RSS

Mitä lännen tulee tietää

Israelin–Palestiinan konflikti. Klikkaa ja lue uusi artikkeli!Islamin perusteet

Gregory M. Davis [PDF] – englanninkielinen alkuperäisteos: Islam 101

Gregory M. Davis on Religion of Peace? Islam’s War Against the World -kirjan tekijä ja Islam: What the West Needs to Know -elokuvan tuottaja/ohjaaja. Kyseinen do­ku­­ment­t­i­e­lo­­ku­­va on katsottavissa kokonaisuudessaan suomeksi tekstitettynä Youtubessa.

Islamin perusteiden tarkoitus on antaa ihmisille parempaa tietoa islamin ydinkohdista ja auttaa jo jonkin verran asioista tietäviä välittämään täs­mälli­sempää tietoa eteenpäin. Is­lamin perusteet on tiivistelmä kirjastani ja doku­menttifilmistäni, jotka samoin pyrki­vät an­tamaan ytimekkäitä seli­tyksiä islamin keskeisistä liikuttavista voimista ja nii­den seurauk­sista länsimaiselle yhteis­kun­nalle. Tavoitteena on selkiyttää yleistä ym­märrystä islamista ja pal­jastaa vallalla olevien näke­mysten puutteelli­suus. Tekstiä saa vapaasti levittää ja/tai kopioida.”

– Gregory M. Davis

Suomenkieliseen käännökseen on tehty vähäisiä muutoksia ja lisätty ala­viit­tei­nä joitakin sitaatteja Suo­men tunnetuimpiin islam-tutkijoihin kuu­lu­van Jaakko Hämeen-Anttilan julkaisuista.

Sisällysluettelo

1. Perusteet

1.1. Islamin viisi pilaria

Islamin uskon perustana toimivat nk. islamin viisi pilaria:

  1. Usko (iman) Allahin ykseyteen ja siihen, että Muhammad on Hänen vii­meinen pro­feet­tansa siten kuin islamin uskontunnustuksessa (shahada) julistetaan: ”Ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja Mu­ham­mad on Hänen lähettiläänsä.”
  2. Rukous (salat), joka on toistettava viisi kertaa päivässä määräai­koina
  3. Almuvero (zakat)
  4. Paasto (saum) kerran vuodessa
  5. Pyhiinvaellus (hajj) Mekkaan ainakin kerran elämässä, mikäli mah­dol­lista

Nämä viisi pilaria eivät itsessään kerro paljon islamin uskosta tai siitä, mitä muslimin oletetaan uskovan tai kuinka hänen oletetaan käyttäyty­vän. Pilarit 2–5, ts. rukous, almu­vero, paastoami­nen ja pyhiinvaellus, ovat piirteitä, joita tavataan monissa muis­sakin us­konnoissa. Muhamma­din profeetallisuuden lopullisuus on kuitenkin jotain islamille ai­nutlaa­tuista. Jotta voisi ymmärtää islamia ja sitä, mitä merkitsee olla mus­limi, on ymmär­rettävä, millainen Mu­hammad oli ja mil­laisia olivat ne ilmes­tykset, jotka Allah hänen kauttaan antoi ja joista Koraani koostuu.

1.2. Koraani – Allahin kirja

Islamin opetusten mukaan Koraani (al-Qur’an) koostuu profeetta Mu­hamma­din Allahilta saa­masta joukosta ilmestyksiä, jotka hänelle välitti arkkienkeli Gabriel ja jotka Muham­mad sitten saneli seuraajilleen. Mu­hammadin seura­laiset painoivat mie­leensä katkelmia Koraanista ja kir­joittivat ne ylös mihin ta­hansa mitä sattui olemaan käsillä. Pari­kym­mentä vuotta Muhammadin kuo­leman jälkeen nämä koottiin yhtenäi­seksi kirjaksi kolmannen kalifin Uthmanin valtakauden aikana.

Koraani on jotakuinkin yhtä pitkä kuin kristittyjen Uusi testamentti. Se muo­dostuu 114 eripi­tuisesta suurasta, jotka ovat samaistettavissa kirjan lu­kuihin. Islamin opin mukaan Muhammad sai ensimmäisen ilmestyk­sensä Al­lahilta noin v. 610 jKr. luolassa lähellä Me­kan kau­punkia, joka sijaitsee nykyisen Saudi-Arabian lounais­osassa. Tuo ilmestys yksin­ker­taisesti määräsi Mu­ham­madin ”resitoimaan” tai ”lukemaan” (suura 96). Sanat, jotka hänen käs­kettiin lausua, eivät olleet hänen omi­aan vaan Al­lahin puhetta. Seuraavan noin 12 vuoden aikana Me­kassa Mu­hammad sai muita ilmestyksiä, joiden viestinä kaupungin asuk­kaille oli hylätä pa­kanalliset tavat ja kääntyä palvelemaan yhtä Allahia.

Vaikka Muhammad Mekassa ollessaan tuomitsi pakanallisuuden (suurim­malta osalta), hän osoitti suurta kunnioitusta kristittyjen ja juu­talaisten asuk­kaiden yksijumalaisuutta koh­taan. Ko­raanin Allah väitti vieläpä olevansa sama Ju­mala, jota juutalaiset ja kristityt pal­voivat ja joka nyt vain ilmestyi va­litun lähetti­läänsä Muhammadin kautta ara­beille. Se, mikä muutti islamin suh­teellisen hyvän­tahtoisesta yksijuma­laisuuden muo­dosta sellaiseksi eks­pansiiviseksi sotilaspoliitti­seksi ideo­logiaksi, jollainen se on tänäkin päivänä, olivat ne Koraanin ilmestykset, jotka Mu­hammad sai myöhemmin urallaan läh­dettyään Mekasta ensim­mäisten muslimien kanssa Medi­nan kaupunkiin.

Oikeaoppinen islam ei hyväksy ajatusta, että Koraanin käännös toiseen kie­leen on ”kään­nös” samassa mielessä kuin vaikkapa Kuningas Jaakon Raa­mattu on käännös alkuperäisistä heprean- ja kreikankielisistä kirjoi­tuk­sista. Asia, johon islamin puo­lustelijat usein ve­toa­vat kri­tiikin torjuakseen on se, että vain ara­biankieliset lukijat voivat ymmärtää Ko­raania. Mutta arabian kieli on yksi kieli mui­den joukossa ja aivan samalla ta­voin käännettävissä. Itse asiassa useimmat muslimit ei­vät ole arabiankielisiä. Alla olevassa analyysissa käytämme moskeijoissa useimmiten käytettävää käännöstä ”The Noble Qu­ran”, jonka ovat laatineet muslimioppineet Dr. Muhammad Muhsin Khan ja Dr. Mu­hammad Taqi-ud-Din Al-Hilali. Se on löydettävissä täältä: http://www.quran.net/. Kaikki suluissa olevat selitykset kuulu­vat em. kääntäjille lukuun otta­matta aaltosuluissa olevia välihuomautuk­siani.

Suom. huom. Suomennoksen pohjana on käytetty Jaakko Hämeen-Ant­tilan (2005) Koraanin suomen­nosta, jota on paikoitellen mukautettu vas­taamaan Davisin käyttä­mää käännöstä. Esim. Hämeen-Ant­tilan käyt­tämä sana Jumala on Ko­raanin kään­nöksissä kor­vattu arabian sanalla Allah. Merkintä H-A viittaa Hä­meen-Antti­lan suo­mennokseen. Suomen­tajan huo­mautukset ovat ha­kasuluissa.

Ne länsimaalaiset, jotka onnistuvat saamaan käsiinsä Koraanin kään­nök­sen, ovat usein ymmäl­lään sen merkityksestä, koska he ovat tie­tämättömiä eräästä Koraanin tulkintaan liittyvästä rat­kaisevan tärke­ästä periaatteesta: kumoamisesta (naskh). Kumoamisen eli ab­rogaation periaate – al-naskh wa al-mansukh (”kumoaminen ja ku­mottu”) – mää­rää, että ne ilmestykset, jotka Muhammad sai myöhemmin urallaan, ku­moavat ja korvaavat sellai­set ai­em­mat määräykset, joiden kanssa ne ovat ristiriidassa. Näin ollen ne il­mestyk­set, jotka Muhammad sai myöhem­min Medinassa, kumoavat ne koh­dat, jotka il­mes­tyivät hä­nelle aiemmin Mekassa. Koraani itse aset­taa tämän ku­moamis­periaatteen:

2:106. Jos me {Allah} pyyhimme pois jonkin jakeen tai an­namme sen unohtua, an­namme tilalle samanlaisen tai paremman. Etkö tiedä, että Allah on kaikkival­tias.

Vaikuttaa siltä, että 2:106 on ilmestynyt vastauksena niihin epäilyihin, jotka Muhamma­diin oli­vat kohdistuneet sen joh­dosta, että Allahin ilmes­tykset eivät olleet täysin johdon­mukaisia ajan saatossa. Muhammadin vastaus oli: ”Allah on kykenevä tekemään kaikenlai­sia asioita.” – Jopa muuttamaan mie­lensä. Jotta asiat olisivat vielä sekavampia, vaikka Ko­raanin ilmestykset tulivat Mu­hammadille peräkkäisessä järjestyksessä noin parinkym­menen vuoden aikana, Koraania ei kuitenkaan koostettu kronologiseen järjes­tykseen. Kun Ko­raani lopulta koot­tiin yhtenäiseksi kirjaksi kalifi Uthmanin valtakau­della, suurat jär­jestettiin pi­simmästä lyhimpään ilman mitään yhteyttä niiden ilmes­tymis­jär­jestykseen tai te­maattiseen sisältöön. Jotta voisi saada selville, mitä Ko­raani sanoo tie­tystä kysymyk­sestä, on tarpeen tutkia muita islamilaisia läh­teitä, jotka anta­vat viit­teitä siitä, missä vai­heessa Muhammadin elämää kutkin il­mestykset tapahtui­vat. Tällainen tarkastelu paljas­taa, että Mekan suurat, jotka ilmestyivät ai­kana, jolloin muslimit olivat puo­lustuskyvyt­tömiä, ovat yleensä ottaen rauhan­omaisia; myöhem­mät, Me­dinan kauden suurat, jotka ilmestyivät sen jälkeen, kun Muhammad oli teh­nyt it­ses­tään armeijan päälli­kön, ovat so­taisia.

Tarkastelkaamme esimerkiksi jaetta 50:45 ja suuraa 109, jotka molem­mat ilmestyivät Mekassa:

50:45. Me tiedämme parhaiten, mitä he sanovat; ei sinulla ole valtaa hei­hin (val­taa pa­kottaa heitä uskomaan). Mutta varoita (oi, Muhammad) tällä Ko­raanilla niitä, jotka pelkäävät uhkaustani.

109:1. Sano (oi, Muhammad, näille monijumalaisille ja uskottomille): Us­kotto­mat,

109:2. minä en palvo sitä, mitä te palvotte,

109:3. ettekä te palvo Häntä, jota mitä palvon,

109:4. enkä minä ole palvova sitä, mitä te palvotte,

109:5. ettekä te ole palvova Häntä, jota minä palvon.

109:6. Teillä on uskontonne ja minulla on uskontoni.

Seuraava kohta ilmestyi juuri sen jälkeen, kun muslimit saapuivat Medi­naan ja olivat vielä puo­lustuskyvyttömiä:

2:256. Ei uskontoon pakoteta, vaan hurskaus ja harha ovat selvästi eril­lään. Joka kieltää epäjumalat ja uskoo Allahiin, on tarttunut tukevaan kädensijaan, joka ei repeä. Allah on Kuuleva, Tietävä.

