yhden, Kaikkien Alistajan, puo­leen

Se, että näemme tänä päivänä muslimien nöyryyttämistä ja juutalaisten ja kristitty­jen her­ruutta, on seurausta siitä, että musli­mit ovat olleet leväperäisiä ja epäonnis­tuneet noudat­ta­maan uskonto­aan, epäonnistuneet val­mistautumisessa ji­hadiin Allahin asian puolesta; he ovat sen sijaan ra­kastaneet tätä maailmaa, mikä tap­paa hei­dän sydämissään rakkauden Al­la­hia ja tuonpuoleista kohtaan. Sen täh­den näette, että muslimien verta vuoda­te­taan ja siitä on tullut halpaa ja heidän ta­lonsa tuhotaan ja niitä pidetään arvotto­mina ja heidän elämiään pide­tään hal­poina heidän heikkoutensa vuoksi. Allah toti­sesti sanoi totuuden, kun Hän sanoi:

“Jos onnettomuus kohtaa teitä, se tapah­tuu tekojenne takia, vaikka Hän antaakin paljon an­teeksi.” (Koraani 42:30)

Niinpä nöyryyttämisemme ja heikkou­temme johtuu siitä, mitä me muslimit olemme tehneet; se ei johdu isla­mista. Mutta kun palaamme takaisin uskon­toomme, kun­niam­me ja yl­peytemme palaa­vat takaisin meille.

Ja Allah tietää parhaiten.

Islam Q&A

Sheikki Muhammed Salih Al-Munajjid

Islamia kuvattaessa on huomattava, että se koos­tuu kahdesta toisiinsa erott­a­mat­tomas­ti sulautuneesta perusaineksesta, jotka usein kuiten­kin tar­koi­tuk­sel­lisesti erotetaan toisis­taan keskus­telun viemiseksi sivuraiteille ja islamin kau­nis­te­lemi­seksi: hei­mo­kult­tuuriin poh­jau­tu­vasta sosi­aali­ses­ta ulottu­vuu­des­ta ja sen pääl­le lii­ma­­tusta, hy­vin yksi­tyis­koh­tai­sesta is­lamin lais­ta. Islamin todellisena mootto­rina toimii tänäkin päivänä ara­bialainen heimokult­tuuri siihen si­säl­ty­vine kunnia- ja häpeä­käsi­tyksineen. Islam hyö­dyntää tuon heimo­kulttuurin valmiita rakenteita siten, että heimon sijaan keskeisenä yhteenkuu­luvuutta luovana yhteisönä on umma eli koko islamin yhteisö, ja siinä missä heimo­­kult­­tuurissa vaali­taan omia heimotra­ditioita, isla­missa ylpey­den ai­heeksi on määri­telty profeetta Mu­ham­mad, hänen Koraaniin kootut ”il­mestyksensä” ja hä­nen ”esi­kuvalli­nen” elämänsä eli sunna. Siinä missä häpäistyn kunnian pa­laut­ta­mi­nen kosta­malla on kes­keinen osa hei­mo­kult­tuu­ria, islam määrittelee kostamisen peräti Allahin säätä­mäksi vel­vol­­li­suu­­dek­si, ja muslimien ensisijai­sena tehtä­vänä on puolustaa pro­feetta Mu­ham­ma­din kunniaa. Siinä missä heimokult­tuurissa perheen- tai suvunpään velvolli­suutena on huolehtia siitä, että heidän vallassaan olevat yk­silöt noudattavat yhtei­sön traditi­oita, islamin yhteisölliseksi vel­vol­li­suu­­dek­si on määritelty jihad kaikkien muiden ih­misten alis­tamiseksi sha­ri’an määräyksiin, kuten ’Umdat al-Salik (englanniksi Reliance of the Traveller), auk­to­ri­soi­tu shari’a-opas, määrittelee:

o9.0 Jihad tarkoittaa sotaa ei-muslimeja vastaan, ja se on ety­mo­lo­gi­ses­ti johdettu sanasta mujahada, joka merkitsee so­dan­käyn­tiä uskonnon perustamiseksi…

o9.1 Jihad on yhteisöllinen velvollisuus. Kun riittävä määrä ih­misiä suorittaa sitä me­nes­tyksek­käästi, toteuttaa sitä, se ei ole enää pakollista toisille (mis­tä todis­teena ovat pro­feetan sanat): ”Se, joka antaa varus­teita ji­hadia käy­vällä soti­laalle, on itse suoritta­nut jiha­dia”. Ja Al­lah Korkein on sanonut: ”Eivät taiste­lusta pois jää­vät usko­vaiset – paitsi ne, joilla on jokin vam­ma – ole saman­veroisia kuin ne, jotka kilvoit­televat Alla­hin tiellä omai­suutensa ja hen­kensä uhalla. Allah suosii omai­suutensa ja hen­kensä uhalla kil­voit­televia enem­män kuin taiste­luista pois jääviä. Hän on luvan­nut molem­mille parhaan palkkion, mutta kil­­voitte­leville Hän antaa suurem­man palkan kuin taiste­lusta pois jää­ville. (Koraani 4:95 – J. Hä­meen-Ant­tilan kään­nös)

Siinä missä hei­mo­kult­tuu­rissa kasvojen säilyttä­minen edel­lyttää tiettyä kak­si­naa­mai­suut­ta ja varsin ”jous­ta­vaa” suh­tautumista totuu­teen, is­­la­­mis­­sa ”us­kot­to­mien” har­hauttami­sesta on muo­dos­tettu jihadia palveleva us­­kon­­nollinen dok­triini – taqiyya. Siinä missä hei­mo­­kult­tuu­rissa mies on per­­heen tai su­vun pää, is­la­mis­­sa miehen ylivalta-asema on Alla­hin sää­tämä ikui­­nen järjestys, ja Allah käskee Ko­raanissa (4:34) miestä lyömään ja kuritta­maan vaimo­aan, jos pel­kää tä­män ole­van uppinis­kainen. Nämä oli­vat vain muutamia esi­merkkejä.

Itsetunto-ongelmien pa­rissa rypeneen profeetta Muhammadin koko elämän joh­ta­va­na teemana oli sosiaalisen tunnustuksen saavuttaminen nöy­­ryyt­tä­­vän hä­päis­­tyk­si tu­le­mi­sen jälkeen ja häpäistyn kun­nian kostaminen murhauttamalla armot­tomasti kaik­ki hän­tä kriti­soineet (lue: Profeetan kosto). Kunnian ja hä­peän käsitteet ovat siis is­lamin ydintä, kuten myös yllä olevasta sheikki Al-Munajjidin fat­wasta käy selv­ästi ilmi, vaikka niitä ei mai­­nittaisikaan erilaisia tekoja oi­keut­ta­­va­na ja vel­voit­ta­vana perus­tee­na sha­ri’an oi­keus­läh­­teis­sä. Mainittakoon, että Allahin monista epi­tee­teistä yksi on al-Mu’izz eli ”kun­­­nial­liseksi ja arvok­kaaksi te­kijä” ja yksi on al-Mudhill eli ”häpäisijä, arvotto­maan ja alhaiseen asemaan saattaja”. Erityisesti kun islamia kuvataan sosio­logisena il­miönä, mi­kä on yksi alla olevan analyysin ta­voit­teista, sitä ei voi kuvata muutoin kuin hä­päi­syn­kos­to­kult­tuurin ter­mein (lue: Hä­päi­syn­kosto­kult­tuu­reista).

Kunnialliset ylempiarvoiset ja häpeälliset alempiarvoiset

Islamin peruslähtökohtana on käsitys Allahin säätä­mästä ihmisten perusta­van­laatui­sesta eriar­voi­suudesta: on ole­massa ylempiarvoisia ihmisiä, jotka an­sait­se­vat olla hal­lit­se­vassa ja etuoikeute­tussa ase­massa, ja alem­piarvoisia ih­mi­siä, jotka ansaitsevat olla alistetussa ja syrji­tyssä asemassa. Is­lam hyö­dyntää pri­mitiivi­siä, arabialaisesta heimo­kult­tuurista omak­suttuja kunnian ja häpeän kä­sit­­teitä tukemaan tätä ja­ot­telua.

Islamin mukaan on kunni­allista kuulua hallitse­vassa ja etuoikeutetussa ase­massa ole­vien ylem­piar­voisten ihmisten joukkoon ja käyttäy­tyä kaikilta osin tällaisessa asemassa ole­vien tavoin ja on hä­peäl­listä kuulua alistetussa ja syrji­tyssä asemassa ole­vien alem­pi­arvois­ten ih­mis­ten joukkoon ja käyt­täytyä miltään osin täl­lai­sessa asemas­sa olevien tavoin.

Muslimin tulisi tuntea sydämessään, että hän vihaa kuffareja (ts. ”uskottomia”) ja sitä, miltä nämä näyttävät ja miten nämä käyt­täy­ty­vät. Tämä viha motivoi häntä vält­tämään sitä, että hän muistuttaisi vaate­tukseltaan tai muulla tavoin lainkaan heitä. Ettekö näe, että henkilö joka halvek­sii tiettyä kansaa tai heimoa tai tie­tyn­­maalaisia ihmisiä, vihaa pukeutu­mista hei­dän tavallaan, erityisesti jos he ovat köy­­hiä? (Islam Q&A:2322)

Ylempiarvoiset erottaa alempiarvoisista heidän uskontonsa ja elämänta­pansa – se, että ensiksi mainitut alistuvat täydelli­sesti, ilman pienintä­kään kritiikkiä ja kyseenalaista­mista islamin to­talitaa­ri­seen pakkojärjes­telmään. Kuitenkin tä­täkin tärke­ämpänä tunnusmerk­kinä yksilön kuulu­misesta hallit­sevassa ja etu­oik­eu­te­tussa ase­­mas­­sa olevien ylem­­piar­vois­­ten ihmisten ryh­mään ovat yksi­lön suo­rit­tamat ylival­lan osoi­tuk­set, jotka ilmentävät hä­nen vahvuuttaan, kyky­ään alistaa alempiarvoiset ja puolustaa omaa ja yh­tei­sön kun­niaa. Tällai­sina ylivallan osoituk­sina, joihin vain mää­räävässä ase­massa ole­vien aja­tellaan kyke­nevän, pidetään muun muassa vihan, hal­veksunnan ja aggressii­vi­suu­­den il­mai­suja alem­pi­ar­­voi­sia kohtaan, näiden alistamista uhkai­lun, pe­lot­telun, terro­risoinnin, suojelura­han vaatimisen sekä ylipää­tään kaikki­naisen verbaali­sen, fyysisen ja sek­suaali­sen vä­kival­lan avulla.

Saudipoika ahdistelee alempiarvoista, ulkomaista kadunlakaisijaa ja il­mai­­see siten kuu­lu­van­sa mää­rää­vässä ase­massa ole­vien ylem­­pi­­ar­vois­­ten ihmis­ten jouk­koon. (Linkki Live­Leak-sivus­tolle.)

Har­tai­den, jihad­velvollisuut­taan noudatta­vien musli­mien menetelmävalikoi­maan sisältyy lisäksi sellai­sia Koraanin ja sunnan määräämiä bru­taaleja voiman­näyt­töjä, kuten ”uskottomien” ot­tamista pant­tivan­geiksi lunnai­den toivossa, kidut­tamista, or­juut­ta­mista ja viime kädessä surmaamista, mi­käli nämä eivät muu­ten suostu alistu­maan (lue: Allahin armeliai­suus ja sen rajat).

Yllä olevassa valaisevassa katkelmassa syyrialais­syn­tyi­nen ihmis­oikeus­akti­visti Wa­fa Sul­tan ja sa­moin Syy­rias­sa syn­tynyt ja erityi­sesti Isos­sa-Britan­niassa vaikut­ta­nut sheik­ki Omar Bakri keskus­televat ihmis­oikeuk­sis­ta islamissa. Bakri vakuuttaa, että is­la­min mu­kaan mus­li­mit ja ei-musli­mit ei­vät ole ta­sa-ar­voi­sia, kos­ka Al­lah on mää­rän­nyt, että mus­li­mit ovat ai­na muita ylem­piä, ja jos ei-musli­mit eivät hyväk­sy sha­ri’aa omis­sa ko­ti­mais­saan, musli­­­mien on taistel­tava hei­tä vas­taan. Hän selit­tää myös, että ei-mus­li­mien ”veri ja omai­suus” ovat sallit­tuja musli­meille (ts. musli­mit voi­vat ryös­tää, orjuut­taa ja tap­paa hei­dät), jos ei-mus­li­mit eivät suostu sol­mi­­maan dhim­mi- eli suo­jelu­sopi­mus­ta alis­tuak­­seen mus­li­mien yliher­­ruu­­den alla elävik­si toi­sen luo­kan kan­sa­laisiksi. Bak­ri ko­ros­taa, että on vain kaksi vaih­to­ehtoa: joko ei-mus­limit suos­­tu­­vat suo­jelu­sopi­muk­seen tai muus­sa ta­pauk­­sessa mus­­limien ja ei-mus­­limien vä­lil­­lä val­lit­see so­­ta­ti­­la. (Lue lisää.)