Jae 9:5, joka yleisesti tunnetaan Miekkajakeena, ilmestyi sitä vastoin Mu­hammadin elä­män lop­pupuolella:

9:5. Kun rauhoitetut kuukaudet (islamilaisen kalenterin 1., 7., 11. ja 12. kuu­kausi) ovat kuluneet, tap­pakaa uskottomat[1] missä heitä tapaattekin, vangitkaa ja saarta­kaa heidät ja väijykää heitä kaikkialla, mutta jos he katuvat, pitävät ru­kouk­sensa ja antavat al­muja, antakaa heidän mennä rauhassa. Allah on An­­teek­sian­tava.

Koska Miekkajae on ilmestynyt myöhemmässä vaiheessa Muhammadin elä­mää kuin 50:45, 109 ja 2:256, se kumoaa rauhanomaiset käskyt, kuten ja­keessa 2:106 määrätään. Suura 8, joka il­mestyi hieman ennen suuraa 9, tuo esiin saman­kaltaisen teeman:

8:39. Taistelkaa heitä vastaan, kunnes epäjumalia ei enää palvota, vaan yksin Al­lahia {koko maailmassa}, mutta jos he herkeävät (palvomasta muita Allahin li­säksi), tietää Allah, mitä he tekevät.

8:67. Profeetan ei sovi ottaa sotavankeja lunnaiden toivossa ennen kuin hän on suorit­tanut (vihollisten) suu­ren teurastuk­sen.[2] Te tavoit­telette tämän maailman omaisuutta, mutta Allah haluaa teidän tavoit­televan tuonpuoleista. Allah on Mahtava, Viisas.

9:29. Taistelkaa niitä Kirjan ihmisiä (juutalaisia ja kristittyjä) vastaan, jotka eivät usko Allahiin ja viimeiseen päivään, eivät pidä kiellettynä sitä, mitä Allah ja Hä­nen profeet­tansa ovat kieltäneet, eivätkä ota us­konnokseen totuuden us­kontoa (ts. islamia). Tais­telkaa heitä vastaan, kunnes he maksavat nöyrinä ve­ronsa.

9:33. Hän {Allah} on lähettänyt lähettiläänsä {Muhammadin} tuomaan johda­tuk­sen ja totuuden uskonnon (islamin) saattaakseen sen voittamaan kaikki muut us­konnot, vaikka se on vastoin vääräuskoisten (monijuma­laisten, pakanoiden, epä­jumalanpalvojien ja ateistien) tah­toa.

Koraanin muslimeille antamat käskyt käydä sotaa Allahin nimessä muita kuin mus­limeja vastaan ovat päi­vän­selviä. Ne ovat lisäksi ehdottoman auktoritatii­visia, koska ne ilmestyi­vät profeetan uran myöhäisessä vai­heessa ja koska ne näin ollen kumoavat ja korvaavat varhaisemmat mää­räykset toimia rau­hanomaisesti. Koska länsimaalaiset eivät tunne tätä kumoamisperiaatetta, Koraani ymmärretään väärin ja islam diagno­soi­daan virheellisesti ”rauhan us­konnoksi”.

1.3. Sunna – profeetta Muhammadin ”elämäntapa”

Islamissa Muhammadia pidetään ihanteellisena, esimerkillisenä ihmi­senä (al-insan al-ka­mil). Muhammadia ei millään muodoin pidetä juma­lallisena, eikä häntä palvota (Mu­hammadin kuvat ovat kiellettyjä, jotta ne eivät kannustaisi kuvanpalvontaan), mutta hän toimii kaikille musli­meille ylimpänä mallina siitä, kuinka näiden tulisi käyttäytyä. Nimen­omaan Muhammadin hen­kilökohtaiset opetukset ja teot, joista ”profeetan elämäntapa” eli sunna muodostuu, on se, minkä kautta muslimit erotta­vat, mikä on hyvää ja pyhää elä­mää. Profeetan elämän yksityiskoh­dat – kuinka hän eli, mitä hän teki, hänen ei-koraani­set lausumansa, hänen henkilökohtaiset tapan­sa – ovat ensiarvoista tietoa jo­kaiselle hurskaalle muslimille.[3]

Tieto sunnasta tulee pääosin haditheista, Muhammadin elämää koske­vista kertomuk­sista, jotka välitettiin suullisesti perimätietona, kunnes ne koottiin ko­koelmiksi pari sataa vuotta Muham­madin kuoleman jälkeen. Hadithit muo­dostavat Koraanin jälkeen tär­keimmän islamilaisten teks­tien kokoelman. Näi­den Muhamma­din elämää koske­vien kertomusten uskotaan saaneen alkunsa henkilöiltä, jotka tunsi­vat hänet henkilö­koh­tai­sesti. Haditheja on tuhansittain; jotkut useita sivuja pitkiä, jot­kut vain muuta­man rivin pituisia. Kun haditheista muo­dostettiin koko­elmia 700–800-luvuilla, oli ilmeistä, että monet niistä olivat epäaitoja. Varhaiset muslimioppi­neet paiskoivat valtavasti töitä mää­rittääk­seen, mitkä hadit­hit olivat auktoritatiivisia ja mitkä epäilyk­senalaisia.

Tässä esitettävät hadithit ovat peräisin yksinomaan ”Sahih al-Bukha­rista”, kaik­kein luo­tettavim­mista ja arvo­valtaisimmasta kokoelmasta, jota kaikki is­lamin koulukunnat pitävät auktoritatiivi­sena. Mus­limiop­pi­neen M. Muhsin Khanin laatima englannin­kielinen kään­nös siitä löytyy tästä:

http://www.usc.edu/org/cmje/religious-texts/hadith/bukhari/

Hadithien eri kään­nökset voivat poiketa toisistaan sen osalta, kuinka ne on jaoteltu osiin, kirjoi­hin ja numeroihin, mutta sisältö on sama. Kunkin hadithin osalta ensin on esitetty luokittelu­tieto; sitten todistajaketju (is­nad), joka osoit­taa keneltä hadith on pe­räisin (yleensä kyseessä on joku, joka tunsi Muham­ma­din henkilökohtaisesti); ja sitten itse ta­rina. Vaikka edes luotettavan hadit­hin abso­luuttista aitoutta voi tuskin varmentaa, isla­milaisessa yhteydessä ha­ditheja pidetään joka tapauk­sessa arvoval­taisina lähteinä.

Koska Muhammad itse toimii moraalin mittatikkuna, hänen tekojaan ei arvi­oida suh­teessa riip­pumattomiin moraalisiin standardeihin, vaan pi­kemminkin ne osoittavat, mikä mus­limeille toimii oikeana moraalisena stan­dardina.

Sahih al-Bukhari 7:62:88; Ursa on kertonut: Profeetta kirjoitti (aviosopi­muksen) Aishan kanssa tämän ollessa 6-vuotias ja pani avioliiton täy­tän­töön [ts. oli ensi kerran suku­puoliyhteydessä Aishan kanssa] tämän ol­lessa 9-vuotias, ja Aisha oli hänen kanssaan yhdeksän vuotta (ts. hä­nen kuole­maansa asti).

Sahih al-Bukhari 8:82:795; Anas on kertonut: Profeetta katkaisi Uraina-heimoon kuulu­neiden miesten kädet ja jätti polttamatta umpeen (heidän verta vuotaneet raajansa), kunnes nämä kuolivat.

Sahih al-Bukhari 2:23:413; Abdullah bin Umar on kertonut: {Medinan} juu­talai­set toi­vat keskuudestaan profeetan luo miehen ja naisen, jotka oli­vat suoritta­neet laittoman seksuaalisen yhdynnän (avio­rikoksen). Hän määräsi nämä mo­lemmat kivitettäviksi (kuoliaaksi) lähellä hautajaisru­kouspaikkaa mos­keijan vie­ressä.

Sahih al-Bukhari 9:84:57; Ikrima on kertonut: Jotkut zanadiqat (ateistit) tuotiin Alin {4. kalifin} luo, ja tämä poltti heidät. Uutinen tästä tapahtu­masta tavoitti Ibn ’Abbasin, joka sanoi: ”Jos olisin ollut hänen asemas­saan, en olisi polttanut heitä, sillä Allahin lä­hettiläs on kieltänyt sen sa­noen: ”Älkää rankaisko ketään Allahin rankaisulla (tulella).” Olisin itse tappanut heidät Allahin lähettilään seuraavan totea­muksen mukaisesti: ”Joka vaihtaa islamin uskonsa, tappakaa hänet.”

Sahih al-Bukhari 1:2:25; Abu Huraira on kertonut: Allahin lähettiläältä ky­syttiin: ”Mikä on teoista paras?” Hän vastasi: ”Uskoa Allahiin ja Hä­nen lähettilää­seensä (Muhamma­diin).” Sen jälkeen kysyttiin: ”Mikä on toi­seksi parasta?” Hän vastasi: ”Osallistua jiha­diin (uskonnolliseen tais­te­luun) Allahin asian puo­lesta.”

Islamissa ei ole ”luonnollista” moraalin- tai oikeudentajua, joka ylittäisi Ko­raanissa ja sun­nassa esitetyt täsmälliset esimerkit ja velvoitteet. Koska Mu­hammadia pidetään Allahin lopullisena profeettana ja Koraa­nia itsensä Alla­hin ikuisina ja muuttumatto­mina sanoina, ei ole myös­kään moraalin kehitty­mistä, joka sallisi tehdä muun­noksia islamilaiseen mo­raaliin tai yhdistää sii­hen aineksia muualta. Koko is­lamilainen mo­raalinen maailmankaik­keus siirtyy perintönä yksin­omaan Muhamma­din elämästä ja opetuksista.[4]

Luotettavien hadithien lisäksi tunnustettuna lisälähteenä Muhammadin elä­mästä toi­mii profee­tan elämäkerta (Sírat Rasúl Alláh), jonka laati 700-luvulla Muhammad bin Is’haq, eräs islamin suurista oppineista.

Suom. huom. Alla olevat katkelmat elämä­kerrasta perustuvat Jaakko Hämeen-Ant­tilan suomen­nokseen ”Pro­feetta Muhammadin elämä­kerta” Ibn Hishamiin (k. 833) toimit­tamasta laitoksesta, joka on islami­laisessa kir­jalli­suudessa saavutta­nut ka­noni­soidun aseman.

Muhammadin profeetallinen ura jakautuu merkitsevällä tavalla kahteen vai­heeseen: en­simmäi­nen on Mekka, jossa hän työskenteli 14 vuotta käännyt­täen ihmisiä isla­miin; ja toinen on Medi­nan kaupunki, jossa hä­nestä tuli voi­makas poliittinen ja soti­laallinen joh­taja. Mekassa ta­paamme näennäisraa­matullisen hahmon saarnaamassa katumusta, ar­me­liaisuutta ja hyvänteke­väisyyttä sa­malla, kun ihmiset hänen ympä­rillään ahdis­televat häntä ja hä­tyyttelevät häntä tiehensä. Myö­hemmin Medi­nassa tapaamme ete­vän ko­mentajan ja strategin, joka systemaatti­sesti kukistaa ja tappaa vastustajansa. Näitä Mu­hammadin elä­män myö­hempiä vaiheita vuodesta 622 hänen kuole­maansa v. 632 otetaan harvoin pu­heenaiheeksi sivistyneessä seurassa. Vuonna 622, kun profeetta oli yli 50-vuotias, hän ja hänen seuraajansa teki­vät hijran (”poislähtemisen”, siirtymi­sen) Me­kasta noin 300 kilo­metriä pohjoi­seen sijaitsevalle Yathribin keitaalle, joka myö­hemmin nimettiin Me­dinaksi. Mu­hammadin uusi yksijumalaisuus oli vi­hastuttanut Mekan pa­kanajohta­jat, ja pakoa Medi­naan joudutti Muhammadin toden­näköinen mur­hayri­tys. Muham­mad lä­hetti Medi­naan etukäteen lähettiläänsä var­mistamaan olevansa terve­tullut. Medinan heimot kel­puut­tivat hänet muslimien johta­jana ja heimo­jen vä­listen kiistojen välittäjänä.