Kunnioituksen saavuttaminen ja häpäisyn kostaminen

Islamin keskeinen sosiaa­linen riitti, joka ilmenee mitä moninaisimmilla yh­teis­kunnan ta­soilla aina perheen­jäsenten välisistä suhteista kan­sainväli­seen val­ta­po­li­tiik­kaan, on to­dis­­taa edellä maini­tun kaltaisten ylival­lan osoi­tus­ten avul­la kuu­­lu­mis­ta hallitse­vassa ja etuoi­keute­tussa ase­massa olevien ylempiarvoisten ihmisen jouk­koon. Ylival­lan osoi­tuk­sia käyte­tään yh­täältä kun­nioi­tuk­sen saa­vut­­ta­mi­sen menetelmänä alistetta­essa toisia ih­mi­siä ja toisaalta kun­nian puo­lus­­ta­mi­sen ja pa­laut­­ta­mi­sen menetelmänä, kun tuo kun­nia on ky­seen­alais­tettu tai hä­päis­ty.

Jordanialaispoliitikkojen Muhammad Al-Shawabikahin ja Man­sour Seif Al-Din Muradin TV-keskuste­lu (6.7.2012) on tyypil­linen esimerk­ki siirty­misestä ad hominem -argumen­tointiin ja uhkai­luun oman kun­nian puo­lus­­ta­mi­­sek­si.

Kaikkien häpäisyn­kos­to­kulttuurien ta­voin isla­missa ajatellaan, että hä­päisty kunnia on mah­dol­lista palaut­taa kostamalla häpäisijälle, ran­kaise­malla tätä tai sur­maa­­mal­la tämä, mikäli tämä ei osoita alis­tumisen merk­kejä. Mitä väki­­val­­tai­sem­pi ja siten ulkoi­sesti näyttä­vämpi täl­lainen häpäisyn­kostoriitti on, sitä suu­rem­pana voiman ja ylival­lan osoi­tuk­­sena sitä pidetään ja sitä täydelli­semmin sen kat­sotaan pa­lauttavan hä­päis­tyn kun­nian. On myös huomattava, että kosta­mista yleensäkin pidetään islamissa vält­tämät­tö­myy­­tenä (Koraani 16:126), joka toimii varoittavana esimerk­kinä muille ja opet­taa tällä tavoin pel­käämään Al­la­hia, ”Kosta­vaa”.

Tehtävä koululaisten pohdittavaksi: Oliko Zinedine Zidanen uran päät­tä­nyt pusku Marco Materazzin rintaan kunniallinen vai häpeällinen te­ko?

Häpäistyn kunnian palaut­tamista kostamalla ja ran­kaisemalla häpäisijää ei is­la­mis­sa pidetä ai­noas­taan hy­väksyttävänä, kun­niallisena käyt­täy­­ty­mi­se­nä vaan jopa yksilön sosiaali­sena velvolli­suutena. Isla­missa hyö­dynnetään tai­tavasti so­siaalisia valta­hier­ar­kioi­ta ja sosiaalista kontrollia var­mistamaan, että kaikki alistuvat isla­min tota­litaariseen pak­­kojär­jestelmään. Yksilön vel­volli­suutena on huoleh­tia siitä, että hänen omassa käsky- ja omis­tus­val­las­saan olevat alem­piarvoi­set ihmi­set alistu­vat tot­te­le­vai­sesti noudat­ta­maan yhtei­sön nor­meja ja käyttäy­tymään kai­kilta osin oman alis­te­tun ase­­mansa mu­kai­sesti. Kun näin tapah­tuu, se osoit­taa kysei­sen määräävässä asemassa olevan henkilön vah­­vuutta ja kykyä täyt­tää kunni­alli­sesti oma kasvatus-, kont­rollointi- ja kurin­pito­vel­vol­lisuu­tensa.

Jos taas yksilön käs­kyval­lassa olevat alem­piar­voi­set ihmiset osoittavat tot­­te­le­mat­tomuutta tai alis­tumatto­muutta yhteisön no­rmeihin, näi­den ei kat­sota hä­päi­se­vän ai­noas­­taan omaa kunni­aansa vaan ennen kaikkea heistä vas­tuussa olevan ylem­piarvoisen hen­­kilön kun­nian, koska tällaisen nis­koittelun katsotaan ilmai­se­van viimeksi mainitun henkilön heikkoutta ja ky­vyttömyyttä täyttää oma sosiaalinen velvolli­suu­tensa. Samalla kun tällai­nen niskoittelu hä­päi­see kyseisen henkilön kun­nian, paradok­saali­sesti se kui­tenkin tarjoaa tälle myös näyt­tävän tilaisuu­den hä­päi­syn­­­kosto­riitin suoritta­mi­seksi ja si­ten oman sosiaa­lisen ar­vos­tuk­­sen­sa ko­hot­­tami­seksi.

“He pettivät islamin. He pettivät uskon­tom­­me ja us­kom­­me. He pet­ti­vät perin­teem­me. He petti­vät kaiken”, kertoi Moham­­mad Shafia vaimol­­­­leeen po­lii­sin nau­hoit­tamassa puhelinkeskustelussa. “Allah kirotkoon heidän su­ku­pol­ven­sa. He olivat saas­­taisia ja mä­tiä lapsia… Painu­koot he helvet­­tiin poika­kave­­reineen. Pas­kan­­ta­koon paho­lainen hei­dän haudalleen!”, Moham­mad jatkoi. (CBC News 14.11.2011.) ”Tällainen­ko tyttären pitäi­si olla? Pitäi­sikö tyttären olla sel­lai­nen huo­ra?” (The Week, 30.1.2012.)

Välinpitämättömyys yhtei­sön normeja kohtaan koe­taan louk­kauk­sek­si myös koko yh­teisöä koh­taan, koska se murentaa pohjaa siltä islamin perus­lähtökoh­dalta, että alis­tumi­nen is­lamin totali­taa­riseen pakkojärjes­telmään on ainoa ta­voittelemi­sen arvoinen, kun­nia­kas pää­määrä. Vielä suurempana louk­kauksena sitä pide­tään profeetta Mu­ham­madia koh­taan, jonka auk­tori­teetti on rat­kaise­vassa asemassa koko islamin us­kot­ta­vuu­den kan­nalta. Itse asiassa suu­rin osa musli­meista tietää hyvin vä­hän islamista, Ko­raanin si­sällöstä ja profeetta Mu­hammadin elä­mästä, ja noudattaa islamia vain sen verran kuin on tarpeen so­si­aa­lis­ten kulissien yllä­pitä­miseksi, mutta kaikki muslimit tietä­vät, että hei­dän vel­vol­li­suu­te­naan on puolustaa pro­feetta Muham­­madin ja islamin yhtei­sön kun­niaa. Tämä islamin ydinkohta iskoste­taan pie­nestä pitäen jokai­sen muslimin mie­leen.

”Ulkomaalaiset tappavat ihmisiämme, he louk­kaavat us­kon­toam­­me polt­tamal­la py­hää Koraa­nia ja piir­tä­mällä pila­ku­via pro­feet­ta Muham­ma­dis­tam­me. Jos emme puolusta isla­mia, em­me ole mus­limeja”, tekee sel­väksi afganis­ta­ni­lainen Ru­hol­lah, joka saa­tiin pidätet­tyä ennen kuin tämä pää­si to­teut­ta­maan itse­murha­iskun.

Teeskentely kasvojen suojelemiseksi ja todellisten aikeiden kätkemiseksi

Ylivallan osoituksiin perus­tuvan kunnian saavut­ta­misen, puolustamisen ja pa­laut­ta­mi­sen riitin toinen puoli on kasvojen menet­tämisen pelko: is­la­min yh­tei­sössä pyritään vii­mei­seen asti, kai­kin mah­dolli­sin keinoin välttämään hä­päis­tyk­si tu­lemista ja kas­vojen menettä­mistä – sitä, että yk­silöä halvek­suttaisiin, pilkattai­siin tai ran­gais­taisiin sen joh­dosta, että hänen katsot­taisiin osoittavan heikko­utta tai käyttäytyvän joil­tain muilta osin aliste­tussa ja syrji­tyssä asemassa ole­vien alempiarvoisten ta­voin. Niinpä yhteisön jä­senet oppi­vat pienestä pitäen turvau­tumaan va­lehteluun, teeskentelyyn ja te­kopyhyy­teen vält­tä­mättömänä so­si­­aa­li­se­na selviy­tymis­stra­tegiana. On häpeällistä myöntää omia rikko­muk­­sia, virheitä ja erehdyk­siä, sillä sellainen näh­dään heikkouden osoi­tukseksi. Samoin hal­­vek­sittavina osoi­tuksina heik­kou­desta, pelosta ja kuu­lumisesta alistetussa ase­massa ole­­vien alempiar­vois­ten ihmis­ten joukkoon pi­detään myönny­tysten teke­mistä ja muun­laista anteek­sipyytävää, sovit­tele­vaa ja kompro­missiha­kuista käyt­täytymistä. Eri­tyisesti tilanteissa, joissa oma kun­nia ja yli­valta-asema on kyseenalais­tettu, kasvojen säi­lyt­tämi­seksi turvaudutaan su­meile­matta va­lehte­luun sekä uhkaile­vaan ja hyök­käävään käyt­täy­ty­miseen arvostelijaa kohtaan.

”Jihad, jihad ja vielä kerran jihad!” Sheikki Muham­mad Zagh­mout, Pales­tii­na­lai­sen isla­milaisen neuvos­ton johtaja Liba­nonissa, ei suu­resti arvosta peh­meitä keinoja – ”neuvot­teluja, myön­nytyksiä, suu­delmia ja ha­lauksia” – vaan ohjuksia ja aseita uskonnollisen dialogin ja politii­kan teon väli­neinä. (Maya­deen TV, 9.7.2012, ks. sivulla Answering Muslims).

On kuitenkin tilanteita, joissa kasvojen suojele­miseksi muslimien on hy­­väk­syt­tä­vää pidät­täytyä väliaikaisesti suoranaisista vihan, halveksunnan ja aggres­sii­visuuden il­mauk­­sista alempiar­voisia koh­taan, kätkeä näiltä omat todelliset aikeensa ja tun­teensa, tekeytyä ystä­välli­seksi näitä koh­taan tai muulla tavoin imitoida näiden käyttäyty­mistä. Tätä oveluu­teen perustu­vaa lähesty­mistapaa alem­piarvois­ten harhauttami­seksi ja itsen ja yh­teisön suoje­lemi­seksi pide­tään hy­väksyt­tävänä tilanteissa, joissa alem­piarvoi­silla on ilmeinen fyy­si­nen yli­voi­ma ja mus­limi voisi yhteenot­to­tilan­teessa sen tähden joutua ala­kynteen ja tulla alem­piarvoisten nöy­ryyt­tämäksi. Sen sijaan tilan­teissa, joissa musli­mit ko­kevat ole­vansa vah­voja ja yli­voima-ase­massa, voi­man ja yli­vallan osoituk­sista pi­dät­täy­­ty­mistä pide­tään häpe­älli­senä. Yli­voi­man tur­vin suori­tetut jen­gihyök­käyk­set, -ryöstöt ja ‑raiskaukset[1], muslimien hallitse­milla no-go-alu­eilla tapah­tuva ei-muslimien terrori­sointi, sa­moin kuin osallis­tu­minen väki­valtai­seen mel­­la­koin­tiin, tarjoa­vat tur­valliset puit­­­teet, joissa mus­liminuorukaiset pää­sevät harjoitta­maan omaan kult­tuuri­perin­töönsä kuu­­luvaa ylivallan ilmaisemisen ja sosiaa­lisen arvostuksen ko­hot­tami­sen riitti­ään ilman pel­koa kas­vojen me­net­tämisestä. Vuonna 2008 Tanskassa julkaistu kuuluisa Sa­kaali­ma­ni­fes­ti ilmentää tur­hau­tu­nei­­suut­ta tätä Euroopan suur­kau­pun­kei­hin juur­tunut­ta uuden­laista nuo­riso­kult­tuuria koh­taan:

Yksin ja aseistautumattomina he ovat pitkälti harmit­tomia taval­lisil­le aikui­sille. Näis­sä tilan­teissa he taval­lisesti käyttäy­tyvät ystäväl­lisesti, kyyris­tellen ja oma­­­hyväi­sesti virnis­tellen. Kun tietää heidän asen­teensa ja mitä ne pitä­vät sisäl­lään ja kun on selvää, mitä he puhu­vat sinusta selkäsi takana, he vaikut­tavat lähinnä säälit­täviltä.

Kolmen tai useamman henkilön ryhmissä he muut­ta­vat luon­nettaan, heis­tä tulee yli­mielisiä ja rohkeita. Näissä ryh­missä he hyök­käävät ilman syytä ja varoit­tamatta ottaen kohteek­seen yhtälailla nuo­ria ja vanhoja.

Siinä missä tavalliselle ri­vimuslimille valehtele­mi­sessa ja todellisten aikei­den ja tun­tei­den kät­kemi­sessä kysymys on ennen kaikkea kasvojen säilyttä­mi­sestä ja itselle ikävien seuraus­ten vält­telemi­sestä, isla­minoppineille kysymys on pi­kemminkin shari’an mää­rää­mästä kät­ketyn ji­hadin strategi­asta. Sellaisissa ti­lan­­teissa, joissa muslimit ovat hei­kossa, vähemmis­töase­massa ja siten alttiita ran­kaisutoimenpiteille, jotka hait­taisivat mus­li­mien yli­valtapyr­kimyksiä ja ei-muslimien alistamista sha­ri’an mää­räyk­siin, musli­mien vel­vollisuutena on kät­keä omat to­delliset ai­­keen­­sa ei-mus­limeilta, valehdella (ta­qiyya) ja ker­toa näil­le har­haanjohtavia puolito­tuuk­sia (kitman), käyttää ilmauksia, joille he an­tavat omassa mieles­sään toi­sen merkityksen kuin mitä kuulijat olet­­ta­­vat (tawriya), imi­toida ei-musli­mien käyt­täytymistä, teesken­nellä näille ystä­vällisyyttä ja so­lut­tau­­tua näi­­den jouk­koon näiden sa­laisuuksien sel­ville saa­miseksi ja puo­lus­tuksen hei­ken­tä­mi­seksi (lue: Sota on petosta, Al-Taqiyya, Understanding Taqiyya ja Tawriya). Kätketyn ji­ha­din ta­voite on täsmäl­leen sama kuin aseelli­sen­kin ji­hadin (qitaal) ta­voite: ”uskot­tomien” alistaminen ja pa­kot­ta­minen shari’an käs­kyval­taan. Mutta musli­mien on lu­vallista käyt­tää näitä menetel­miä yli­pää­tään kai­kis­sa tilan­teissa, joissa heidän on tar­peen suo­jella hen­­kilökohtaista tai islamin yhtei­sön etua.

r8.2 Kun haluttu asia on mahdollista saavuttaa valehte­lemalla mutta ei pu­humal­la totta, on luval­lista valeh­della, jos pää­määrä on luval­linen… ja on pa­kol­lista valeh­della, jos pää­määrä on pakol­linen.

r10.2 Harhaanjohtavan vaikutelman antaminen tar­koittaa sel­lai­sen ilmauk­sen lausumista, jolla näen­näi­sesti on yksi mer­kitys mutta jol­la kuitenkin tarkoi­tetaan toista, näen­­näi­sen merki­tyksen kanssa risti­­riidassa ole­vaa merkitystä, joka ilmauk­­sella voi myös olla. Tämä on yksi pet­tä­misen muo­to.

r10.3 Oppineet sanovat, että harhaanjohtavan vaikutel­man an­ta­mi­ses­ta ei koidu vahinkoa, jos sitä edel­lyttää Pyhän Lain suvait­sema hyöty, joka on tär­keämpi kuin olla har­haan­johtamat­ta puhutel­tavaa henkilöä, tai jos on jokin pakot­tava tarve, jota ei voisi saa­vuttaa muu­toin kuin valeh­tele­malla. (’Umdat al-Salik)

Mitä tulee siihen vaa­ti­muk­seen siitä, että mus­li­mien on käy­tet­tävä vaat­teita, jotka eroa­vat kuffa­rien (us­kotto­mien) vaat­teista, niin op­pi­neet ovat sal­li­neet poik­keuk­sen, kun mus­li­mit elä­vät dar al-har­bissa (”so­dan alu­eella”, ts. ei-mus­limi­maissa) tai kun tarkoi­tuk­sena on hyö­dyt­tää musli­meja. Sheikki al-Islam Ibn Taymiyah on sano­nut: “Kun mus­limi elää ei-musli­mi­maassa (olipa maa isla­mille viha­mieli­nen tai ei), hänen ei odo­teta eroa­van heistä (kuffa­reista) ul­koi­selta ole­muk­sel­taan, koska siitä voi koi­tua hait­taa. On suosi­telta­vaa ja jopa pakol­lista, että mies näyt­tää toi­si­naan heiltä, jos se palve­lee jo­tain us­kon­nol­lista tar­koi­tusta, kuten isla­miin kut­su­mista tai hei­dän salai­suuk­si­ensa sel­ville saa­mista, jotta niis­tä voi ker­toa musli­meille, hei­dän mus­li­meille ai­he­utta­mansa va­hin­gon tor­ju­mista, ja muita hyö­dylli­siä tarkoi­tuk­sia. Mutta musli­mi­maissa, joissa Allah on ai­heut­tanut Hä­nen us­kon­tonsa olla val­lassa ja joissa kuffa­rit ovat alem­piar­voi­sessa ase­massa ja mak­sa­vat jizyaa (ei-mus­li­mien mak­sa­maa suojelura­haa, “veroa”), mus­li­mien on pa­kol­lista näyt­tää erilai­silta kuin kuffa­rit.” (Iqti­daa’ al-Si­raat al-Musta­qeem, 1/418) (Islam Q&A:2322)

Vaikka käyt­täytyminen tällai­sissa tilanteissa ulkoi­sesti muistuttaa heikossa ja alis­tetussa ase­massa ole­vien ihmisten käyttäyty­mistä, sitä ei näissä olosuh­teissa pidetä häpe­älli­senä, koska se mielletään pelkäksi tees­ken­telyksi, joka täh­tää ei-mus­limien alis­ta­miseen oveluu­della – hyö­dyntä­mällä näiden hy­vä­uskoi­suutta ja muita heik­ko­uksia.

Monet islaminoppineet tulkitsevat profeetta Mu­hammadin soveltaneen kät­ke­tyn jihadin strate­giaa nk. Mekan islamin vai­heessa, kun hän oli pa­­hasti ala­kynnes­sä uu­sine us­kon­toi­­neen, ja siirty­neen avoimeen, aseelli­seen jihadiin nk. Medinan islamin alettua vuonna 622, joka on myös islami­laisen ajanlaskun alku­piste.

Profeetta sa­noi: “Minut on mää­rätty tais­tele­maan ihmi­siä vas­taan, kunnes he to­dista­vat, että ei ole muuta ju­ma­laa kuin Al­lah ja että Mu­ham­mad on Hänen palveli­jansa ja Hä­nen lä­hetti­läänsä, suun­taa­vat kas­vonsa qib­laamme (ru­­ko­us­­suun­taam­me) kohti, syö­vät mitä teu­ras­tamme ja ru­koi­levat ta­val­lam­me.” (Sunan Abu-Da­wud 2635)

Koraanin it­sensä säätä­män abrogaatio- eli ku­moamis­periaatteen mu­kaan Koraa­nin myö­häi­semmät, Medinan vaihee­seen si­joit­tuvat sä­keet, jotka yllyttävät us­kot­to­­mien alistami­seen, ryös­tämiseen, orjuuttamiseen ja tappa­mi­seen aseelli­seen jihadin avulla, ku­moa­vat varhai­sem­mat, Mekan vaiheeseen sijoit­tuvat rau­han­­omai­­sem­mat säkeet (lue: Ei uskon­toon pakoteta). Taqiyya-dok­trii­nin mu­kai­­ses­ti tästä abrogaa­tion pe­ri­aat­tees­ta kuiten­kin tarvittaessa vaietaan ja ei-mus­limeille siteera­taan pel­kästään Me­kan vai­hee­seen ajoit­tu­­via suh­teellisen rau­hanomai­sia, kumottuja (naskh) sä­keitä mahdollisimman po­si­tii­vi­­sen kuvan luo­mi­seksi is­lamista ja pro­feetta Mu­hammadista. On huomat­tava, että se, että mus­li­mien on lu­vallista ja jopa pakol­lista valehdella ei-mus­li­meille suo­jellak­seen in­tres­se­­jään ja ajaakseen islamin etua, vie käy­tän­­­nössä pohjan muslimien ja ei-mus­li­­mien välisiltä so­pimuk­silta. Sitä paitsi is­lamin laki kieltää muuten­kin so­pi­muk­set us­kotto­mien kanssa lu­kuun ot­tamatta enintään 10 vuotta kes­tävää tu­li­tau­koa (hudna), jonka ai­kana mus­limeilla on mahdolli­suus kerätä voimia uutta taistelua var­ten ja jonka voi tar­vit­taes­sa rikkoa milloin tahansa. Näin ol­len tu­li­tau­­ko­­kin on isla­missa yksi kät­ketyn jihadin muo­­doista.

Muslimivel­jes­kunta tunnetaan siitä, että se sovel­taa pitkäjän­teistä kät­ke­­tyn ji­­ha­­din stra­te­giaa, joka täh­tää länsimai­sen sivilisaation tuhoami­seen si­säl­tä kä­sin hyö­­dyn­tä­­mäl­lä sen heik­kouksia, kuten de­mokra­tiaa, suvait­se­vai­suutta ja us­kon­­non- ja sa­nan­­va­pa­ut­ta. Si­tä vas­­toin salafis­teiksi identifioituvat, maltta­matto­mam­paa mie­lenlaatua edusta­vat ja suoraa, fyy­sistä jiha­dia ihannoi­vat ryhmitty­mät eivät epä­röi il­maista uskottomien alista­miseen ja shari’an käyt­töönot­tami­seen liittyviä ta­voit­tei­taan ää­neen ja suo­rasukai­sesti Me­­dinan isla­min sotai­sin ter­mein ja mene­telmin myös lännessä (ks. joitakin esimerkkejä You­­tubes­­sa: Anjem Choudary, Omar Bakri, Abu Izzadeen, Abu Hamza, Abu Im­ran ja Sheikh al-Haddad). Tähän teologiseen strate­giakiistaan liittyvät nä­kö­kan­taerot eivät kui­ten­kaan estä eri ryh­mit­tymiä te­ke­mästä tarvit­taessa yh­teistyötä shari’an globaa­lia voi­maan­saat­ta­mis­ta aja­van OIC:n puitteissa, koska pää­määrä on joka ta­pauk­sessa sama. Mitä tu­lee isla­min läh­­teisiin pe­rehty­mät­tömiin taval­lisiin ri­vi­mus­­li­mei­hin, he ovat tässä val­ta­pe­lissä lähinnä pe­linap­pu­loita, joita tie­toi­ses­ti ylly­tetään aina tilaisuuden tullen – ja myös en­nalta suun­ni­tel­tu­jen ja koor­­di­noi­tu­­jen kam­pan­joiden kautta – yhä toistuvam­piin, nä­ky­vämpiin ja vä­­ki­­­val­­tai­­sem­piin is­la­min ja mus­li­­mien ylivallan (al-taqhallub) il­mai­­­sui­hin sitä mu­­kaa, kuin mus­li­mien lu­ku­­määrä kus­sakin maassa kasvaa.

Uhrimentaliteetti ja vaatimus toisten mukautumisesta

Voimakas kasvojen me­nettämisen pelko ei il­mene ainoastaan omien rik­ko­mus­ten ja ereh­­dys­ten salaami­sena yhteisön toi­silta jäseniltä ja pidättäy­tymisenä ylivallan osoituk­sista, kun vaa­rana on jou­tua alakynteen ja tulla nöyryytetyksi, vaan myös siten, että is­la­min yhtei­söstä puut­tuu yleensäkin lähes täysin perinne tarkas­tella omaa ajattelua ja käyt­täyty­mistä kriitti­sesti, mikä mahdollis­taisi oppimi­sen omista vir­heistä ja sen myötä hen­­kilökohtaisen ja koko yh­teis­kunnan kehittymisen.