Hieman ennen kuin Muhammad pakeni Mekan vihollisuuksia, joukko uusia muslimi­käännynnäi­siä vannoi uskollisuuttaan hänelle Aqaba-nimi­sellä mäellä Mekan ul­ko­puolella. Muhammadin elämäkerrassa Is’haq ku­vaa tämän ta­pahtuman merkittä­vyyttä (sivunume­rot viittaavat Hämeen-Anttilan suomen­noksen sivunumeroihin):

Profeetta Muhammadin elämäkerta, s. 154: Sodan uskollisuudenvala an­nettiin, kun Al­lah oli an­tanut lähetti­läälleen luvan taistella, ja siinä oli ehtoja, joita en­simmäi­sessä Aqaban valassa ei vielä ollut. Ensimmäistä kutsutaankin Naisten us­kollisuudenvalaksi, sillä Allah ei vielä silloin sallinut lähettiläänsä ryh­tyä soti­maan. Kun Allah sitten salli tais­te­lemi­sen ja ihmiset vannoivat jälkimmäisessä us­kol­lisuudenvalassa tais­tele­vansa kaikkia vastaan, Allahin lähettiläs otti valan vastaan omasta ja Her­ransa puo­lesta ja lu­pasi vannojille valan pitämisestä pal­kaksi Para­tiisin.

Se, että Muhammadin orastava uskonto koki tässä vaiheessa merkittävän muutoksen, on ilmi­selvää. Is’haq halua selvästikin tähdentää lukijoilleen, että siinä missä varhaisina vuo­sina islam oli suhteellisen su­vaitsevainen uskonto, joka pystyy ”kestämään loukkauksia ja antamaan an­teeksi tie­tämättömille”, pian Allah vaati muslimeja ”sotimaan koko konkka­ronk­kaa vastaan Al­lahin ja Hänen lähettiläänsä puolesta”. Islamilainen ka­lenteri todistaa hijran merkittä­vyyden asettamalla sen isla­milaisen ajanlaskun alkupisteeksi. Hijran vuotta 622 pidetään tärkeämpänä kuin Mu­hammadin synnyin- ja kuolinvuosia ja Ko­raanin en­simmäisen ilmes­tyksen vuotta siksi, että islam on ennen kaikkea poliit­tis-sotilaallinen liike. Vasta sen jälkeen kun Mu­hammad lähti puo­lisotilaallisine joukkioineen Mekasta, islam sai varsinaisen poliittis-sotilaallisen korostuk­sensa. Tämä (kuukalenteriin perustu­van) islami­laisen kalenterin vuosi lyhen­netään englanniksi AH (”After Hijra”).

1.3.1. Badrin taistelu

Badrin taistelu oli ensimmäinen merkittävä profeetan käymä taistelu. Asettau­duttuaan hijran jälkeen Medinaan Muhammad aloitti ryöstöret­kien sarjan, joka kohdistui Syy­riaan matkalla ol­leiden Mekan Quraish-heimon karavaa­neihin.

Sahih al-Bukhari 5:59:287; Kab bin Malik on kertonut: Lähettiläs oli läh­te­nyt Qu­raish-heimon karavaaneja vastaan, mutta Allah pakotti hei­dät (ts. mus­limit) kohtaa­maan vi­hollisensa odotta­mat­to­masti (ilman ennakkoaietta).

Sahih al-Bukhari 5:59:289; Ibn Abbas on kertonut: Badrin taistelun päi­vänä pro­feetta sanoi: ”Oi, Allah! Pyydän sinua täyttämään sitoumuksesi ja sopimuksesi. Oi, Allah! Jos tahtosi on, että kenenkään ei tulisi palvoa Sinua (niin anna voitto pakanoille).” Sitten Abu Bakr tarttui häntä kä­destä ja sanoi: ”Tämä riittää si­nulle.” Profeetta tuli ulos sa­noen: ”Hei­dän joukkonsa pannaan pakenemaan, ja he näyttävät selkänsä.”

Palattuaan taistelun jälkeen Medinaan Muhammad kehotti Qainuqa’‑heimon juuta­laisasukkaita joko kääntymään islamiin tai kohtaaman sa­man kohtalon kuin quraishi­laiset (Koraani 3:12–13). Qainuqa’laiset suos­tuivat lähtemään Me­dinasta, jos he saisivat pitää omaisuutensa, mihin Mu­hammad myöntyi. Bani Qai­nuqa’ -heimon karkotuksen jäl­keen Mu­hammad suuntasi hyökkäyk­sensä sel­laisia Medinassa asuneita yksilöitä kohtaan, jotka hänen mielestään olivat toimineet petollisesti. Erityisesti profeetta näyttää inhonneen monia runoili­joita, jotka pitivät pilkkanaan hänen uutta uskontoaan ja väitettyä profeetalli­suuttaan – teema, joka silmiinpistävästi toistuu nykyäänkin muslimien väki­valtaisina reaktioina kaikkea sellaista kohtaan, mikä koetaan islamin pilkkaa­miseksi. Ryhty­essään toimenpiteisiin vastustajiaan kohtaan tämä ”esimerkilli­nen ihmi­nen” asetti ennakkotapauksen siitä, kuinka muslimien tulisi kaikkina ai­koina kohdella uskon­tonsa arvostelijoita.

Profeetta Muhammadin elämäkerta, s. 250: Lopulta hän {Ka’b ibn al-Ash­raf} pa­lasi Me­dinaan ja ah­disti siellä musliminaisia rakkausrunoil­laan. Allahin lähettiläs kysyi: ”Kuka hoi­taa minun puolestani Ibn al-Ash­rafin?” Muhammad inb Mas­lama vastasi: ”Minä teen sen, Allahin lähet­tiläs, minä tapan hänet.” ”Tee niin, jos vain pys­tyt”, sanoi Allahin lä­het­tiläs. [Noin kolmen päivän ku­luttua:] ”Allahin lähet­tiläs, minä lupasin si­nulle sel­laista, josta en tiedä, pystynkö siihen!” Allahin lä­hettiläs vas­tasi: ”Ai­nakin sinun on yritet­tävä!” Muhammad bin Maslama sanoi vielä: ”Allahin lähettiläs, meidän on ainakin valehdeltava!” ”Sanokaa mitä tah­dotte”, vastasi Allahin lä­hettiläs, ”te saatte siihen lu­van!”

Sahih al-Bukhari 4:52:270; Jabir bin ’Abdullah on kertonut: Profeetta sa­noi: ”Kuka on valmis tappamaan Ka’b bin al-Ashrafin, joka on todella lou­kannut Al­lahia ja Hänen lä­hettilästään?” Muhammad bin Mas­lama sa­noi: ”Oi, Allahin lä­hettiläs! Haluatko minun tappavan hänet?” Hän vas­tasi myöntävästi. Niinpä Mu­hammad bin Maslama lähti tap­pamaan häntä (Ka’bia) ja sanoi: ”Tämä henkilö (ts. profeetta) rasittaa meitä ja pyytää meiltä almuveroa.” Ka’b vastasi: ”Allahin kautta, saatte siitä mie­hestä vielä tar­peeksenne.” Muhammad [bin Maslama] sa­noi hä­nelle: ”Olemme seuranneet häntä, jo­ten meidän ei tee mieli lähteä hänen luo­taan, ennen kuin näemme, kuinka hänen käy.” Muham­mad bin Mas­lama jut­teli hänen kanssaan tällä tavoin, kunnes sai tilaisuuden tappaa hänet.

1.3.2. Uhudin taistelu

Mekan quraishilaiset ryhmittyivät uudelleen hyökätäkseen muslimeja vastaan Medi­nassa. Mu­hammad sai vihiä hyökkäysaikeesta ja leiriytyi joukkoi­neen Medinasta pohjoiseen si­jainneelle Uhudin kumpareelle, jossa taistelu sitten käytiin.

Sahih al-Bukhari 5:59:377; Jabir bin Abdullah on kertonut: Uhudin tais­te­lun päi­vänä eräs mies tuli profeetan luo ja sanoi: ”Voitko kertoa mi­nulle, minne pää­dyn, jos kuolen marttyyrina?” Profeetta vastasi: ”Para­tiisiin.” Mies heitti kan­tamansa taatelit käsistään ja taisteli kunnes kärsi mart­tyyrikuoleman.

Sahih al-Bukhari 5:59:375; Al-Bara on kertonut: Kun kohtasimme viholli­sen, he pötki­vät pakoon, kunnes näin heidän naistensa juoksevan kohti vuorta nostaen riepujaan jaloistaan ja paljastaen nilkka­renkaansa. Mus­limit alkoivat sanoa: ”Sotasaalis, sotasaa­lis!” Abhdullah bin Jubair sa­noi: ”Olen antanut tiukan lu­pa­uksen profeetalle olla läh­temättä tästä pai­kasta.” Mutta hänen toverinsa kiel­täytyivät jää­mästä. Niinpä kun kiel­täytyivät (jäämästä sinne), Allah sekoitti hei­dät niin, että he eivät tien­neet, minne mennä, ja he kärsivät 70 hengen miestap­pion.

Vaikka Muhammad menetti voiton Uhudissa, se ei nujertanut häntä millään tavoin. Hän jatkoi ryöstöretkiään, mikä ei tehnyt muslimina ole­misesta aino­astaan hy­veellistä Allahin silmissä vaan myös taloudellisesti kannattavaa. Is­lamilaisessa maailmankat­somuksessa rik­kauden, vallan ja pyhyyden välillä ei ole mitään yhteen­sovittamatonta. Itse asiassa, jos on ainoan oikean uskon­non jäsen, on vain loogista, että pitäisi pystyä nautti­maan myös Alla­hin mate­riaalisesta vauraudesta – vaikka se sitten edel­lyttäisi sen rosvoamista vää­räus­koisilta.

Vastaavalla tavalla kuin Muhammad oli Badrin taistelun jälkeen neutra­lisoinut juu­talaisen Bani Qainuqa’‑heimon, hän kääntyi Uhudin taistelun jälkeen nyt Bani Na­dir -heimoa vastaan. Mu­hammadin elämäkerran mu­kaan Allah varoitti Muhamma­dia vastaan suun­natusta salamur­hahank­keesta, ja profeetta mää­räsi muslimit valmistautu­maan sotaan Bani Na­diria vas­taan. Bani Nadir -heimolaiset suostuivat kar­kotukseen sillä eh­dolla, että Mu­hammad salli hei­dän säi­lyttää liikkuvan omai­suutensa. Muhammad myöntyi näihin ehtoi­hin sillä varauksella, että nämä jättä­vät haarniskansa taakseen.

1.3.3. Medinan taistelu

Vuona 627 Muhammadin uusi yhdyskunta kohtasi siihen asti suurimman haasteensa. Tuona vuonna Mekan quraishilaiset aloittivat erittäin mää­rätie­toisen hyökkäyksen musli­meja vastaan itse Medinassa. Muhammad päätteli, ettei ole järkevää kohdata quraishilaisia suoraan avotaiste­lussa, kuten Uhu­dissa, vaan hakeutua sitä vastoin turvaan Medi­naan, jota suojasivat laava­virta­ukset kolmesta suunnasta. Mekkalaisten oli näin ollen hyö­kä­ttävä luo­teesta käsin, virtausten välisestä laaksosta, ja juuri sinne Mu­hammad mää­räsi kaivetta­vaksi valli­haudan kaupungin suoje­lemiseksi.