Häpäistyksi tulemisen pelko ruok­kii omalta osal­taan uh­rimen­taliteettia: henkilö ei näe ole­vansa itse millään lailla vas­tuussa omasta ahdingos­taan vaan syyttää siitä toisten pahan­tahtoi­suutta ja epäoikeu­denmukai­suutta tai muita ulkoisia olo­suhteita ja teki­jöitä. Tämä ilmenee muun mu­assa siinä, että rikoksiin syyl­lis­ty­neil­lä musli­meilla on taipumus syyttää rikok­sen uhreja siitä, että nämä ovat louk­kaavalla ja pro­vosoi­valla käyt­täy­ty­mi­sel­­lään yk­sinkertaisesti pa­kotta­neet heidät reagoi­maan rikolli­sesti, ja näin ollen rikoksen uhrit ovat yksinomaan itse vas­tuussa seurauksista (Sennels 2012). Esimerkiksi on pi­kem­min­kin sääntö kuin poikkeus, että raiska­ukseen syyllis­tynyt musli­mimies pitää raiska­uksen uhria vas­tuul­lise­na tapah­tu­neesta, etenkin jos tämä ei ole hunnuttautunut tai jos tämä liik­kuu ka­dulla yksin, ilman miespuo­lista holhoojaa, ja samaa peri­aatetta ovat ko­ros­­taneet monet is­laminoppineet (esim. The Copenhagen Post 24.9.2004). Ei siis ole ihme, että Pakis­tanissa peräti 75 % van­ki­lois­sa ole­vis­ta nai­sis­ta on jou­tu­nut sin­ne ”syyl­lis­tyt­tyään” rais­ka­tuk­si tu­le­mi­seen ja si­ten le­vä­pe­räi­syy­teen oman si­vey­ten­sä var­je­le­mi­ses­sa.[2] Sama vas­tuuntunnotto­muuden pe­riaate il­me­­nee siinä, että väkivaltai­seen, usein kuo­­lemiin johtavaan mel­la­­koin­tiin mil­loin mistä­kin syystä syyllis­tyvät musli­mit pi­tävät ta­pahtumista vastuullisina yksinomaan niitä, joi­den he kat­sovat lou­kanneen tai sorta­neen heitä ja siten pro­vo­soi­­neen heidät riehu­maan kos­toksi. Ja jokaisen jihadterroriteon jäl­keen pai­kal­li­­nen muslimiyhteisö – etenkin lännessä, jossa muslimit ovat toistaiseksi vie­lä vä­­hem­mis­tö­­ase­massa – kiirehtii julistautumaan teon todel­liseksi uhriksi…

Uhrimentaliteetin toinen puoli on se, että uh­riksi itsensä kokeva ei näe teh­täväkseen kor­jata mi­tään omassa käyttäytymises­sään, vaan sen sijaan hän vaatii muita ihmisiä muut­tu­maan, sopeutumaan ja alistumaan. Tämä on itse asi­assa ainoa kont­ribuutio, jota musli­miyhtei­söltä voi vakavissaan odottaa länsi­maiselle yh­teis­kun­nalle, jonka se katsoo olevan shari’an käyt­töönot­toa edeltävässä tie­tä­mät­tö­­myy­den ja epäuskon (jahi­liyyah) vai­­heessa. Ei-mus­limien laatimat ko­toutta­misohjel­mat ja pyrkimyk­set integroida mus­limit näiden hal­veksimaan län­si­mai­seen yhteiskuntaan koetaan musli­miyhtei­sössä vi­ha­mie­li­­seksi ja louk­kaa­vaksi sekaan­tumi­seksi muslimien asioi­hin, mikä vain pahen­taa väes­­tönryh­mien vä­li­siä jän­nit­teitä. Muslimien mielestä on loukkaavaa, että hei­dän odo­te­taan käyt­täy­ty­­vän alem­piar­voisina, rap­piollisina ja heikkona pi­tämiensä län­si­maa­lais­ten tavoin ja omaksuvan näi­den tapoja ja arvoja. Hei­dän mieles­tään alem­piar­voi­set ei-mus­limit ovat niitä, jotka ovat vel­vollisia so­peutumaan ja alis­tu­maan shari’an mää­räyk­siin ja musli­mien yli­valtaan. Tämä asenne il­me­­nee myös siinä, että valitetta­van harvat mus­­limivan­hemmat län­nessä kannus­tavat aktiivi­sesti las­ten­sa koulun­käyntiä, samoin kuin siinä, että muslimiyh­teisön kiinnostus länsi­maista koulutusta kohtaan on yli­pää­tään­­­kin varsin laimeaa, mikä osaltaan pa­hentaa muslimien syrjäy­tymistä ja sosiaalisia on­­gelmia. Brutaalista vä­ki­­val­las­taan ja kristitty­jen maanmiestensä silmittö­mästä teuras­ta­mi­sesta tunnetun nigerialaisen muslimijärjestön Boko Ha­ramin nimi kertoo kaiken: suo­­mennet­tuna se tarkoit­taa vapaasti käännettynä ’länsi­mainen koulutus on kiellettyä’ (kir­jaimellisesti ’petos’, ts. kaikki muu kuin islam, ’on kiellettyä’).

On myös huomattava, että islamin yhteisössä vallitsee yleensäkin alhainen sisäi­nen hallin­ta­käsitys: mus­limit kokevat, että asiat eivät ole heidän omassa hal­lin­nas­saan, eikä hei­dän siten ole ylipää­täänkään mah­dollista sanottavasti vaikut­taa omaan elä­määnsä (Sen­nels 2012). Alhainen sisäinen hallintakäsitys, johon tun­ne­tusti liittyy yleinen tyy­ty­mättömyys elämään, on ilmi­selvää seura­usta isla­min tota­litaarisesta pak­kojärjestel­mäs­tä, joka sää­te­lee yksityiskoh­tai­sesti elämän pienimpiäkin osa-alueita, rankai­see järjestel­mään alistumat­to­mia brutaaleilla, keski­aikai­silla ran­gaistuksilla ja pitää yhteisön jäsenet ku­­rissa tiukan so­siaalisen kontrollin avulla salli­matta näiden kyseenalaistaa tai kriti­soida järjestel­mää vä­häisimmissä­kään mää­rissä. Siinä missä länsi­mai­sessa kulttuurissa viha ja vi­han­il­mauk­set on totuttu näkemään merkkinä yksi­lön epäkypsyy­destä ja epä­var­muudesta, isla­missa, kuten edellä jo to­dettiin, niitä päinvas­toin pidetään merk­ki­nä yksilön vahvuu­desta ja kyvystä puo­lustaa itseään. Al­hai­nen sisäinen hal­lin­ta­kä­si­­tys yh­dis­tettynä aggressii­visuuden ihannointiin joh­taa helposti myös alhai­seen itsehillintään, ky­­vyt­­tömyyteen hallita omia tunteitaan ja sitä kautta epäso­siaaliseen käyttäy­tymiseen. On tie­teellistä näyttöä siitä, että uskon­nolli­sissa mus­limiper­heissä kasvaneet pojat ovat tai­puvaisia käyttäy­tymään muita väki­valtai­semmin, ja väki­val­taisuus­taipumus korreloi suo­raan us­kon­nol­li­­suu­den kanssa. Sama Sak­sassa tehty tut­kimus osoitti myös, että mitä us­kon­nol­li­sem­pi­na mus­limipojat itseään piti­vät, sitä vähemmän in­­teg­­roi­tuneem­mik­si isän­­­tä­­­yh­­­teis­­kun­taan­sa he it­sensä kokivat. (The Local 6.6.2010.)

Haluttomuus integroitua län­simaiseen yhteis­kun­taan, vähäinen kiinnostus ja kannustus län­simaista koulu­tusta ja sen tarjo­amia mahdolli­suuksia koh­taan, puut­teet op­pimistai­doissa ja kohonnut taipu­mus epäsosiaali­seen käyt­­täy­ty­­mi­seen lisäävät syr­jäy­ty­mis­riskiä. Vielä pa­hem­maksi tilanne muut­tuu, jos mus­li­mi­nuo­ret ajau­tuvat rötöstelyyn ja rikoksiin, mikä on va­li­tet­ta­­van yleistä. Esi­merkkinä voi mainita Tan­kassa sijaitsevan Sønder­bron nuo­risovankilan, jossa muutama vuosi sit­ten 70 % asiakkaista oli mus­limitaustaisia. Vas­taa­­vasti muu­ta­ma vuosi sit­ten Tanskan poliisin ja ti­las­to­kes­kuk­sen tietojen mu­kaan 70 % kai­kista Kööpenhaminassa suori­te­tuista ri­kok­sis­ta oli mus­limien tekemiä. (Europe­News 31.3.2009.) Rikolli­suus, jonka vasemmisto romantisoi oikeutetuksi reak­tiok­si muslimien ko­kemaan ”sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen” tai ”ra­sis­miin”, ja siitä seuraava van­­­­ki­­la­­kier­re eivät tarjoa todellista ratkaisua musli­mi­nuor­ten ongel­miin, vaan päin­vas­toin ne li­säävät entisestään syr­jäytymistä, vai­keut­ta­vat työl­lis­ty­mis­mah­dol­lisuuk­sia ja ai­heut­­­tavat köy­hyyttä.

Muslimien jatkuvaa uhrina olemisen tunnetta ruokkii myös kokemus siitä, että islamin pe­rus­väit­tämä musli­mien etuoikeutetusta ja hallit­se­vasta ase­mas­ta ei tunnu mitenkään vastaa­van reaalitodel­li­suutta, ja syynä tähän ”epä­oikeu­denmu­kai­suu­teen” pidetään ei-musli­meja ja näiden sorto­toi­menpi­teitä. Jyrkkä erot­telu ylem­piarvois­ten musli­mien ja alem­piar­voisten ei-muslimien vä­lillä yhdistettynä ei-mus­limeja koh­taan suunnat­tuun sys­­te­maatti­seen vi­hanliet­sontaan, jolle mus­limilap­set altistuvat pie­nestä pitäen, syn­nyttää vaino­harhaisia ku­vitelmia siitä, että ei-muslimit tun­tevat vastaa­vanlaisia vi­hantunte­muksia musli­meja koh­taan ja punovat juonia muslimien pään­menoksi, ja tämä vaino­harhaisuus vah­vistaa enti­ses­tään uhrimenta­liteet­tia ja kostonjanoa. Erityisen vai­noharhan kohteina ovat juutalaiset, mikä osit­tain selittyy islamin apo­kalyptisella visiolla ja sii­hen olennaisena osana sisältyvällä kaik­kien juu­talaisten joukkosurmaami­sella (lue: Puhtaat mus­limit ja likaiset vääräuskoiset). Monet mus­limit haaveilevat sodasta Israe­lia vastaan, koska sen toi­votaan jouduttavan tuon apokalyptisen profetian toteutumista.

Iranium on do­kumenttielokuva uhasta, jonka juutalaisten joukkotuhosta haa­vei­­le­va ja itsetu­hoisuu­teen taipuvainen Iran muodostaa vapaalle maa­il­­mal­le, erityisesti jos se onnis­tuu pyrki­myk­sessään tulla ydin­­ase­­val­tiok­si.

Kaik­kein mer­kittävimpänä uhrimentaliteettia ylläpi­tävänä tekijänä voi kuiten­kin pitää sitä, että isla­missa keskeinen häpäisyn­kosto­riitti edel­lyttää ni­­men­o­maan uh­riutta ja suo­ras­taan aktiivista ha­keutumista loukatun uhrin ase­­maan. Ei siis ole ihme, että mus­limit ovat poik­keukselli­sen herk­kähipiäi­siä pie­nim­mäl­lekin kri­tii­kille ja he hake­malla ha­kevat te­kosyitä tullak­seen ”loukatuiksi” voidakseen sen jälkeen todis­taa yli­vallan osoitusten avul­la kykene­vänsä puolus­ta­maan omaa ja yh­teisön kun­niaa. Kaik­kien totali­taaristen jär­jestelmien ta­voin islami­lainen yhteis­kunta on läpikotaisin val­heellisen propagandan kyllästämä, ja pelk­kien islamia koskevien tosiasi­oiden ilmaiseminen tulki­taan louk­kauk­seksi. Monet muslimit loukkaantuvat aidosti, kun ei-muslimit kertovat neut­raalilla ää­nen­syvällä yksinkertaisia fak­toja siitä, mitä isla­min omissa pyhissä läh­teissä – Ko­raa­nis­sa, hadit­heissa ja Muhamma­din elämäker­rassa – kerrotaan pro­feetta Muham­ma­dista ja tä­män ”esimerkillisestä” elä­mästä, jonka on määrä toi­mia esikuvana kaikille muslimeille kaikkina ai­koina. Muslimit ei­vät yksin­kertaisesti pysty kä­sittelemään tätä ken­ties heille it­­selleenkin häm­mentävää ja häpeällistä informaatiota, sillä hei­dät on aivopesty tor­ju­maan mielestään kiis­tanalai­set us­konnolliset kysymykset, joiden ää­neen poh­timinen voi joh­taa ju­ma­lan­pilk­­ka­syyt­­tei­siin ja siten kuole­mantuomioon (lue: Allah vi­haa nii­tä, jot­ka ky­se­levät lii­kaa). Mutta se, mitä he voivat aina tehdä, on il­maista suut­tu­­muksensa ja suo­rit­­taa hä­päi­syn­kos­to­riit­tinsä, olipa sille todellista ai­hetta tai ei. Se on jo­tain helposti ym­mär­­rettävää, ja se voi joka tapauk­sessa tuoda suorittajalleen vain kun­niaa mus­li­mi­yh­tei­sön silmissä.