Sahih al-Bukhari 4:52:208; Anas on kertonut: Vallihaudan (taistelun) päi­vänä an­sarit {vastikään islamiin kääntyneet} puhuivat: ”Olemme niitä, jotka olemme van­noneet us­kollisuutta Muhammadille jihadia var­ten (ikuisesti) niin kauan kuin elämme.” Pro­feetta vastasi heille: ”Oi, Allah! Ei ole muuta elämää kuin elämä tuonpuoleisessa. Joten kunnioita ansa­reita ja siirtolaisia {Mekasta} ante­liaisuu­dellasi.”

Ja Mujashi on kertonut: Veljeni ja minä menimme profeetan luo ja pyy­simme häntä ottamaan vastaan uskollisuudenvalan hijraa varten. Hän sanoi: ”Hijra ih­misineen on jo mennyt tapahtuma.” Kysyin: ”Mitä tarkoi­tusta varten sitten otat meiltä vastaan uskolli­suudenvalan?” Hän sanoi: ”Otan sen vastaan islamia ja jiha­dia var­ten.”

Vallihauta teki mekkalaisten aikeet tyhjiksi, ja he kykenivät lähettämään aino­astaan pieniä isku­joukkoja sen läpi. Muutaman päivän kuluttua he palasivat takaisin Mekkaan. Voit­tonsa jälkeen Muhammad kääntyi kol­matta juutalais­heimoa, Bani Quraizaa, vastaan Me­dinassa. Siinä missä Bani Qainuqa’ ja Bani Nadir olivat saaneet kärsiä karkotuksesta, Bani Quraizan kohtalo oli huomattavasti kehnompi:

Profeetta Muhammadin elämäkerta, s. 320–321: Kun quraizalaiset olivat antautu­neet, Allahin lä­hettiläs van­gitsi heidät Medinassa Bint al-Harit­hin taloon. Sitten hän lähti Medinan to­rille – tämä on yhä samalla pai­kalla – kaivatti sinne kai­vantoja ja lähetti hake­maan quraizalaisia. Hän hak­kautti heidän kau­lansa poikki noiden kaivanto­jen partaalla. Qurai­zalaiset tuotiin teloitet­tavaksi pieninä ryh­minä. Heidän jou­kossaan oli myös Al­lahin vihollinen Huyai ibn Akhtab sekä Ka’b ibn Asad, kan­sansa joh­taja. Kaik­kiaan qu­raizalaisia oli kuusi- tai seitsemän­sataa; jotkut jopa sanovat heitä olleen kah­deksan- tai yhdek­sän­sataa. Kun juuta­laisia vie­tiin ryhmä kerrallaan Allahin lähettilään luo, Ka’b ibn Asa­dille sanottin: ”Ka’b, mitä luulet meille nyt tehtävän?” Ka’b vastasi: ”Ettekö te koskaan ym­märrä? Ettekö te näe, ettei kutsuja lopeta työtään eivätkä kut­sutut enää tule ta­kaisin? Kautta Jumalan, tämä tarkoittaa kuolemaa!” Näin jatkui, kun­nes heidät kaikki oli teloitettu.

Tässä näemme selkeän ennakkotapauksen, joka selittää islamilaisten terro­ristien omalaa­tuisen mieltymyksen katkaista uhriensa kaula: se on vain yksi monista heidän profeettansa asettamista ennakkotapauksista.

Seuraavassa on vielä yksi kuvaus eräästä muslimien ryöstöretkestä, tällä kertaa Khaibar-nimi­seen paikkaan, jossa Khaibarin naiset jaettiin mus­limien kesken, kuten normaa­lina tapana oli. Ryöstöretken kohteena oli Bani Nadir ‑heimo, jonka Muhammad oli aiemmin karkottanut Medi­nasta.

Profeetta Muhammadin elämäkerta, s. 362: Allahin lähettilään luo tuo­tiin myös Kinana ibn ar-Rabi’, jonka hallussa Nadir-heimon aarteet oli­vat. Allahin lähetti­läs kysyi hä­neltä aar­teista, mutta hän kielsi tietä­vänsä, missä ne olivat. Eräs toi­nen juutalainen saa­pui Allahin lähettilään luo ja sanoi: ”Minä näin Kina­nan kiertelevän tämän raunion ympärillä joka aamu.” Allahin lähettiläs kysyi Kina­nalta: ”Mitä arve­let? Jos löy­dämme aarteen sinulta, sur­maanko minä sinut?” ”Kyllä”, vastasi Kinana. Alla­hin lähettiläs käski kaivaa raunioita, ja osa aarteesta löytyikin sieltä. Hän kysyi Kinanalta, missä loput oli­vat, mutta Kinana kieltäytyi näyttä­mästä niiden paikkaa hänelle. Allahin lähettiläs käski az-Zubair ibn al-Awwa­mia: ”Rankaise häntä, kunnes saat hänestä kaiken irti!” Az-Zubair iski hä­nen rinnastaan tulta tulikivillä, kunnes hän oli kuolla. Lopulta Allahin lähettiläs an­toi Ki­nanan Muhammad ibn Maslamalle, joka sur­masi hänet kostoksi vel­jes­tään Mahmudista.

1.3.4. Mekan valloitus

Muhammadin suurin voitto tuli v. 632, kymmenen vuotta sen jälkeen, kun hän oli seu­raajineen joutunut pakenemaan Medinaan. Tuona vuonna hän kokosi noin 10 000 mus­limin ja liittolais­heimon sotajoukon ja laskeu­tui alas kohti Mekkaa. ”Kun muslimit mars­sivat Mekkaan, Allahin lähet­tiläs oli van­nottanut johtajia, etteivät he saisi taistella ketään muuta vas­taan kuin niitä, jotka itse ryhtyisivät vastarintaan. Eräät ihmiset hän kuitenkin oli mää­rännyt tapetta­viksi, vaikka hei­dät löydettäisiin Kaaban verhojen suojista” (Pro­feetta Mu­hammadin elämä­kerta, s. 389).

Sahih al-Bukhari 3:29:72; Anas bin Malik on kertonut: Allahin lähettiläs saapui Mek­kaan sen valloituksen vuonna kantaen päässään arabialaista kypärää, ja kun profeetta otti sen päästään, eräs henkilö tuli sanomaan: ”Ibn Khatal on Kaaban verhojen suo­jissa.” Profeetta sanoi: ”Tappakaa hänet.”

Mekan valtauksen jälkeen Muhammad hahmotteli uskontonsa tulevai­suutta:

Sahih al-Bukhari 4:52:177; Abu Huraira on kertonut: Allahin lähettiläs sa­noi: ”{Viimei­sen tuomion} hetki ei ala, ennen kuin taistelette juutalai­sia vastaan ja kivi, jonka ta­kana juutalainen piilottelee, sanoo: ”Oi, mus­limi! Takanani piilot­telee juutalainen, jo­ten tapa hänet.”

Sahih al-Bukhari 1:2:24; Ibn Umar on kertonut: Allahin lähettiläs sanoi: ”Minut on määrätty {Allahin toimesta} taistelemaan ihmisiä vastaan, kunnes nämä to­distavat, että kellään muulla ei ole oikeutta tulla palvo­tuksi kuin Allahilla ja että Muhammad on Allahin lähettiläs, ja kunnes he rukoilevat täydellisesti ja maksa­vat almuveronsa. Joten jos he tuon te­kevät, niin he säästävät henkensä ja omai­suutensa minulta, paitsi mitä tulee isla­min lain säätämiin tapauksiin, ja sit­ten he joutuvat teke­mään Allahille tiliä teois­taan.”

Tällaisten sodanhaluisten julistusten pohjalta islamilainen valtioteoria jakaa maail­man dar al-is­lamiin eli islamin alueeseen (ts. niihin alueisiin, jotka ovat alistuneet Allahille) ja dar al-harbiin eli sodan alueeseen (ts. niihin alueisiin, jotka eivät ole vielä alistu­neet). Tämä jaottelu vallitsi Muhammadin aikana, aivan samoin kuin se vallitsee tänäkin päivänä. Niin silloin kuin nytkin islamin viesti vääräuskoiselle maa­ilmalle on ollut sama: alistu tai sinut alistetaan.

1.4. Shari’a – islamin laki

Islamin erikoisuus on shari’a, islamin laki, joka on koko­elma muslimin elämän pie­nim­mistäkin yksityiskohdista määrääviä säädöksiä. Shari’an keskeisinä oikeusläh­teinä toimivat Koraanin käs­kyt ja sunna (Muham­madin opetukset ja hänen asetta­mansa ennakkotapauk­set siten kuin ne on esitetty luotetta­vissa haditheissa ja Mu­hammadin elämäkerrassa). Shari’a asettaa toimintamallin hyvälle islamilaiselle yh­teiskunnalle, ja koska sen alkuperä on Koraanissa ja sunnassa, sen nou­dattaminen on pakollista. Shari’a on Allahin koko ih­mis­kunnalle määräämä lakiko­koelma. Shari’an rikkominen tai sen määräysvallan tunnus­tamatta jät­täminen merkitsee Allahin vas­taista kapinaa, jota vastaan Allahille us­kollisia vaaditaan taistelemaan.

Islamissa ei tehdä eroa uskonnollisten ja poliittisten asioiden välillä, vaan is­lam ja shari’a muo­dostavat perustavanlaatuisen välineen yhteiskunnan kaik­kien tasojen säätele­miseksi. Vaikka teo­riassa on mahdollista, että islamilaiset yh­teiskunnat voivat olla ulkoisesti erilai­sia – niillä voi olla esim. vaaleilla va­littu hallinto, perinnöllinen mo­narkkia jne. – niin olipa hallinnon ulkoi­nen ra­kenne mikä hyvänsä, shari’a on sää­detty sisältö. Tämä tosiasia asettaa shari’an ris­tiriitaan kaikkien sellaisten hallinto­muotojen kanssa, jotka perustu­vat johonkin muuhun kuin Koraaniin ja sunnaan.

Shari’an määräykset voidaan jakaa kahteen ryhmään:

1. Palvonnalliset teot (al-ibadat), joihin sisältyvät:

  • Rituaalinen puhdistautuminen (wudu)
  • Rukoukset (salah)
  • Paastot (saum ja ramadan)
  • Almuvero (zakat)
  • Pyhiinvaellus Mekkaan (hajj)

2. Ihmisten väliset suhteet (al-muamalat), joihin sisältyvät:

  • Taloudelliset liiketoimet
  • Lahjoitukset
  • Perintölait
  • Avioliitto, avioero ja lastenhoito
  • Ruoka ja juoma (ml. rituaaliteurastus ja metsästys)
  • Rikosoikeudelliset rangaistukset
  • Sota ja rauha
  • Juridiset asiat (ml. todistajat ja todistusmuodot)

Kuten on mahdollista nähdä, harvassa ovat ne asiat, joita shari’a ei ni­men­omaisesti sää­tele. Kaikki käsien pesusta lastenkasvatukseen, vero­tukseen ja sotilaspolitiikkaan kuuluvat sen mää­räysvallan alle. Koska shari’a on johdettu Koraanista ja sunnasta, se antaa jonkin verran sijaa tulkinnalle. Mutta jos tar­kastelee kyseisiä shari’an oikeus­lähteitä, on il­meistä, että sovellettiinpa shari’aa kuinka hyvänsä, lopputulos on jotain, mikä on hyvin kaukana va­paasta ja avoimesta yh­teiskunnasta länsimai­sessa mielessä. Aviorikoksen tekijöiden ki­vittäminen, varkaiden käsien katkominen, islamin uskon hylkää­jien ja jumalan­pilkkaajien teloittami­nen, toisten uskontojen sortaminen, pakol­linen vihamielisyys ja aika ajoin toistuvat sodankäynnit ei-islamilaisia kansa­kuntia kohtaan ovat se normi, jonka shari’a määrää. Näin ollen vaikuttaa var­sin oikeuden­mu­kaista luokitella islam ja shari’a tota­lita­rismin muodoksi.[5]

2. Jihad ja dhimmiys

2.1. Mitä jihad tarkoittaa?

Jihad tarkoittaa kirjaimellisesti ”kamppailua”. Täsmälleen sanottuna, kuten islamin puolustelijat usein huomauttavat, se ei merkitse ”pyhää so­taa”. Jäljelle jää kuitenkin kysymys, millaiseen ”kamppailuun” jihad viit­taa: kilvoitteluun si­säistä pahaa vastaan vai ulkoi­seen, aseelliseen tais­teluun?

Kuten aina yritettäessä ratkaista, mitä islam opettaa tietystä asiasta, on tar­peen katsoa Koraaniin ja sunnaan. Näistä lähteistä käy selväksi, että musli­mia vaaditaan taistelemaan mitä moninaisim­pia asioita vastaan: rukoi­lemisen laiskuutta vastaan, almuveronmaksun (zakat) laiminlyöntiä vastaan jne. Mutta on ilmiselvää, että mus­limi on määrätty taistele­maan fyysisesti myös väärä­uskoisia vastaan.[8] Muhamma­din vaikuttava sotilas­ura on todistuk­sena siitä, kuinka keskeisessä asemassa sotilaal­linen toi­minta islamissa on.

2.2. Hasan Al-Banna kertoo jihadista

Alla on katkelmia Hasan Al-Bannan tutkielmasta ”Jihad”. Vuonna 1928 Al-Banna pe­rusti Mus­limiveljeskunnan, joka tänä päivänä on Egyptin voi­makkain organisaatio heti hallituk­sen jälkeen. Tässä tutkielmassa Al-Banna argumen­toi vakuuttavasti, että muslimien on tartuttava aseisiin vääräuskoisia vastaan. Kuten hän sanoo: ”Koraanin säkeet ja sunna kut­suvat ihmisiä ylipäänsä (mitä kaunopuheisimmin ja selkeimmin) jihadiin, sodankäyntiin, sotavoimiin sekä kaikkiin maa- ja meritaistelumenetel­miin.

Kaikkien muslimien on käytävä jihadia

Jihad on Allahin antama velvollisuus kaikille muslimeille, eikä siitä voi olla piit­taa­matta, eikä sitä voi karttaa. Allah on antanut suuren tärkey­den jihadille ja suurenmoi­sen palkkion marttyyreille ja Hänen tiellään taiste­leville. Vain ne, jotka ovat toimi­neet samalla tavalla ja jotka ovat otta­neet itselleen mallia mart­tyyreista jihadin suo­rittami­sessa, voivat tulla osalli­siksi tästä palkinnosta. Lisäksi Allah on erityi­sesti kun­nioitta­nut muja­hidineja {jihadin kävijöitä} tietyillä poik­keuksellisilla ominai­suuk­silla, niin henki­sillä kuin käytännöllisilläkin, auttaak­seen näitä tässä maail­massa ja tuonpuoleisessa. Heidän puhdas verensä on sym­boli voi­tosta tässä maailmassa ja merkki menestyksestä ja onnesta tulevassa maail­massa.

Niitä, jotka löytävät vain tekosyitä välttääkseen jihadia, on kuitenkin va­roitettu ää­rimmäisen pelottavista rangaistuksista, ja Allah kuvaa heitä mitä onnetto­mim­min ni­min. Hän on soimannut heitä heidän pelkuruu­tensa ja rohkeuden puut­teensa vuoksi ja arvostellut heitä ankarasti hei­dän heikkoutensa ja pin­naami­sensa johdosta. Tässä maa­ilmassa heitä on ympäröivä häpeä ja tuonpuo­leisessa tuli, josta he eivät pysty pake­ne­maan, vaikka heillä olisi paljon vaura­utta. Allah pitää jihadista pidät­täy­tymisen ja jiha­din välttelemisen heikkoutta yhtenä suu­rimmista syn­neistä ja yhtenä seitsemästä syn­nistä, jotka takaa­vat pe­rikadon.

Mikään toinen muinainen tai moderni uskonnollinen tai yhteiskunnalli­nen elä­mänjär­jestys ei vedä vertoja islamille siinä, kuinka islam vaalii jihadia kutsuen koko umman {koko maailmanlaajuisen muslimiyhtei­sön} asei­siin puolustamaan oikeaa asiaa yhtenä ryhmänä ja kaikella voimal­laan. Koraanin säkeet ja Muham­madin (rauha olkoon hä­nen kanssaan) sunna pursuavat kaikkia näitä jaloja ide­aaleja, ja ne kutsuvat ihmisiä yli­päänsä (mitä kaunopuheisimmin ja selkeimmin) jihadiin, so­dankäyn­tiin, sota­voimiin sekä kaikkiin maa- ja meritaistelun menetel­miin.

Tässä kohtaa Al-Banna siteeraa Koraania ja luotettavia haditheja, jotka osoitta­vat musli­meille taistelun välttämättömyyden. Sitaatit ovat verrat­tavissa niihin, joita on käsitelty luvussa 1.2, ja ne on jätetty tästä pois.

Muslimioppineet jihadista

Olen juuri esitellyt joitakin Koraanin säkeitä ja jaloja haditheja, joissa käsitel­lään jiha­din tärkeyttä. Nyt haluaisin esitellä teille islamin koulu­kun­tien, mukaan lu­kien joiden­kin myöhempien auktoriteettien, lainopil­lisia näkemyksiä jihadin säännöksistä ja jiha­diin valmistautumisen vält­tämät­tömyydestä. Tämän poh­jalta, kuten voimme nähdä is­lamin oppi­nei­den konsensuksesta, mitä tulee jihadiin, tulemme huo­maa­maan, kuinka kauas umma on harhautunut islamin harjoituk­sessaan.

Kuvatessaan jihadin säännöksiä hanafiittisen koulukunnan mukaan Majma’ al-An­har fi Sharh Multaqal-Abra -teoksen laatija sanoo: ”Kielitie­teelli­sesti jihad tar­koittaa äärim­mäisen ponnistelun harjoittamista sa­noissa ja teoissa; shari’an {is­lamin lain} mukaan se on taistelemista vää­räus­koisia vastaan, ja se pitää si­sällään kaikki mahdolliset ponnis­telut, jotka ovat tarpeen islamin vihollisten voiman musertamiseksi, mu­kaan luet­tuna heidän pieksemisensä, heidän omai­suutensa ryöstämi­sen, hei­dän palvontapaikkojensa tuhoamisen ja heidän epä­jumalanku­viensa ha­jot­tamisen pirstaleiksi. Tämä merkitsee sitä, että jihad on ää­rimmäistä pyr­kimystä turvata islamin voima sellaisin menetelmin kuten tais­telulla niitä vastaan, jotka taistelevat itseäsi vastaan, sekä dhimmejä {islamin alaisuudessa elä­viä ei-muslimeja} ja uskonhylkääjiä (jotka ovat pahem­pia kuin väärä­uskoiset, koska he ovat menettäneet uskonsa sen jälkeen, kun he ovat vah­vistaneet us­konsa) vastaan.

Meidän on fard (pakollista) taistella vihollisia vastaan. Imaamin on lähe­tettävä sotilas­retkikunta dar al-harbiin {sodan alueelle, ts. ei-muslimi­maailmaan} joka vuosi ainakin kerran tai kahdesti, ja ihmisten on tuet­tava häntä tässä. Jos jotkut ihmisistä täyttävät velvollisuuden, loput voi­daan vapauttaa velvollisuudesta. Jos ryhmä ei kykene täyttä­mään tätä fard kifayaa (yhteisöllistä velvollisuuttaan), niin vastuu siirtyy lä­him­mälle naapuriryhmälle ja sen jälkeen sitä lähimmällä jne. Ja jos fard ki­fayaa ei voida täyt­tää muutoin kuin koko kansan toimesta, silloin siitä tulee fard al-ain (henkilökohtainen velvollisuus), kuten rukoileminen on jokai­selle ihmiselle.

Oppineet ovat yhtä mieltä tästä asiasta, kuten pitäisi olla ilmeistä, ja näin on riip­pu­matta siitä, ovatko he mujtahidineja vai muqalidineja, salafeja (varhai­sia) vai kha­lafeja (myöhempiä). He ovat kaikki yksimieli­siä siitä, että jihad on fard ki­faya, joka on mää­rätty islamin ummalle islamin da’wan levittämiseksi, ja siitä, että jihad on fard al-ain, jos viholli­nen hyökkää muslimimaihin. Tämä päivänä, vel­jeni, kuten tiedätte, mus­limit on pakotettu toisten alamaisiksi ja vääräuskoisten hallit­semiksi. Maamme on saarrettu ja hurruma’atimme (hen­kilökohtainen omai­suu­temme, kunniamme, arvokkuutemme ja yksityisyy­temme) häpäisty. Vi­hol­lisemme pitävät silmällä asioitamme, ja elämänta­pamme ovat heidän tuomioval­tansa alla. Siitä huolimatta muslimit eivät onnistu täyttä­mään da’wa-velvolli­suuttaan, joka on heidän hartioillaan. Näin ollen tässä tilan­teessa jokaisen mus­limin velvollisuus on ryhtyä jihadiin. Jokaisen tulisi valmis­tautua mentaa­lisesti ja ruumiillisesti siten, että kun Allahin käsky tulee, hän on valmis.

En voi päättää tätä keskustelua mainitsematta teille, että läpi koko his­toriansa sen jo­kaisessa vaiheessa (ennen nykyistä sorron kautta, jolloin arvok­kuus on menetetty) muslimit eivät ole koskaan hy­länneet jihadia eivätkä he ole koskaan tulleet välinpitä­mättömiksi sen suo­rittamisen suhteen – eivät edes sen uskon­nolliset auktoriteetit, mysti­kot, käsi­työ­läiset jne. He ovat kaikki olleet aina val­miita ja valmis­tautu­neita. Esi­merkiksi Abdullah ibn al Mubarak, hyvin op­pinut ja harras mies, oli va­paaehtoinen jihadissa suurimman osan elämäänsä ja ’Ab­dulwa­hid bin Zayd, suufi ja omistautunut mies, oli samoin. Ja omana aika­naan Shaqiq al Balkhi, suufien sheikki, rohkaisi oppi­laitaan jihadiin.

Jihadiin liittyviä asioita

Monet muslimit nykyään uskovat erheellisesti, että taistelu vihollista vastaan on jihad asghar (pienempi jihad) ja taistelu oma egoa vastaan on jihad akbar (suu­rempi jihad). Seuraavaa kertomusta (athar) siteera­taan todisteena: ”Olemme pa­lanneet pienemmästä jihadista ryhtyäk­semme suurempaan jihadiin.” He kysyi­vät: ”Mikä on suurempi jihad?” Hän sanoi: ”Sydämen jihad eli jihad omaa egoa vastaan.”

Jotkut käyttävät tätä kertomusta vähätelläkseen taistelemisen tärkeyttä ja saa­dakseen luopumaan taisteluun valmistautumista ja jihadin uhra­uksesta Allahin tiellä. Tämä kertomus ei ole sahíh (luotettavaa) peri­mä­tietoa: Kuuluisa mu­had­dith Al Hafiz ibn Hajar al-Aslani sanoi Tasid al-Qawsissa:

”Se on hyvin tunnettu ja usein toistettu, ja se oli Ibrahim ibn ’Ablan sa­nonta.”