Häpäisynkostoriitti on niin keskeinen osa isla­mia, että monien muslimien näkö­kulmasta sen toteut­tami­seksi on jopa hy­väksyttä­vää tekaista vääriä todis­teita ei-muslimeja vas­taan ja syyt­tää näitä täy­sin pe­rus­teet­tomasti milloin mistäkin. Jihadistit ovat ottaneet tavakseen hyö­dyntää tätä mene­telmää lietsoakseen tahallisesti levot­tomuuksia ja protes­timellakoita ”uskottomia” vastaan ja painos­taakseen näitä alistumaan shari’an mää­räyksiin. Ei-musli­mien mus­tamaa­laami­sella ja syrjimisellä on myös tär­keä us­kon­nol­li­nen teh­tävä, sillä se ajaa Allahin asiaa eli koko ihmis­kunnan alis­ta­mista shari’an mää­räys­­­valtaan: mitä vasten­mielisempi ja halveksutta­vampi kuva musli­meilla on ei-musli­meista, sitä vähäi­sempää hou­kutusta mus­limit tuntevat imi­toida vä­häi­simmissäkään määrin näi­den elämän­ta­paa ja sitä hou­kuttelevammalta musli­mien elämän­tapa puo­les­taan näyttäytyy ei-musli­meille (lue: Dhimmiys). Tarkoituk­sena on näin hou­ku­tella ei-muslimeja alistumaan vapaaeh­toisesti shari’an määrä­yksiin, liittymään etu­oi­keu­tet­­tuun islamin yh­teisöön ja vah­vista­maan siten islamin totali­taarista pakkojärjes­telmää ja sen mili­taaris-ekspan­sii­vista voimaa – ilman että mus­­limien tarvitsee panostaa fyysisiä voi­ma­­va­roja hei­dän alis­tamiseensa.

Brittimuslimi Abu Waleed selittää, kuinka muslimien tulisi nöyryyttää kristittyjä saadakseen nämä kään­ty­mään – eli islamin näkökulmasta ”pa­­laa­maan” – islamiin. (Internet 16.1.2014)

Samalla kun islam uhriut­taa muslimit ja lisää näi­den tyytymättömyyttä omaan elä­­mään­sä, se tar­joaa itseään ratkaisuksi tähän ahdinkoon. Islam tar­joaa huo­nos­ta itsetun­nosta kär­si­ville ja itsensä syrjityksi tunteville helpon me­ne­tel­män kohottaa omaa itsetuntoaan ja sosi­aalista sta­tustaan syyt­­tä­­mäl­lä toisia omista ongel­mista, alis­tamalla ja syrji­mällä näitä ja nou­­semalla si­ten määräävässä ja etu­oikeute­tussa asemassa olevien ylempiar­vois­ten ih­mis­ten joukkoon. Isla­min harjoit­taminen ei tä­ten vaadi suuria älyn­lah­joja, pi­kem­minkin päin­vas­toin, sillä tarkoi­tuksena on alistua määräyksiin täysin ky­seen­alaistamatta ja tu­kahduttaa siten kaikkinai­nen itsenäinen, kriittinen ajattelu ja hen­kilökohtai­nen vapaus. Herää jopa epäilys, että älyllistä jäl­keenjääneisyyttä aiheut­tava si­sä­siittoi­suus on otettu islamissa tie­toisesti käyttöön tätä tarkoi­tusta varten. (45 % kaikista ara­beista, 70 % pakis­tanilaisista ja 40 % turkkilaisista on sisäsiittoi­sia. Lue lisää: Sennels 2010.) Joka ta­pauksessa kansanmas­sojen pitämi­nen tie­tämättö­myyden ja sivistymättö­myy­den ti­lassa palvelee omalta osal­taan itse­näisen ajatte­lun tu­kah­dut­ta­mista. Samaa me­ne­telmää käytetään muslimiyhteisössä tyttö­jen ja naisten alistami­seen ra­joittamalla näiden mah­dollisuuksia saada koulu­tusta.

Entinen Alge­rian armei­jan up­seeri, nyt kirjai­lija An­war Malek ri­pittää ny­ky­­päi­vän ara­­beja takapa­juisuu­desta ja täy­destä epä­­kel­­poi­suu­­des­ta sivisty­neeseen maa­il­maan: ”Ei ole mitään, minkä perus­teella arabien voisi luottaa tuotta­van yh­tään mi­tään… Tämä te­kouhittelu on käsit­tämättö­män syvästi juurtu­nut ara­beihin… Pi­däm­me sala­liitto­puheita ja syy­tämme kai­kesta muita… Meillä on vain tappi­oita, jotka pa­ke­toimme voi­toiksi… Katso, kuinka arabit elävät län­nessä. Al­lahin kautta, he ovat huo­noja esi­merk­­ke­jä. Jos kuulet var­kaista, he ovat aina arabeja. Aina kun nuo­ri mies ahdis­telee tyttöä Lon­toon tai Parii­sin ka­duilla, hän osoit­tau­tuu arabiksi. Kaik­­ki negatiiviset moraaliset ar­vot ovat löy­det­tävissä arabi­yksilöstä.” (Al-Jazeera, 3.3.2009) – Vaikka Malek pu­huu ”ara­beista”, ongel­man ydin on tie­ten­kin isla­miin poh­­jau­­tuvassa kult­tuuri­sessa mentali­teetissa.

Alistumisen palkitseminen ja alistumattomuuden rankaiseminen

Keskeinen elementti isla­min totalitaarisen pak­ko­jär­jestelmän ylläpitämi­sessä on yh­tääl­tä alis­tumi­sen pal­kitseminen etuoi­keutetulla asemalla ja toi­saalta alis­tu­mat­to­muu­den ran­kai­­seminen syrjityllä asemalla: kun henkilö alis­tuu, hän saa palkkioksi tiettyjä etu­oi­keuk­­­sia, joita ei suoda niille, jotka eivät alistu. Mus­limit kat­sovat itse kuuluvansa etu­oi­keu­­tet­tujen, ylempiar­voisten ihmisten jouk­koon, joka on saa­nut muita korke­amman sta­tuk­sensa palkki­oksi alis­tumisesta Allahin shari’aan sekä taistelemi­sesta Allahin asian puo­­les­ta. Tuohon palkki­oon sisäl­tyy vuo­rostaan oikeus ja jopa velvollisuus alistaa ja syr­jiä nii­tä alempiarvoi­sia ihmisiä, jotka eivät suostu alis­tumaan shari’an määräyksiin.

Alempiarvoisten syrjimi­sen periaate on tark­kaan kodifioitu shari’an eri osa-alueil­le. Esi­mer­kiksi shari’a määrää ennaltaehkäise­väksi pelot­teeksi hy­vin an­ka­ria ja brutaaleja ran­­gaistuk­sia (kivitystuo­mioita, mestauksia, kä­sien ja jal­ko­jen katkomisia ris­tikkäin, ristiin­naulitsemi­sia, raip­parangaistuksia jne.) ri­koksista, jotka koh­distu­vat muslimeihin tai aiheuttavat epä­uskoa tai levottomuutta (fitna) yhteisön sisällä, mutta ran­gais­tukset ovat pienempiä tai ole­mat­to­mia niissä tapauk­sissa, joissa teot kohdistu­vat ei-musli­mei­hin tai joissa määrää­vässä ase­massa oleva rankai­see omassa käsky- ja omis­tus­vallas­saan ole­via ihmisiä.

Niinpä siinä missä musli­min surmaamisesta seu­raa ve­rikosto­periaat­teen mu­kaisesti kuole­man­tuomio, ei-muslimin surmaami­sesta ei tällaista rangais­tusta voida antaa. Ja jos muslimi kritisoi islamia tai peräti jättää islamin yhtei­sön ja me­net­tää siten etu­oikeutetun statuk­sensa, shari’a määrää kuoleman­tuomion ran­gais­tuk­­sek­si tästä suurimmasta mah­dollisesta louk­kauksesta pro­feetta Mu­ham­ma­dia kohtaan. Saman peri­aat­teen mukaisesti isäntä ei saa rangaistusta oman orjansa surmaamisesta, mutta jos hän surmaa toi­sen mus­limin omista­man orjan, tällä on oi­keus tap­paa kostoksi hänen or­jansa. Shari’an mu­kaan musli­mit eivät saa rangais­tusta oman lapsensa tai lapsen­lapsena sur­maami­sesta, mi­kä mahdollistaa sen, että muslimivan­hemmat voi­vat oman hä­päistyn kun­niansa pa­laut­tami­seksi surmata totte­lemattomat, yh­teisön normeista piittaa­matto­mat ja siten epäkel­voiksi osoittau­tuneet jälkeläi­sensä. Mai­nittakoon vielä yhtenä esimerkkinä tästä periaat­teesta se, että Ko­raani määrää aviomiehiä kouluttamaan up­pinis­kai­sia vai­mo­jaan lyömällä näitä, kunnes nämä alistu­vat:

Mies on nai­sen pää, koska Allah on toisia suo­sinut enemmän kuin toisia ja koska mies elättää vai­moaan. Hurs­kas vaimo on nöyrä ja var­tioi siveyt­tään, koska Allah on an­tanut sen var­tioita­vaksi. Jos pelkäätte vai­monne olevan up­piniskainen, varoitta­kaa häntä, välttä­kää häntä vuo­teessa ja lyö­kää häntä, mutta jos hän sitten totte­lee teitä, älkää ahdistako häntä enää. Al­lah on Kor­kea, Mahtava. (Koraani 4:34)

Egyptiläinen uskonoppinut Abd Al-Rahman Man­sour neu­voo oikea­oppista vai­monhak­kaa­mista niin, että vai­mo ym­märtää, että hä­nen mie­hensä on hän­tä kor­keam­­massa ase­massa. Al-Rah­man Man­sour vii­ttaa myös pro­feetta Mu­ham­­madiin, jo­ka ku­ritti lapsi­vaimoaan Aishaa lyö­mällä tätä rin­taan (Sa­hih Mus­lim 4:2127). (Al-Nas TV, 17.–18.8.2012, ks. Memri)

Koraanista, hadith-kirjalli­suudesta ja Muham­madin auktoritaarisesta elä­mä­­ker­ras­ta sil­miin­pistävän suuri osa käsittelee Mu­hammadin ja hänen seu­­raa­­jien­sa suo­rit­ta­mia ryös­tö­retkiä, taisteluita, so­tasaaliin anastuk­seen ja jakoon liittyviä ongelmia. Uskonsotureille (mu­jahi­din), jotka käyvät jiha­dia Allahin asiasta puo­lesta us­kotto­mien alista­miseksi sha­ri’an alai­suu­teen (al-jihad fi sabil Al­lah), Allah antaa oikeu­denmukai­seksi palkkioksi mah­­dollisuuden surmata nämä, ryös­tää näi­den omaisuu­den, nai­set ja lap­set so­ta­saa­liik­si, raiskata naiset ja ottaa nämä sek­sior­jiksi:

(…) hän [pro­feetta Mu­ham­mad] tap­poi hei­dän mie­hensä ja ja­koi hei­dän nai­sensa, lap­sensa ja omai­suu­tensa musli­mien kes­ken, lu­kuun otta­matta niitä, jotka olivat liit­ty­neet Alla­hin lä­het­ti­lään puo­lelle. Tämä antoi heille tur­vata­keen, ja he kään­­tyi­vät isla­miin. (Sahih Muslim 19:4364)

Varastaminen tarkoittaa omaisuu­den otta­mista va­rastamalla ja lait­tomasti oi­ke­asta paikas­taan. Se on jo­tain ai­van muuta, sillä jihadin suoma vauraus, ryöstö- ja so­tasaa­liit, ote­taan vää­rä­us­koisilta oikeu­te­tusti. Shari’a on an­tanut meille lu­van tehdä niin ja meidän on sallit­tua tehdä niin, sillä Allah sa­noo: “Käyttä­kää nyt saa­maanne saa­lista kaikkeen hyvään ja sal­lit­tuun ja pe­lätkää Allahia” (Koraani 8:69). Ja pro­feetalla oli ta­pana tehdä niin käy­des­sään sotaa ja ji­ha­di­aan vää­räuskoisia vas­taan, kun hän takava­ri­koi heidän omaisuut­taan ja rik­kauksi­aan. Var­kaus kos­kee omai­suutta, joka on suojattua ja louk­kaama­tonta, mutta islamia vas­taan so­taa käyvien vää­räus­koisten omai­suus ei ole suojattua eikä loukkaa­matonta. (Islam Q&A:7461)

Muille niin kutsutuille ”Kirjan kansojen” edusta­jille, joihin muslimit luke­vat kristityt, juu­talaiset ja zarathustralaiset, islamin laki suo palkkioksi tiettyjä etuoikeuksia, jos he alistu­vat solmi­maan nk. suoje­lusopi­muksen (dhim­ma) musli­mien kanssa ja sitou­tuvat maksamaan eri­tyistä ve­roa (jizya) suojelura­hana. Tällaisten ih­misten salli­taan elää syrjityssä ase­massa is­lamin yhteisön sisällä, mikäli nämä alistu­vat nöy­rästi muslimi-isän­tien sanelemiin, dhim­­ma­­so­pi­muk­ses­sa lue­teltuihin syrjintä­toimenpitei­siin. Muussa ta­pa­uksessa hei­dät voi­daan vapaasti ryös­tää, orjuut­taa tai sur­mata.