Al Hafiz Al Iraqi sanoi Takhrij Ahadith al-Ahyassa: ”Al Bayhaqi välitti sen hei­kossa kertojien ketjussa Jabiriin nojautuen, ja Al Khatib välitti sen historii­kis­saan Jabiriin nojautuen.”

Kaikesta huolimatta, vaikka se olisikin luotettavaa perimätietoa, se ei ikinä oi­keuttaisi luopumaan jihadista tai siihen valmistautumisesta muslimialueiden pe­lastamiseksi ja vääräuskoisten hyökkäysten torju­mi­seksi. Tiedettäköön, että tämä kertomus pelkäs­tään korostaa egoa vas­taan käydyn kamppailun tärkeyttä niin, että Allah on jokaisen te­komme ainoa tarkoitus.

Muut jihadia koskettavat asiat pitävät sisällään hyvän hallitsemisen ja pahan kieltämi­sen. Hadithissa sanotaan: ”Yksi jihadin suurimmista muodoista on lau­sua totuuden sana hirmuvaltaisen hallitsijan ollessa läsnä.” Mutta mikään ei vedä vertoja shahadah kubralle (ylimmälle mart­tyyriudelle) eikä mujahidineja odotta­valle palkkiolle.

Epilogi

Veljeni! Ummalle, joka tietää, kuinka kuolla jalo ja kunnioitettava kuo­lema, taa­taan suurenmoinen elämä tässä maailmassa ja tuonpuoleisen maailman ikui­sessa onnessa. Rappiollisuus ja kunniattomuus ovat seu­rausta tämän maailman ra­kas­tamisesta ja kuo­lemanpelosta. Valmistau­tukaa sen tähden jihadiin ja olkaa kuo­leman rakastajia. Elämä itse tulee etsimään sinua.

Veljeni, teidän tulisi tietää, että eräänä päivänä kohtaatte kuoleman ja tämä paha ta­pahtuma voi tapahtua vain kerran. Jos kärsitte sen tapah­tuessa Allahin tiellä, se on hyödyksenne tässä maailmassa ja palkkiok­senne tuonpuoleisessa. Ja muista­kaa, veljeni, että mitään ei voi tapah­tua ilman Allahin tahtoa: miettikää tarkkaan, mitä Allah, Siu­nattu, Kaik­ki­valtias, on sanonut:

”Huolen jälkeen Hän lähetti teille turvallisuudentunteen, unen, joka val­tasi toi­set teistä, mutta toiset joutuivat kiusaukseen ja hautoivat Alla­hista vääriä, pa­kanallisia luuloja. He kysyivät: ”Onko mikään meidän vallassamme?” Sano: Kaikki on Allahin vallassa. He tuumivat salassa sellaista, mitä eivät ilmai­se si­nulle, ja miettivät: ”Jos me olisimme saa­neet päättää, ei ketään meistä olisi sur­mattu täällä.” Sano: Vaikka oli­sitte olleet kotonanne, olisivat ne, joiden osaksi oli säädetty tulla surma­tuksi, tulleet pai­koille, joille he nyt jäivät makaamaan. Tämä tapahtui, jotta Allah voisi koetella, mitä teillä on mielessänne, ja puhdis­taa teidän sydämenne. Allah tietää, mitä te mietitte.” {Koraani 3:154}

2.3. Dar al-islam ja dar al-harb: islamin alue ja sodan alue

Koraanin väkivaltaiset määräykset ja Muhammadin asettamat väkival­taiset ennakko­tapa­ukset sävyttävät islamilaista näkemystä politiikasta ja maailman­historiasta. Isla­milainen valtioteoria jakaa maailman kah­teen vaikutuspiiriin: islamin alueeseen (dar al-islam) ja sodan alueeseen (dar al-harb). Islam mer­kitsee alistumista, ja niinpä isla­min alue käsittää ne kansakunnat, jotka ovat alistuneet islamilaisen vallan alle, mikä tar­koittaa sitä, että näissä yhteis­kun­nissa vallitsee shari’a-laki.[9] Muu maa­ilma, joka ei ole hyväksynyt shari’a-lakia ja joka ei näin ollen ole alistu­misen tilassa, on kapina- tai sotatilassa Al­lahin tahtoa vastaan. Dar al-islamin velvollisuutena on käydä sotaa dar al-harbia vastaan aina siihen asti, kunnes kaikki kansakunnat alistuvat Allahin tahtoon ja hyväksyvät shari’an.[10] Islamin viesti ei-muslimimaailmalle on ollut sama niin Mu­ham­madin aikana kuin läpi koko histo­rian: alistu tai sinut alistetaan. Ai­noat vaiheet Muhammadin ajan jälkeen, jolloin dar al-islam ei ole ollut aktii­visesti sodassa dar al-harbin kansa, ovat olleet niinä ajanjaksoina, jolloin muslimi­maailma on ollut liian heikko ja hajanainen sotiakseen te­hok­kaasti.

Mutta suvantovaiheet siinä jatkuvassa sodassa, jonka islamin alue on ju­lista­nut sodan alu­eelle, eivät ole osoituksena jihadin hylkäämisestä peri­aatteena, vaan ne heijastavat muu­tosta strategi­sissa tekijöissä. Muslimi­kansakuntien on hyväksyttävää julistaa hudna eli ase­lepo sellaisina ai­koina, jolloin väärä­uskoiset kansakunnat ovat liian voimakkaita, jotta avoimessa sodankäynnissä olisi järkeä. Jihad ei ole kollektiivinen itse­murhasopimus, vaikka henkilökoh­taisella tasolla mus­limeja rohkaistaan siihen: ”He taistelevat Allahin tiellä, surmaavat ja tulevat surmatuiksi” (Ko­raani 9:111). Muu­taman viimeisen sadan vuoden aikana muslimimaa­ilma on ollut poliittisesti liian ha­janainen ja tekno­logisesti hei­kompi ol­lakseen merkittävänä uhkana lännelle. Mutta ti­lanne on muuttumassa.

2.4. Taqiyya – uskonnollinen petos

Dar al-islamin ja dar al-harbin välisen sotatilan johdosta ruses de guerre – syste­maattinen valehte­leminen – vääräuskoisille on erottamaton osa islami­laista taktiikkaa. Sitä, kuinka muslimijär­jestöt toistavat kaikkialla dar al-har­bissa, että ”islam on rau­han uskonto” tai että muslimien väki­valta johtuu tiet­tyjen yksittäisten ”fanaatikkojen” epätasapainoisesta psyy­kestä, on pidettävä ta­hallaan harhaanjohtavana informaationa, jonka tarkoituksena on houkutella vääräuskoista maa­ilmaa höllentä­mään suojaustaan. Tietenkin yksittäiset mus­limit voivat aidosti pitää us­kontoaan ”rauhanomaisena”, mutta vain sikäli kuin he ovat tietämättö­miä sen todellisista opetuksista tai siinä mie­lessä kuin asian muotoili egyptiläi­nen teoreetikko Sayyid Qutb, joka totesi kirjassaan ”Is­lam ja universaali rauha”, että to­dellinen rauha vallitsee maailmassa heti, kun islam on val­loittanut sen.

Paljon kertovaa on se, että siinä missä dar al-harb on tulvillaan musli­meja, jotka ku­vaavat us­kontoaan rauhanomaiseksi, dar al-islamissa näitä on tuskin lainkaan. Eräs islamin hylän­nyt mus­limi ehdotti kerran lak­mustestiä länsi­maalaisille, jotka uskovat, että islam on ”rauhan” ja ”su­vaitsevaisuuden” us­konto: yritä käydä esittämässä tuo näkökanta kadun­kulmassa Ramallahissa tai Riadissa tai Islamabadissa tai missä päin ta­hansa muslimimaail­maa. Hän vakuutti minulle, että et eläisi viittäkään mi­nuuttia.

Eräs laillista yhteiskuntajärjestystä koskeva ongelma {mitä tulee musli­meihin dar al-harbissa} aiheutuu muinaisesta islamilaisesta lakiperiaat­teesta: taqiyy­asta. Tä­män sanan juurimerkitys on ”pysytellä uskolli­sena” mutta oikeastaan se merkit­see ”valheelli­suutta”. Sillä on Koraa­nin (3: 28 ja 16:106) täysi valtuutus, ja se sallii muslimien mu­kautua ul­koisesti epä- tai ei-islamilaisen hal­litusvallan vaatimuk­siin samaan ai­kaan kun sisäi­sesti ”pysyttelee uskollisena” sille, mitä pitää todelli­sena islamina, odo­tellessaan käännekohdan tapahtumista. (Hiskett: ”Some to Mecca Turn to Pray”, 101.)

Sahih al-Bukhari 4:52:269; Jabir bin ’Abdullah on kertonut: Profeetta sa­noi: ”Sota on petosta.”

Historiallisesti esimerkit taqiyyasta sisältävät muslimille luvan hylätä itse islam oman nah­kansa pelastamiseksi tai vihollisen suosioon pääse­miseksi. Ei ole vaikea nähdä, että ta­qiyyan seuraa­mukset ovat äärimmäi­sen salakavalat: pohjimmiltaan ne tekevät mah­dotto­miksi neu­vottelurat­kaisut – ja itse asiassa kaiken totuu­teen pohjautuvan kommunikaa­tion – dar al-islamin ja dar al-harbin vä­lillä. Ei pitäisi kuitenkaan olla yllät­tävää, että so­dan osapuoli pyrkii harhautta­maan toista osapuolta menetelmis­tään ja aikeistaan. Jihad Wat­chin johtokun­nan varapuheenjohtaja Hugh Fitzgerald esittää lyhyesti, mistä taqiyy­assa ja kitmanissa, petollisuuden kahdessa eri muodossa, on ky­symys.

Taqiyya on uskonnollisesti pyhitetty doktriini, jonka alkuperä on shii­alai­suu­dessa mutta jota harjoittavat nyt myös muut kuin shiiat.[11] Se tar­koit­taa uskon­nolli­sia asioita koskevaa tahallista valheellisuutta (tees­kente­lyä, todellisten in­ten­tioi­den kätkemistä), johon voidaan ryhtyä is­lamin ja uskovien suojelemiseksi. Toi­nen samansukuinen termi, jonka sovellusala on laajempi, on ”kitman”, ja se mää­ritellään ”mentaaliseksi varauk­seksi”. Esimerkkinä taqiyyasta voisi olla se, kun islamia puolusteleva muslimi väittää, että ”tie­tenkin” islamissa on omantunnonva­paus, ja si­teeraa sitten Ko­raanin jaetta (2:256): ”Ei uskontoon pakoteta.” An­nettu vaiku­telma on kuitenkin väärä, sillä sen yhteydessä ei mainita islamin doktriinia nask­hista eli kumoamisesta, jonka mukaan Koraanin myö­hemmin annetut jakeet, jotka ovat paljon suvaitsemattomampia ja jul­mempia, kumoa­vat sellaiset varhai­semmat jakeet, kuten ”ei uskontoon pakoteta”. Historia joka ta­pa­uksessa osoit­taa, että islamin sisällä on ja on aina ollut ”uskon­non­pakko” niin musli­meille kuin muillekin.

”Kitman” on taqiyyaa muistuttava käytäntö, mutta suoranaisen valeh­te­lemisen sijaan se viittaa puolittaisen totuuden kertomiseen tietyllä ”men­taalisella vara­uksella”, joka oi­keuttaa loppuosan poisjättämisen. Yksi esimerkki riittää. Kun muslimi väittää, että ”ji­had” merkitsee todel­lisuu­dessa ”henkistä kilvoittelua”, eikä tule lisänneeksi, että tuo määri­telmä on islamissa kehitelty vasta äskettäin (hieman yli sata vuotta sit­ten), hän johdattaa harhaan salaamalla tuon tiedon ja harjoittaa täten ”kitmania”. Kitmanin harjoittamisesta on kyse myös silloin, kun hän tuon arvelutta­van väitteensä tukemi­seksi esittää hadithin, jossa (tietyn to­distajaketjun eli isnadin perusteella) Muhamma­din mainitaan eräältä lukui­sista sota­retkiltään palatessaan sanoneen palaavansa pie­nem­mästä jihadista ryh­tyäk­seen suurempaan jihadiin, ja kun hän ei lisää tä­hän sitä to­deksi tietä­määnsä seik­kaa, että tämä on ”heikko” hadith, jota useimmat arvos­tetut mu­haddithinit pitä­vät alkuperältään epäilyttävänä. [12]

Aikoina, jolloin dar al-harbin suurempi voima tekee välttämättömäksi sen, että jihad omaksuu epäsuoran lähestymistavan, petollisuus ja puoli­totuuksien ker­tominen ovat muslimin luonnolli­sia velvollisuuksia suh­teessa vää­räuskoiseen maail­maan. Olisi strate­gista tyhmyyttä paljastaa vilpittömästi, että dar al-isla­min perim­mäisenä päämääränä on valloittaa ja rosvota dar al-harb, kun jäl­kimmäisellä on soti­laalliset valttikortit kä­sissään. Jihadistien on­neksi useim­mat vääräus­koiset eivät ym­märrä, kuinka lukea Koraania, ei­vätkä he vaivaudu ottamaan selvää siitä, mitä Mu­hammad tosi asiassa teki ja opetti, ja tä­män johdosta on helppoa tiet­tyjen valikoitujen sitaat­tien ja poisjät­töjen avulla antaa vai­kutelma, että ”islam on rauhan uskonto”. Jokainen vääräuskoi­nen, joka ha­luaa uskoa sel­laiseen fantasiaan, pitää onnessaan tiukasti kiinni väärinkäsi­tykses­tään, kun hänelle sitee­rataan kourallinen Mekan kauden ja­keita ja ker­rotaan, että Mu­hammad oli suuresti hurs­kas ja jalomielinen ihmi­nen. Tällai­sen valheellisen kuvan hälventämi­seksi riittää, että kai­vaa asioita hieman pintaa syvem­mältä.

2.5. Jihad kautta historian

Vuonna 622 (v. 1 islamilaisessa kalenterissa, AH 1) Muhammad lähti Me­kasta Medinaan (Yathribiin), joka sijaitsee noin 300 kilo­metriä poh­joiseen Ara­bian niemi­maalla. Medi­nassa Muhammad perusti puolisotilaallisen järjestön, joka tuli levittämään hänen ja hänen us­kon­tonsa vaikutuspiiriä läpi Arabian. Koska islamissa ei ole koskaan tehty eroa poliittis-sotilaal­lisen ja us­konnollisen välille, tämä kehitys­kulku oli islamilais­ten periaatteiden mu­kaan aivan luonnollinen. Kuolemaansa men­nessä (v. 632) Muham­mad oli laajenta­nut ryöstö- ja taistelu­retkillä kontrolliaan suurimpaan osaan eteläistä Ara­biaa. Näiden aluei­den vallat­tujen kansojen oli joko alistuttava muslimival­taan ja makset­tava suojelu­vero tai käännyttävä islamiin.

2.5.1. Jihadin ensimmäinen suuri aalto: arabit, v. 622–750

Elämänsä loppuvaiheessa Muhammad lähetti kirjeitä Lähi-idän suurille hallit­sijoille vaa­tien näitä alistumaan määräysvaltaansa. Tämä poistaa sen väärin­käsityksen, että profeetta olisi aikonut pysäyttää islamin laa­jenemisen Arabi­aan. On vain loogista, että yhdellä ja ainoalla totuuden us­konnolla, jonka on paljastanut lopullinen ja voi­mallisin profeetta, tulisi olla maailmanlaajuinen valta. Niinpä kun Muhammad oli taistellut Ara­bian niemi­maan kansoja vas­taan ja alistanut nämä, hänen seuraajansa Abu Bakr, Umar, Uthman ja Ali (jotka tunnetaan neljänä ”oikeaanjoh­det­tuna” kalifi­nia) ja muut kalifit taistelivat Lähi-idän, Afrikan, Aasian ja Euroopan kansoja vas­taan ja alistivat nämä Al­lahin nimessä.

Sahih al-Bukhari 4:53:386; Jubair bin Haiya on kertonut: Umar {toinen ka­lifi} lä­hetti muslimit suurin maihin taistelemaan pakanoita vastaan. Kun saavuimme vihollismaa­han, Khosraun {Persian} edustaja tuli 40 000 taistelijan kanssa ja tulkki nousi ylös sa­noen: ”Puhukoon yksi teistä kanssani!” Al-Mughira vastasi: ”Profeettamme, Herramme lähet­tiläs, on määrännyt meidät taistelemaan teitä vastaan, kunnes palvotte yksin Al­lahia ja maksatte jizyaa (ts. veroa); ja profeet­tamme on ilmoitta­nut meille, että Her­ramme sanoo: ”Jokainen, joka joukos­tamme tulee tape­tuksi (ts. marttyyriksi), pääsee paratiisiin elämään sellaista ylel­listä elä­mää, jollaista ei ole koskaan nähty, ja jokaisesta, joka meistä jää hen­kiin, tulee herrasi.”

Harjoittaen oman aikakautensa salamasotaa islam levittäytyi Muham­madin kuolemaa seu­rannei­den vuosikym­menten aikana nopeasti Bysan­tin, Per­sian ja Länsi-Euroopan alueille. Natisevista Bysantin ja Persian valtakunnista, jotka oli­vat heikentyneet keskinäi­sissä tais­teluissa, ei ol­lut paljon vastusta tälle odot­tamattomalle hyökkäyk­selle. Ara­bimusli­miar­meijat hyökkäsivät Py­hään maa­han, valloittivat nykyisen Irakin ja Iranin alueet, pyyhkäi­sivät sitten yli Pohjois-Afrikan Es­panjaan ja lo­pulta Rans­kaan. Mus­limien hyökkäys saa­tiin lopulta pysäytettyä Poitier­sin/Toursin taistelussa lähellä Pa­riisia v. 732. Idässä jihad tun­keutui sy­välle Keski-Aasiaan.

islam-aalto-arabit11.jpg

Samoin kuin Muhammad oli ryövännyt vihollisensa, hänen seuraajansa ryös­tivät valloi­tetut alu­eet puhtaiksi vauraudesta ja työvoimasta; nämä alueet oli­vat Arabian ankeita hiekkoja verratto­masti rik­kaampia niin ma­teriaalisesti kuin kulttuurillisestikin. Lä­hes yh­dessä yössä Lähi-idän, Pohjois-Afrikan, Per­sian ja Iberian edis­tyneemmät sivi­lisaatiot nä­kivät maanviljelyksensä, kan­sal­listen uskontojensa ja vä­estöjensä tuhoutu­van ja tulevan rosvotuiksi.

Lukuun ottamatta kourallista muurien suojaamia kaupunkeja, jotka on­nistuivat neu­vot­telemaan ehdollisesta antautumisesta, nuo maat kärsivät lähes täydel­lisen katastro­fin.

Bat Ye’or, johtava tutkija islamin ekspansion ja ei-muslimien kohtelemi­sen osalta on teh­nyt mittaamattoman arvokkaan palveluksen kokoamalla ja kääntämällä lukuisia primääri­lähdedo­kumentteja, joissa kuvataan is­lamilaisen valloituksen vuosisatoja. Hän on sisäl­lyttänyt nämä do­kumen­tit töihinsä, jotka käsittelevät islamin historiaa ja ei-muslimien ahdinkoa islamilaisen val­lan alla. Jihadin historiassa siviilien teuras­tus, kirkko­jen tur­me­leminen ja maaseu­dun ryövää­minen ovat olleet arkipäivää. Tässä on Mikael Syyrialai­sen kuvaus mus­limien invaasiosta Kappa­doki­aan (Turkin etelä­osassa) v. 650 kalifi Uma­rin hallitessa:

… kun Muawiya {muslimikomentaja} saapui {Eukaitaan Armeniassa} hän mää­räsi kaikki asukkaat surmattaviksi; hän asetti vartijat siten, että kukaan ei päässyt pakene­maan. Kerättyään kaupungin kai­ken omaisuu­den he alkoivat kiduttaa johtajia, jotta nämä näyttäisivät, minne tavarat {aarteet} oli kätketty. Taiyayet {muslimiarabit} ottivat kaikki orjiksi – miehet, naiset, pojat ja tytöt – ja he irstailivat paljon onnettomassa kau­pungissa: he tekivät törkeitä siveet­tömyyksiä kirkkojen sisällä. He pala­sivat maa­hansa iloiten. (Mikael Syyrialai­nen, siteerattu Bat Ye’orin teok­sesta ”The Decline of Eastern Christianity under Islam”, 276–7.)

Seuraava muslimihistorioitsijalta Ibn al-Athirilta (1160–1233) peräisin oleva kuvaus ryöstöret­kistä Pohjois-Espanjaan ja Ranskaan 700–800-lu­vuilla huo­kuu pelkästään tyyty­väisyyttä siitä tuhoamisen laajuudesta, joka kohdistettiin vääräuskoisiin, mukaan luettuna taisteluihin osallistu­mattomiin siviileihin.

Vuonna 177 <17. huhtikuuta 793> Espanjan ruhtinas Hisham lähetti vi­hollisalu­eelle Abd al-Malik b. Abd al-Wahid b. Mugithin komentaman suuren armeijan, joka teki yllätyshyökkäyksiä niinkin kauas kuin Nar­bonneen ja Jarandaan. Tämä kenraali hyök­käsi ensin Jarandaan, jossa oli frankkien eliittivaruskunta; hän tappoi urheimmat, tu­hosi kaupungin muurit ja tornit ja melkein onnistui val­taamaan kaupungin. Sen jäl­keen hän marssi Narbonneen, jossa hän toisti samat toimet. Tunkeu­tuen sitten eteen­päin hän polki jalkojensa alle Cerdagnen maan {lähellä An­dorraa Pyreneillä}. Useiden kuukausien ajan hän kulki tämän maan halki joka suuntaan raiskaten naisia, tappaen sotureita, tuhoten linnoi­tuksia, polt­taen ja ryöstäen kaiken ja pakottaen vihollisen pa­kenemaan kaaok­sessa. Hän palasi vahingoittumattomana raahaten mukanaan, Allah yk­sin tie­tää, kuinka paljon sotasaalista. Tämä on yksi muslimien kuului­simmista mat­koista Espanjaan. Vuonna 223 <2. joulukuuta 837> Abd ar-Rahman b. al Ha­kam, Es­panjan valtias, lähetti armeijan Alavaa vastaan; se leiriy­tyi lähelle Hisn al-Gharatia, jonka se valloitti; se anasti sieltä löy­tämänsä sotasaaliin, tappoi asukkaat ja vetäytyi vie­den naiset ja lapset vankeina mukanaan. Vuonna 231 <6. syyskuuta 845> musli­miar­meija eteni väärä­uskoisten alueelle Galiciaan, jossa se ryöväsi ja joukkomur­hasi kaikki. Vuonna 246 <27. maaliskuuta 860> Muham­mad b. Abd ar-Rahman eteni monine jouk­koineen ja suurine sotilaskoneistoi­neen kohti Pamplonan alu­etta. Hän alisti valtaansa, raunioitti ja runteli tämän alu­een, jossa hän ryöväsi ja kylvi kuolemaa. (Ibn al-Athir, Annals, siteerattu Bat Ye’orin teoksesta ”The De­cline of Eastern Christianity under Is­lam”, 281–2.)