Jordanialainen sheikki Ahmad Abu Quddum näkee dhim­miydessä myös hyviä puolia, joista dhim­mien on syytä olla kiitol­lisia: suo­jelura­hana mak­settava jizya on ain­oa vero, joka dhim­mien tar­vit­s­ee mak­saa sillä eh­dol­la, että nämä alis­tuvat isla­min lain mää­räyk­siin. (Jo­Sat TV, 8.12.2011)

Vaikka islam pyrkii koko ihmiskunnan alistami­seen shari’an määrä­yksiin, tämä ei suinkaan tar­koita sitä, että kaikkien oletettaisiin kään­tyvän isla­miin. Ilman alem­piarvoisia ihmisiä muslimit kadot­taisivat viitepisteen, johon he voisi­vat suh­teut­taa oman ylem­myy­den­tun­­tonsa. Koska mus­li­mien keskei­nen yh­teis­kun­nal­li­nen teh­tävä on mää­rää­­vässä ja etuoikeu­tetussa ase­massa oleminen, pel­kistä musli­meista koostuva yhteis­kun­ta – ilman tuottavaa ja itsenäi­seen ajat­te­luun ky­kenevää kansanosaa, orjia ja dhim­mejä, ja il­man uu­sia alistettavia ja ryöstet­täviä kansa­kuntia – lu­his­tuisi myös taloudel­li­ses­ti omaan mahdottomuu­teensa.

Uskonto alistamisen ja palkitsemisen välineenä

Se, mikä tekee islamista todella vaa­rallisen ver­rat­tuna muihin to­ta­li­taa­ri­siin jär­jes­tel­miin, kuten fasis­­miin, kom­munis­miin ja muihin marxi­laisuu­den haa­roi­hin, on se, kuinka siinä hyödyn­netään us­kontoa ihmis­ten alistami­seen ja palk­kio­lupaus­ten an­tami­seen. Islamin har­joittamisen kor­keim­pana muo­tona pidetään fyy­sistä jihadia ja sen ehdot­to­mana kliimaksina on mart­tyyrikuolema (sha­hada), jolla isla­missa tarkoitetaan sur­matuksi tulemista sa­malla, kun on surmaa­massa väärä­uskoisia Alla­hin asian puolesta. Palk­­ki­oksi it­sensä silmittömästä uhraa­mi­sesta islamin to­tali­taarisen pakkojär­jes­tel­män puo­­lesta Allah an­taa mahdol­lisuu­den naut­tia 72 neitsyen seksipal­veluista ja muista aisti­nau­tin­noista pa­ra­tii­si­s­sa (lue: Mujahidinin orgastinen kliimaksi). Tuon palkkion hou­kut­­tele­­vuutta lisää is­lamissa har­joi­tettava naisten kaltoin kohtelu sekä kieltei­nen suh­tau­tu­minen esiaviolli­seen sek­siin, mikä lisää nuorten miesten kiinnos­tusta toi­sen­lai­siin ta­poi­hin kana­voida omaa sek­suaa­li­suuttaan (Sennels 2012). Ja mikä pa­rasta, kuoleman myötä marttyy­rista tulee ”to­dis­­­ta­ja” (shahid): hän pää­see nyt omin sil­min todista­maan, että Mu­ham­­mad to­dellakin on Al­la­hin, ai­noan juma­lan, pro­feetta – jos asian suhteen on elä­män ai­kana ollut jonkin ver­ran epäilyjä. Isla­min yh­tei­­sössä marttyyri­kuole­maa juhlitaankin ”todis­tajan” ja pa­ra­tii­sin neitsyi­den hää­juh­lana, eikä siis ole lainkaan ih­meellistä, miksi har­taat mus­limit uh­kai­­lu- ja pelottelutarkoi­tuk­sis­sa ko­rostavat ra­kas­ta­vansa kuolemaa enem­män kuin elä­mää.

Varsin eri­koinen on myös islamin näkemys rau­han­omaisesta, omaa itsek­­kyyt­tä vastaan koh­­diste­tusta jiha­dista (jihad al-nafs). Isla­missa tällai­sella us­­kon­­­kil­­voit­te­lul­la tarkoi­te­taan ennen kaikkea fyy­sistä sotimista vastaan koetun vas­tenmieli­syyden voit­tamista (Is­lam Q&A:10455). Ja viimeiset­kin huma­nismin, oman­­tun­­non ja vas­tuun­tun­non rippeet mus­­li­mien sydä­mistä vie Ko­raanin jae (8:17), joka vakuuttaa: ”Ette te (mus­limit) sur­man­neet heitä, vaan Allah heidät surmasi; etkä sinä (Muham­med) ampu­nut, kun jous­tasi käy­­tit, vaan Al­lah am­pui…”

Korkeimpana ihan­teena islamissa on olla ”Alla­hin orja”: alistua täy­dellisesti sha­ri’an mää­räyk­siin ilman pie­nintäkään hai­rahtu­mista itsenäi­seen ajat­te­­luun, tais­tel­la silmittö­mällä raivolla ja tulla sur­matuksi Allahin asian puolesta eli koko ihmiskun­nan alis­tami­seksi shari’an alaisuu­teen. Jos uskonsoturi saa surmansa taistelun tiimellyksessä, hän saa palkki­oksi pääsyn para­tiisin tarjo­amiin sek­sipalveluihin ja muihin ais­ti­nautintoihin, ja jos hän jää eloon, hän pääsee naut­ti­maan ryöstösaalista ja seksior­jista sen jälkeen, kun saalinjako on suo­ri­­tet­tu shari’an mää­räysten mukaisesti.

Profeetta sa­noi: “Henkilö, joka osallistuu (py­hään so­taan) Allahin asian puo­lesta il­man, että mi­kään pakot­taa häntä sii­hen paitsi usko Allahiin ja hän lä­het­tilää­seensä, saa Allahilta hyvi­tyk­seksi joko palk­kion tai sotasaa­lin (jos hän jää hen­kiin) tai hänelle suo­daan pääsy paratii­siin (jos hän kuolee taistelussa mart­­tyy­ri­na). (Sahih Buk­hari 1:2:35)

Tämä moskeijoissa ja madrassoissa opetettava islamin uskon­nolli­nen ihanne kohtaa vas­ta­­kaikua huolestuttavan monissa mus­li­meissa. On huo­mat­tava, että moskeija ei ole mus­li­­meille pelkkä har­tauden harjoitta­misen temppeli vaan pi­kem­min­kin uskon­non ku­lis­seissa toimiva so­tilaspoliittinen propaganda-, ko­men­to- ja val­vonta­keskus, jossa ope­te­taan isla­min yhteisön yli­vertaisuutta ja muiden alempiarvoi­suutta, ai­vo­pestään ihmisiä alis­tu­maan shari’an määräyk­siin ja tukah­duttamaan kaikki­nai­nen itse­­näinen ajat­telu sekä taistelemaan Alla­hin asian puo­lesta koko ihmis­kunnan alista­miseksi shari’an mää­räys­valtaan.

Esimerkkejä muslimisaarnaajien vihanlietsonnasta Kanadassa.

Muslimeille mos­keijat mi­nareettei­neen ovat isla­min ja muslimien ylivallan il­mauksia ja voi­tonmerk­kejä. On merkille panta­vaa, että levot­­tomin vii­konpäivä islamilaisessa maa­il­mas­sa on aina per­jantai. Syynä tähän on se, että perjantai on musli­mien py­hä­päi­vä, jolloin he ko­koontuvat moskeijaan kuulemaan islamin­op­pi­neiden usein kiihkeitä, vihaa lietsovia saar­noja. Vastaa­vasti vuoden levot­tominta aikaa terrorite­koineen ja muine väkival­taisuuksi­neen islamilai­sessa maa­ilmassa on aina mus­li­mien pyhä kuukausi rama­dan, jolloin musli­mien on määrä har­joit­taa us­kon­toaan erityisellä ”hartaudella” ja ”pietee­tillä” (Jihad Watch 20.8.2012). Kuten Bul­gari­assa heinäkuussa 2012 teh­dystä israelilaisturis­tien joukkomur­hasta vas­tuulli­seksi ilmoittautu­nut ryh­­mittymä julisti: ”Ramadan on pyhän so­dan ja Allahin puolesta kuolemi­sen kuu­kausi. Se on Allahin ja Ju­malan lähet­tilään vihollisia – juu­ta­laisia ja heidän ame­rik­kalaisia apureitaan – vastaan taistele­misen kuukausi.” (Jihad Watch 21.7.2012.)

Mitä islam todella on?

Islam on monitasoinen ilmiö. Kuten edellä to­det­tiin, islamin yhteisö (umma) muo­dos­taa sii­hen kuuluvien mielestä ylem­piarvoisten ihmis­ten jou­kon, joka on an­sain­nut hal­litse­van ja etuoi­keute­tun asemansa palkkioksi alistumi­ses­ta Al­la­hil­le. Is­lam toimii islamin yhteisöä yh­distävänä identiteetin läh­teenä. Erityisesti se tarjoaa huonosta itsetunnosta kärsiville ja it­sensä ”uh­reiksi” identifioiville mah­dollisuuden kohottaa omaa sosi­aalista status­taan ja nousta alistetusta ase­mas­ta etuoikeutettu­jen ja määrää­vässä ase­­mas­sa olevien ihmisten jouk­koon. Kun tuo etuoi­keu­tettu ja määräävä asema ei sitten to­teudu käy­tännössä, islam antaa mah­­dollisuuden jatkaa uhriksi identifi­oitumista, syyttää tästä ”epäoi­keudenmukai­suudesta” muita ja pa­laut­taa lou­kattu kunnia omaa ylivaltaa osoit­ta­vil­la aggres­siivisilla voimannäy­töillä ja vaati­muksilla tois­ten alistumisesta.

Vähimmälläänkin islam antaa moraali­sen ylem­myy­dentunnon, jonka turvin mus­li­mi voi tarvitta­essa valehdella ja tees­kennellä ystä­välli­syyttä alem­­pi­ar­voi­sil­le ihmisille, olla vä­lit­tä­­mät­tä näille tehdyistä lu­pauksista ja käyttää hy­väksi näiden hyväuskoi­suutta.

Tavalliselle rivimuslimille, joka ei tunne islamin läh­teitä ja joka ei vält­tä­mät­tä ole kovin kiin­nos­tunut shari’an määräyk­sistä, pu­humattakaan ji­ha­dis­ta ”us­kot­to­mien” alistami­sek­si, islam toi­mii nimen­omaan tällaisena omaa iden­ti­teet­tiä luo­va­na ja it­setuntoa ko­hot­ta­­vana te­ki­jänä – tapana saavuttaa kunniaa, puo­lus­taa sitä ja saada sitä kautta sosiaa­lista arvos­tusta. Vaikka muslimi ei olisi kiin­nostu­nut rukoilemaan viisi ker­taa päivässä ja noudat­ta­maan muita shari’an mää­räyksiä, hän ei voi erota islamin yhteisöstä ja vaih­taa uskonto­aan, sillä shari’a määrää siitä ran­gaistukseksi kuolemantuo­mion. Muslimi on synty­mästä kuole­maan asti is­lamin vanki.

Islam ei anna mahdollisuutta sellaisen ihmi­sen elää vapaasti ihmisten parissa, joka ei rukoile, sillä tässä tapa­uksessa hä­net on kutsuttava rukoilemaan, ja jos hän it­sepintaisesti kieltäytyy, hä­net on teloitet­tava uskonhyl­kääjänä. (Islam Q&A:47425)

Sudanilainen oikeus sallii raskaana olevan naisen synnyttää ennen kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa

Islamilainen oikeusistuin sanoo, että uskosta luopumisesta hirttotuomion saanut nainen saa synnyttää lapsensa, ennen tuomion täyttämistä, kertoo The Telegraph. Sudanin pääkaupungissa islamilainen oikeusistuin tuomitsi raskaana olevan naisen hirtettäväksi uskosta luopumisesta sen jälkeen kun nainen meni kristityn miehen kanssa naimisin. Naisen isä on muslimi, mutta hänen äitinsä kasvatti hänet kristittynä. Koska hänen isänsä on muslimi, pidetään naista oikeudessa myös muslimina. 27-vuotias nainen, joka sai sunnuntaina tuomionsa Khartumissa, sai kolme päivää aikaa kieltää uskonsa tai kohdata mahdollisen kuolemanrangaistuksen.

– Me annoimme sinulle kolme päivää kieltää uskosi, mutta sinä itsepintaisesti kieltäydyit palaamasta islamiin. Tuomitsen sinut hirtettäväksi, tuomari Abbas Mohammed Al-Khalifa sanoi naiselle.

Nainen joutuu myös kohtaamaan ruoskintatuomion aviorikoksesta, sillä hänen avioliittonsa kristittyyn mieheen katsotaan olevan pätemätön islamilaisen lain alla. Hän saa sata raipaniskua.

– Minä olen kristitty, enkä ole koskaan syyllistynyt uskonnosta luopumiseen, nainen sanoi The Telegraphin mukaan tuomarille.

(Ilta-Sanomat 16.5.2014; lue myös: Raymond Ibrahim: Islam: ‘Appalling and Abhorrent’ in the Eyes of a Blind World? ja An American’s Experience with Islamic Apostasy)

Islaminoppineille ja har­taille muslimeille, jotka aidosti halua­vat harjoittaa us­kon­toaan, isla­missa ei ole kysymys pelkästään kun­niasta, hä­peästä ja so­sio­kult­tuu­ri­ses­ta pe­rin­tees­tä il­maista omaa, muita korkeampaa sosiaa­lista sta­­tus­ta vaan totaalisesta alis­tumisesta shari’an määräyksiin ja vel­vollisuu­desta taistella kaikin mahdol­li­sin keinoin – kätketyn ja avoimen jiha­din menetelmin, ver­­­­baa­li­ses­ti, taloudellisesti ja aseel­lisesti – koko ihmis­kun­­nan alista­miseksi sha­ri’an alai­suuteen. Isla­min ja muslimien ylivaltaa aja­vien ji­ha­dis­tien ta­voit­tee­na on siis toteuttaa käytännössä se islamin peruslähtö­kohta, että mus­li­mien on määrä olla hal­litse­vas­sa ja etuoikeute­tussa asemassa suh­teessa kaikkiin mui­hin ih­misiin, mikä edellyttää kaikkien muiden alistamista shari’an alai­suu­teen.

Tavalliset kadunmuslimit eivät luonnollisesti­kaan pu­no päi­vät pitkät juonia ”us­kot­­to­mien” alis­ta­mi­seksi, eikä mart­tyyri­kuo­le­ma ole suin­kaan pääl­­lim­mäi­senä ajatuk­­sena kau­pan kassalla työs­kente­levän mus­limi­tytön mie­­les­sä. He ovat kuitenkin alttiita jou­tua isla­­min­op­pinei­den ja ji­had­velvolli­suu­tensa vaka­vasti otta­vien mus­limien ma­ni­pu­loi­miksi ja hy­väksi­käyt­tä­miksi, sillä viimeksi mai­­ni­tut, jotka isla­min yhtei­sössä ovat eri­tyi­ses­sä auk­tori­teet­tiase­massa shari’an tunte­muksensa joh­dosta, voi­vat agi­toida rivi­mus­limeja vetoamalla näiden helposti ymmär­tämiin käsit­tei­siin ja pri­mi­­tiivi­siin tuntoihin: tar­­pee­seen puo­lustaa profee­tan ja is­la­min kunniaa – sitä yl­peyden aihetta, jonka va­­raan musli­mien identi­teetti muita ylempänä kan­sa­kun­ta­na raken­tuu.

Mitä tulee pas­­­siivi­siin, ji­had­vel­volli­suutensa lai­minlyö­viin musli­meihin, jotka eivät ha­lua harjoit­taa uskonto­aan sen enem­pää kuin sosi­aali­sen selviy­tymi­sen kan­nalta on välttä­mä­töntä, jotka eivät ole kiin­nostu­neita isla­min ja mus­limien ylival­lan aja­mises­ta ja jotka halua­vat elää rau­hassa aiheut­ta­matta muille on­gelmia, heillä ei ole käy­tän­nössä muuta mahdol­lisuutta kuin pysyä pas­sii­visina ja olla kri­tisoi­­matta mil­lään tavalla islamia ja jihadis­tien toi­min­taa. To­sin pelk­kä passii­visuus­kin voi­daan tulkita juma­lan­­­pil­kaksi, josta voi seu­rata van­kila- tai kuoleman­tuo­mio (Fox News 19.8.2012). Valitetta­vasti länsi ei voi pan­na toi­voaan sen va­raan, että nämä is­lamia noudat­tamat­tomat mus­limit nousi­sivat kapi­naan uskon­toaan, Alla­hia ja Muham­madia, vastaan ja ottai­sivat mos­kei­jat, isla­mi­lai­set kult­tuuri­­kes­kuk­set ja mus­limi­järjes­töt hal­­­tuunsa islamia har­joit­­ta­vilta ji­ha­­dis­teil­ta. Silloin harvoin kun maltilliset mus­limit järjestävät protesti­mie­len­osoi­tuk­siaan, niissä ei tuomita ji­ha­dia, mu­jahi­dinien ter­rori-iskuja eikä puolusteta juutalaisten tai vaik­ka­pa sek­su­aa­li­vähem­mis­töjen ase­maa, vaan mielen­osoitus­ten tee­mana on mil­loin min­kä­kin uh­rina ole­mi­nen. Ja kuten Paul Sperry toteaa: ”Jos muslimiyhteisössä on käyn­nissä keskustelu islamin ja väkivallan yh­tey­des­tä, se on kyllä historian hiljaisin kes­kus­telu (Investors 21.9.2012).”

Ajatus siitä, että maltilliset muslimit tuomitsisi­vat jihadin ja syrjäyttäi­­sivät islamin ylivaltaa ajavat mus­limit valta-asemas­taan, on pelkkä myyt­ti. Jos täl­lai­sia mal­til­li­sia mus­limeja olisi ole­massa, he olisivat nyt val­­lan­neet Wall Streetin protes­toidak­seen jiha­disteja ja vasem­­mistoa vastaan ja osoit­taakseen tu­kensa Pamela Gel­le­rin, ame­rik­­kalaisen ihmis­oikeusakti­vistin, kohua he­rät­tä­neel­le ju­liste­kam­panjalle. Kuun­tele Gel­le­rin haas­tat­telu: INTN 2.10.2012, mp3.

Siinä missä rivimuslimille islam tarjoaa ennen kaik­kea identiteetin ylempiar­voisen ih­mis­yh­­teisön edustajana, is­laminoppi­neille, uskon­sotu­reille ja muille har­taille musli­meille, jotka ovat alistu­neet täysin Allahin asialle, islam on jotain vielä paljon mer­ki­tyk­sel­li­sempää: se antaa seli­tyksen koko elämälle ja tarjoaa samalla ylevän päämää­rän, jonka puolesta tais­tella vii­mei­­seen asti. Lyhyesti sa­not­tuna syyllisiä kaikkiin on­gel­miin ovat juu­talaiset, ame­rikkalaiset ja muut vääräuskoiset, ja kun kaikki juutalaiset on saa­tu tapettua ja koko ihmis­kunta alis­tettua shari’an alaisuu­teen – kun Jeesus on tappanut sian, rik­konut ristin, hä­vit­­tä­nyt kris­tin­us­kon ja muut us­konnot – koittaa rauhan tila (dar al-salam)! Tä­mä islamin uto­pia univer­saalista rau­hasta, joka seuraa mui­den tap­pa­mi­ses­ta ja alis­tami­sesta, on jotain hyvin eri­laista kuin muissa us­kon­­noissa vaa­littava ideaali universaalista rak­kau­desta ja myötätun­nosta tai rau­hasta kaik­kien, poh­jimmil­taan tasa-arvois­ten ihmis­ten välillä. Myös musli­mien käsitys Allahista pe­tol­li­se­na juonittelijana ja ankarasti rankaisevana ja kostavana jumalana, joka ei voi sietää kil­paili­joita rinnalleen, on hyvin kau­kana esi­merkiksi kristinus­kon pii­ris­sä tavattavista erilai­sista ju­ma­l­käsityk­sistä. Is­lam ei yksin­ker­taisesti an­sait­se tul­la kutsu­tuksi us­kon­noksi, vaikka sii­hen sisäl­tyy palvon­nallisia ele­ment­tejä ja us­kon­­nollisia tunteita.

Vaikuttaakin ilmeiseltä, että äärimmilleen viety yksijumalaisuus (taw­hid) – Al­la­hil­le alis­tu­minen – on jo­tain, mikä on tarkoituksellisesti in­teg­roitu is­la­­min to­ta­­li­­taariseen, milta­ristis-eks­pansiivi­seen ideologiaan vahvis­ta­maan yh­tei­sön si­säistä ko­heesiota niin, että ih­misiä on helpompi hal­lita ja käyttää hy­­väk­si tois­ten kansakun­tien valloitta­miseen ja alis­tamiseen. Jos tarkas­­te­­lem­me, ku­ka on se, joka to­della hyötyy – tai voisi hyötyä – isla­mista, vastaus on ilmei­nen: it­se­val­tai­nen val­­loi­­tushaluinen hallitsija, joka haluaa oi­keut­­taa ase­mansa ja toimintansa Al­la­hin jumalalli­sella lailla ja tekeytyä siten pel­käksi ylem­mältä ta­holta tule­vien jumalallis­ten käs­kyjen toi­meenpa­nijaksi. Isla­missa tällaista yksin­val­­taista maal­lis­ta – ja mah­dollisesti myös hengellistä – hallit­sijaa, jonka käs­kyjä mus­li­mien on pa­kollista totella, kutsutaan ka­li­­fik­si. Määrää­vän ase­mansa joh­dosta ka­li­fil­la on tie­tenkin – aiemmin puheena olleen palkit­semis­periaat­teen mukai­sesti – tiettyjä etu­oi­keuk­­sia: häntä ei voida syyt­tää sellai­sista vaka­vista rikoksista, ku­ten mur­ha, aviorikos, ryöstö, varkaus, al­koholin­käyttö ja rais­kaus (Darwish 2010). Mutta kan­salla on oikeus vaa­tia kali­fin syrjäyt­tämistä, jos hän ei täytä omaa jihad­vel­volli­suuttaan – toisin sanoen, jos tämä ei alista omaa kansaansa ja käytä tahdot­tomiksi ja saa­liin­himoisiksi tappoko­neiksi aivo­pestyjä ala­maisiaan välikappa­leina toisten kansojen alis­tami­seen!

Mitä islam siis todella on? Islam on arabi-impe­rialis­min tarpeisiin kehitetty ideo­lo­gia, joka an­taa yksin­valtaiselle hallitsijalle juma­lallista alku­perää ole­­van oikeutuksen alistaa ih­mis­mas­sat käskyval­taansa, pitää nämä säy­seinä, kuu­li­ai­si­na alamai­sina tiukan to­ta­li­taarisen pakkojär­jestel­män ja etu­oikeuksia ylem­pi­ar­voi­sil­le anta­van palk­kio­jär­jes­tel­­män avul­la ja käyttää näitä väli­kap­­paleina oman val­tapiirinsä laajentamiseen, toisten kan­sa­kun­tien alis­tamiseen, tuhoami­seen, orjuuttamiseen ja ryöstö- ja so­tasaaliiden haalimi­seen. Kuten mus­limi-im­pe­ria­lis­min veri­nen histo­­ria osoittaa, islam soveltuu tähän tar­koi­­tuk­seen niin hyvin, että on kaikki syy olettaa, että se on varta vas­ten luotu juuri tätä var­ten.

Bill Warner kertoo historiallis­ten lähteiden pohjalta isla­min val­loi­tus­his­to­rias­ta, jonka uh­reina on kuollut 60 miljoo­naa kristittyä, 80 miljoonaa hindua, 10 mil­joo­naa budd­halaista, 120 mil­joonaa afrik­kalaista – yh­teensä noin 270 miljoonaa ih­­mis­tä. Ks. myös Warnerin esitelmä ”radikaalista islamista”.

Mitä tulee profeetta Mu­hammadiin, on hyvin­kin mahdollista, että Mu­hammad on puoli- tai jopa täy­sin fiktiivinen luomus sillä pe­rusteella, että Mu­hamma­din ja islamin ole­mas­sa­­olos­ta ei ole mi­tään histo­riallista evidenssiä ajalta, jolloin ara­bien valloitus­retkien mo­ti­vaa­tiona olisi mus­li­mien oman historia­käsityksen mukaan pitänyt olla ”jihad Allahin asian puolesta”. Arabit te­kivät ryöstö- ja val­loi­tus­ret­kiään pitkään ilman, että he itse tai hei­­dän valloittamansa kan­sat jättivät jälkeensä mitään mainintoja isla­mista, Mu­hamma­dis­ta tai Mekasta. On­kin ilmeistä, että uskonnolliset elemen­tit, joita islamissa on huo­mat­ta­van vä­­hän verrat­tuna sen poliittisiin ele­mentteihin (Bill Warnerin analyysin mukaan 64 % Ko­raanista, 37 % hadit­heista ja 81 % Muhamma­din elä­mäkerrasta käsittelee ei-mus­li­­mien kohtele­mista), on jälki­käteen ky­hätty kasaan ja modifi­oitu erilaisista ole­mas­sa ol­leis­ta lähteistä uutta Arabi-impe­riumia yhdistä­väksi perus­taksi. Sit­tem­­min islam on kui­­­ten­kin alka­nut elää omaa elä­määnsä, ja islam onkin kuin mopo, joka on ka­ran­nut kä­sistä. His­torian saa­tossa mo­net ovat tunte­neet ja mo­net tunte­vat tänäkin päivänä vastus­ta­matonta hou­kutusta hypätä sen oh­jak­siin.

Robert Spencer selittää yllä lyhyesti kirjansa ”Did Muham­mad ex­ist?” kes­kei­set ar­gu­mentit. Ks. myös historioitsija Tom Hollandin kohua herättänyt do­ku­ment­ti ”Is­lam – The Untold Story” islamin hämäristä var­hais­vai­­heis­ta. Ks. myös Jay Smithin esitelmä.

Joka ta­pauk­sessa, olipa Mu­hammad fiktiivi­nen tai todelli­nen henkilö, muslimit usko­vat hänen todel­lisuu­teensa, ja jos hän menet­tää us­kotta­vuu­tensa Alla­hin vii­mei­­se­nä ja lo­pul­li­­sena profeet­tana, isla­milta ka­toaa täysin koko pohja ja samalla ka­toaa yksin­valtiaan oi­keu­­tus alistaa ihmisiä ja käyt­tää näitä omien valta­pyr­kimys­tensä välikap­paleina vedoten Al­lahin sää­tä­mään islamin lakiin. Jot­ta näin ei kävisi, islam kieltää täydelli­sesti kaikki­nai­sen kritiikin Allahin shari’aa ja sen mää­rittä­mää is­la­min elä­mänta­paa (din) kohtaan tul­­kiten sen louk­ka­uk­sek­si pro­feetta Mu­hamma­dia kohtaan. Niinpä niin Mus­li­mi­vel­jes­kun­­ta kuin OIC:kin ajavat kaikin keinoin shari’an edellyt­tämää ”us­kon­non” eli islamin kri­ti­soi­mi­sen kieltä­mistä, toisin sanoen sanan­vapau­den lak­kautta­mista, sillä se avaa kaik­ki por­tit shari’an täy­si­mittai­selle käyt­töön­otolle myös länsi­maissa.

Musli­mit ovat kuin ovatkin uhreja, mutta eivät ”sio­nis­tien”, ”ristiret­keilijöi­den” tai ”suu­ren saa­ta­nan” – Ame­ri­kan – uh­reja vaan is­lamin it­sensä uh­reja. Musli­meja on kuiten­kin hy­­vin vai­kea auttaa tä­män onge­l­mansa kanssa, sillä is­lamiin sisään­raken­nettu im­muuni­puo­lus­tus­jär­jes­telmä torjuu tehok­kaasti ulkoa suun­tautu­vat yrityk­set vaikut­taa sii­hen. Ku­ten edellä on ollut pu­hetta, neu­vot­teluihin perus­tuva, so­vitteleva ja myön­nytyk­siin pe­rus­­tuva lähesty­mistapa on osoitta­nut toi­mimat­to­maksi, sillä muslimit nä­ke­vät sen osoi­tuk­­seksi heik­koudesta ja pe­losta ja sa­malla mahdol­lisuu­deksi hyötyä tilan­teesta. Kuten Oba­man, Yh­dys­val­tain his­to­rian yli­voi­mai­ses­ti heikoim­man ja epä­päte­vim­män presi­den­tin, kata­strofaa­linen myön­nytys­poli­tiikka osoitti, is­lamin ylivaltaa ajavat tahot tart­tuvat ha­na­kasti tä­hän mahdol­lisuu­teen. On tärkeä tun­nis­taa vi­hol­linen ja sa­noa se suo­­raan ää­neen: vi­hol­lisia eivät ole mus­limit ihmisinä vaan is­lam ideo­lo­gi­na, sillä is­lamin ylivaltaa, länsi­maisen sivili­saation tuhoa­mista ja shari’an käyt­töönot­toa aja­vat muslimit itse pe­rus­te­le­­vat te­kojaan nimen­omaan islamilla. Kenties par­hai­ten is­la­miin pienestä asti ai­vo­pes­ty­jen muslimien auttamisessa voivat on­nis­tua ne ex-muslimit, jot­ka ovat itse onnistuneet va­­pautumaan islamista ja jotka nyt sen johdosta elävät jat­ku­van tappouhan alla. Monet näis­tä ex-muslimeista ovat löytäneet itsel­leen so­pivan uuden elä­män­­katso­muk­sen kris­tin­­us­kosta tai hu­ma­nis­ti­ses­ta ateis­mis­ta.

Aivan kuten kiukut­televan lapsen tapauk­sessa, islamin harjoit­tajille on osoitet­tava auk­to­­ritatiivi­sella lä­hesty­mista­valla selkeät rajat, joissa heidän on py­syt­­tä­­vä, eikä herkkä­hi­piäis­­ten, milloin mistäkin louk­kaantu­vien musli­mien vaa­ti­­muk­sia muiden mukau­tumi­sesta shari’an määrä­yksiin tule ot­taa kuule­viin kor­viinkaan. Nyt kun OIC ja Mus­li­mi­vel­jes­kun­ta painos­tavat rajusti länsi­maita kieltä­mään lain­sää­dännöl­lisesti kaikki­naisen is­la­min kriti­soimisen, länsi­maiden on en­siarvoi­sen tär­keää päin­vastoin vahvis­taa sa­nan­va­­pa­utta ja kumota uskon­rauhan rikko­mista ja juma­lanpilk­kaa kos­kevat la­kipy­kä­lät, joi­ta jihadis­tien ja heidän va­sem­mis­to­kä­ty­rei­den­sä on mahdol­lista vää­rin­käyttää tavoit­tei­den­sa ajami­seen. Isla­min lähteiden, opin­kap­pa­lei­­den ja mus­limi­me­dian kriit­ti­nen tar­kas­­te­lu (ks. esim. Memri, Memri TV. Palestinian Media Watch), jonka estä­mi­seksi mus­li­mi­­vel­jes­­kun­ta on lan­see­rannut ter­min ”isla­mo­fo­bia”, tulisi sisällyt­tää pa­kol­li­se­na osio­na kou­­lu­­ope­tuk­­seen ja toi­mit­ta­jien kou­lu­tuk­seen. Sha­ri’a-tuo­mio­is­tui­met, jotka joh­tavat ih­mis­ten epä­­ta­sa-arvoi­suu­teen lain edessä, tulee kiel­tää, ja länsi­maisissa tuomio­is­tuimissa huo­­les­tutta­vasti yleisty­nyt sha­ri’an käyt­­tä­mi­nen tuomi­oiden perus­teena tulee kri­mi­na­li­­soida ja siihen syyllistyneet tuo­ma­rit tulee erottaa. Län­nessä asuvilta musli­meilta on vaa­­dit­ta­va perus­tuslain nou­­dat­­ta­­mis­ta ilman mitään erivapa­uksia, mikä pitää si­sällään sen, että he eivät saa ra­joittaa omaan yhtei­söönsä kuulu­vien henkilöi­den pe­rusoi­ke­uksia ja -va­pauk­­sia, ku­ten avioliitto-, sanan- ja us­konnon­vapautta. Länsi­maisten sivis­tys­val­tioi­den, kuten Suo­men, tu­lisi koh­den­taa re­surs­­seja is­la­min uh­rien ja is­lamis­ta eroon ha­lua­vien autta­mi­seen ja suojele­miseen se­kä is­lamin harjoit­tajien, mos­kei­joiden, madras­sojen ja islami­laisten kulttuu­rikes­kusten – se­kä van­ki­loi­den – ym­päri­­vuo­ro­­kau­ti­­seen tarkkai­luun. Musli­miveljes­kun­nan harjoit­­tama jiha­din väki­valtaista vai­hetta edel­tävä si­vi­li­saa­tio­ji­­had on otettava va­ka­vasti ja torjut­tava. Ja luonnolli­sesti on tärkeä äänestää kaikissa vaa­leissa poliitik­koja, jotka ovat pe­rehty­neet isla­min proble­matiik­kaan ei­vätkä pelkää puo­lus­taa län­simaista sivili­saatiota ja vapa­utta. Islam on mahdol­lista pysäyt­tää, kuten on tehty monta ker­taa histo­rian aikana. Kuinka se teh­dään? Vastaus löytyy tutki­malla histo­riaa ja katso­malla, kuin­ka se on tehty aiem­min.

---

Mitä muslimit tarkoittavat, kun he käyttävät sanaa…

• ”Epäoikeudenmukainen”: Shari’an määräysten vas­tainen.
• ”Epäoikeudenmukaisuus”: Se, ettei shari’a ole käytössä, tai se, että muslimit eivät ole määräävässä asemassa.
• ”Ihmisoikeudet”: Shari’a, muslimien oikeus käyttää shari’aa; oikeudet ja velvollisuudet sellaisina kuin ne on määritelty shari’assa.
• ”Oikeudenmukainen”: Shari’an määräysten mu­kainen.
• ”Oikeus”: Shari’a.
• ”Puolustaminen”: Jokainen pyrkimys estää muslimeja harjoittamasta jihadia kaikkien ihmisten alistamiseksi shari’an määräysvaltaan Allahin velvoittamalla tavalla, koetaan epäoikeudenmukaiseksi loukkaukseksi profeetta Muhammadia, islamin yhteisöä ja uskontoa kohtaan, ja se vaatii ”islamin puolustamista”.
• ”Rauha”: Tila, joka koittaa, kun kaikki muut ovat alistuneet shari’an määräyksiin ja muslimien ylivallan alle.
• ”Rauhanomainen rinnakkaiselo”: Muslimit saavat rauhassa harjoittaa ja alistaa ihmisiä shari’aan ilman, että viranomaiset puuttuvat heidän toimintaansa.
• ”Terrorismi”: Muslimien surmaaminen. Kun muslimit sanovat tuomitsevansa ”kaiken terrorismin”, he tarkoittavat tuomitsevansa kaiken muslimien surmaamisen lukuun ottamatta niitä tapauksia, joissa shari’a sen sallii (esim. uskonhylkääjän surmaaminen, oman lapsen tai lapsenlapsen surmaaminen, maantierosvon surmaaminen).
• ”Uskonnollinen dialogi”: Verbaalisen jihadin muoto. Tilaisuus, jossa muslimit yrittävät käännyttää uskottomia islamiin da’wan avulla ja hyödyntämällä petollisuutta (taqiyya, kitman, tawriya). Kovempisanaisessa dialogissa vääräuskoisia uhataan väkivallalla. Yleensä ajatellaan, että Allah on armeliaisuudessaan sallinut ”uskottomien” ”palata vapaaehtoisesti” islamiin ennen aseellista hyökkäystä heidän valtioonsa.
• ”Uskonto”: Islam eli ”ainoa totuuden uskonto”, ”ainoa Allahin hyväksymä uskonto”, profeetta Muhammadin välittämä Allahin lopullinen ilmoitus, joka mitätöi kaikki aiemmat uskonnot. Islamin mukaan vain islam on ”uskonto”.
• ”Uskonnonvapaus”: Muslimien vapaus harjoittaa islamia. Myös kristittyjen ja juutalaisten vapaus harjoittaa omaa ”vääristeltyä” uskontoaan, mikäli he suostuvat alistumaan nöyryyttävään suojelusopimukseen, joka tekee heistä toisen luokan kansalaisia.
• ”Vapaus” ja ”uskonnonvapaus”: Muslimien vapaus harjoittaa islamia ja alistaa muut noudattamaan shari’aa.

---

[1] L’Express-lehden (18.9.2012) mukaan Ranskassa tapahtuu vuosittain arviolta 5 000–7 000 jengiraiskausta.

[2] Tätä selittää myös se, että shari’an mukaan raiskauksella on oltava vähintään neljä miespuolista silminnäkijää (Umdat al-Salik: o24.9; muussa tapauksessa raiskauksesta syytteen nostava nainen voi joutua itse syytetyksi aviorikoksesta ja saada kivitystuomion. Lue lisää: http://atlasshrugs2000.typepad.com/atlas_shrugs/2011/11/islamic-law-.html