Jihadin ensimmäinen aalto nielaisi suuren osan Bysantin, Visigoottien, Frank­kien ja Per­sian valtakunnista jättäen vastasyntyneen islamilaisen imperiumin kontrolloimaan aluetta, joka ylsi Etelä-Ranskasta läpi Es­panjan etelään, Pohjois-Afrikan läpi itään Intiaan ja poh­joiseen Venäjälle. Varhain toisen vuo­situhannen alussa idästä tullut mongoli-invaasio hei­kensi suuresti islamilaista imperiumia ja teki lopun arabien yli­vallasta sen sisällä.

2.5.2. Jihadin toinen suuri aalto: turkkilaiset, v. 1071–1683

Noin 25 vuotta ennen kuin ensimmäinen ristiretkiarmeija lähti Keski-Euroo­pasta liik­keelle kohti Pyhää maata, turkkilaisten (ottomaa­nien) armeijat aloitti­vat hyökkäyksen kristittyä By­santin valtakuntaa vastaan, joka oli hallinnut ny­kyisen Turkin aluetta aina siitä asti, kun Rooman impe­riumin pääkaupunki oli siirretty Kons­tan­ti­nopoliin v. 325. Manzi­kertin tais­telussa v. 1071 kristit­tyjen jou­kot kärsivät kohtalokkaan tap­pion, mikä jätti suuren osan Ana­toliaa (Turk­kia) avoi­meksi invaasiolle. Tämän jihadin toi­sen aallon pysäytti väliaikai­sesti latinalaisen ar­meijan hyökkäys ristiretkien aikana (ks. luku 4.1), mutta ennen 1300-luvun al­kua turk­kilaiset uhka­sivat Konstantinopolia ja itse Eurooppaa.

Lännessä roomalaiskatoliset armeijat pakottivat muslimijoukot vähä vä­hältä alaspäin, kunnes v. 1492 nämä karkotettiin lopullisesti Iberian niemi­maalta (recon­quista). Itä-Eu­roopassa islam kuitenkin jatkoi valta-asemassa. Eräs merkittävimmistä taisteluista maahan tunkeutuneiden mus­limien ja alueen kan­taväestön välillä oli Koso­von taistelu v. 1389. Siinä turkkilaiset tuho­sivat Ser­bian kuninkaan Pyhän Lasa­ruksen joh­taman monikansalli­sen ar­meijan, vaikka heidän etene­misensä kohti Eu­rooppaa oli merkittävästi hidas­tunut. Aina 600-luvulta asti jatku­neiden lu­kuisten yri­tysten jälkeen Konstan­tinopoli, itäisen kristi­kunnan jalokivi, luhistui lopulta v. 1453 sulttaani Mahomet II:n ar­meijan edessä. Jottei jihadin ensimmäisen aallon hir­mutekoja luettaisi tekijöi­den ”arabialai­suuden” syyksi, turkkilaiset osoittivat olevansa täy­sin kykeneviä toteut­ta­maan Koraanin ja sunnan peri­aatteita. Kirjassaan ”Jihad” Paul Fregosi kuvaa näkymää, joka seu­rasi lopullista hyök­käystä Kons­tan­tinopoliin:

Useat tuhannet henkiin jääneet olivat etsineet turvaa katedraaleista: aa­teliset, palveli­jat, tavalliset kansa­laiset, heidän vaimonsa ja lapsensa, papit ja nunnat. He lukitsivat niiden valtavat ovet, rukoilivat ja odottivat. {Kalifi} Mahomet {II} oli antanut joukoille vapaat kädet. He rais­kasivat, nunnien ollessa tie­tenkin ensim­mäisiä uhreja, ja teurasti­vat. Ai­nakin 4 000 tapettiin ennen kuin Mahomet lopetti joukkomurhan puolilta päi­vin. Hän määräsi muezzinin {rukouskutsun huuta­jan} kiipeämään Hagia Sofian kirkon saarnastuoliin ja omista­maan rakennuksen Alla­hille. Siitä lähtien se on ollut moskeija. Asukkaista 50 000, yli puolet vä­es­töstä, ke­rättiin yhteen ja otettiin orjiksi. Kuukausia sen jälkeen orjat olivat hal­vinta kauppatavaraa Turkin markkinoilla. Mahomet pyysi, että kuolleen keisarin ruumis tuotaisiin hänen luok­seen. Jotkut turkkilai­set sotilaat löysivät sen ruu­miskasasta ja tunnistivat Konstatinukseksi {XI} saap­paita koristavien kultaisten kotkien perusteella. Sulttaani määräsi hänen päänsä katkaistavaksi ja ase­tetta­vaksi keisari Justinianin prons­sisen ratsastaja­patsaan alle hevosen jalkojen väliin. Myöhemmin pää balsa­moi­tiin ja lähetettiin Ottomaanien valtakunnan suurim­piin kau­pun­keihin kansalaisten huviksi. Seu­raavaksi Mahomet käski tuomaan luok­seen henkiin jääneen suurherttua Nota­rasin ja kysyi häneltä kaikkien tär­keimpien aatelisten, virka­miehien ja kansa­laisten nimiä ja osoitteita, jotka Nota­ras antoikin hänelle. Nämä kaikki pidätet­tiin, ja näiden kaulat katkaistiin. Sadis­tisesti hän osti omistajiltaan {ts. muslimi­komentajilta} korkea-arvoisia vankeja, jotka oli otettu orjiksi, nauttiakseen näi­den mes­taamisesta heidän edessään. (Fregosi: ”Jihad”, 256–7.)

Ottomaanien aalto

Tämä jihadin toinen, turkkilainen aalto eteni pisimmillään Wienin epä­onnistu­neisiin val­tausyrityksiin vuosina 1529 ja 1683. Jälkimmäisen yh­teydessä Puolan kunin­kaan Juhana III So­bieskin komentamat rooma­laiskatoliset joukot torjuivat Kara Mustafan johtaman muslimiar­meijan. Sitä seuranneina vuosi­kymmeninä ottomaanit ajettiin takaisin alas läpi Balkanin, vaikka heitä ei kos­kaan heitetty täysin ulos Euroo­pan mante­reelta. Silti, vaikka maailmanvaltai­nen ji­had kangerteli, muslimien maitse ja meritse tekemät ryöstöretket kristit­tyjä vastaan jatkuivat, ja kristittyjä siepattiin orjuuteen niinkin kaukaa kuin Ir­lan­nista 1800-lu­vulla.

2.6. Dhimmiys

Islamin ei-muslimeihin kohdistama vaino ei ole millään muotoa rajoittu­nut jiha­diin, vaikka se on islamin maailman ja muun maailman välinen perussuhde. Sen jälkeen kun jihad on päättynyt tietyssä paikassa väärä­uskoisen alueen valloittamiseen, nk. dhimma eli suojelu­sopimus voidaan suoda valloitetuille ”Kirjan kansoille”, joilla historiallisesti on tarkoitettu juutalaisia, kristittyjä ja za­rathustralaisia. Dhimma säätää, että väärä­uskoisten elämä ja omaisuus va­pautetaan jihadista siksi aikaa kun mus­limihallitsijat sen sallivat, mikä yleensä on tarkoittanut niin pitkää aikaa kuin ei-muslimialamaiset – dhimmit – ovat osoittau­tuneet taloudelli­sesti hyödyllisiksi is­lamilai­selle valtiolle. Ko­raani (9:29) määrit­telee, että dhimmien on maksettava eri­tyistä jizyaa (ve­roa), joka on räikeä mene­telmä, jolla musli­miherrat käyttä­vät dhim­mejä hyväkseen. Mutta ji­zyan funktio ei ole pelkästään taloudel­linen; sen tar­koitus on myös nöyryyt­tää dhimmejä ja is­kostaa näille islamin ylemmyyttä. Al-Ma­hili, 1400-luvulla elänyt muslimiteologi, selittää:

{Jizyan} maksun päivänä heidät {dhimmit} kootaan julkiselle paikalle, kuten su­qille {kauppapaikalle}. Heidän tulisi seistä siellä odottamassa alhai­simmalla ja saas­taisim­malla paikalla. Lakia edustavat virkailijat tu­lee sijoittaa heidän yläpuo­lelleen, ja heidän tulee omaksua mitä uhkaa­vin asenne niin, että dhimmeistä, sa­moin kuin muista, näyt­tää, että tehtä­vänämme on halventaa heitä riistämällä heiltä heidän omaisuu­tensa. He tulevat oivaltamaan, että oikeastaan teemme heille palveluk­sen hyväk­syessämme heiltä jizyan ja antaessamme heidän mennä va­paasti. (Al-Maghili, siteerattu Bat Ye’orin teok­sesta ”The Decline of East­ern Christi­anity under Islam”, 361).

Islamin laki säätää dhimmeille erilaisia rajoituksia, jotka kaikki ovat pe­räisin Ko­raanista ja sun­nasta. Al-Damanhuri, joka toimi 1600-luvulla johtajana Kai­ron yli­opistossa, musli­mimaailman arvovaltaisimmassa opinahjossa, tiivistää seuraavassa satojen vuosien islami­laisen käsityksen dhimmi-ihmisten oike­asta kohtelusta:

…aivan samoin kuin dhimmeiltä on kielletty kirkkojen rakentaminen, myös muut asiat on heiltä kielletty. He eivät saa antaa apua uskotto­malle muslimia vastaan … pystyttää ristiä islamilaisessa kokoontumis­pai­kassa … nos­taa lippu­jaan salkoon juhlapäivinään; kantaa aseita … tai säilyttää niitä koto­naan. Jos he tekevät jotain tämänkaltaista, heitä on rangais­tava ja aseet on ta­kavarikoitava. … Pro­feetan seuraajat sopi­vat näistä me­nettelyistä osoittaakseen vääräuskoisten hä­peälli­sen alen­nus­tilan ja suojellakseen hei­kosti uskovan uskoa. Sillä jos vähäus­koi­nen näkee heitä nöyryytettävän, hän ei kallistu heidän usko­aan kohtaan, mikä voisi ta­pahtua, jos hän näkisi heidät vallassa, ylpeinä tai ylellisissä tami­neissa. Näh­dessään oman ahdinkonsa ja köyhyytensä tämä kaikki voisi saada hä­net arvos­tamaan heitä ja tuntemaan vetoa heitä kohtaan. Uskot­tomia kohtaan osoitettu arvostus on kuitenkin epäuskoa. (Al-Da­manhuri, sitee­rattu Bat Ye’orin teok­sesta ”The Decline of Eastern Chris­tianity under Islam”, 382).

Kristityt, juutalaiset ja zarathustralaiset Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja suu­ressa osassa Eu­rooppaa kärsivät vuosisatojen ajan dhimman sorto­rajoittei­den alla. Näiden dhimmi-ihmisten asema on monin tavoin verrat­tavissa en­tisten orjien asemaan so­danjälkeisessä Amerikan ete­lässä. Koska muslimi­herrat kielsivät dhimmeiltä palvon­nallisten rakennus­ten rakentaminen ja ole­massa olevien korjaamisen, halvaannuttivat heidät taloudellisesti jizyalla, nöy­ryyttivät sosi­aalisesti, harjoittivat laillista dis­kri­minointia sekä pitivät heitä yli­päätään jatkuvassa heikkouden ja haa­voittuvuuden tilassa, ei pitäisi olla yl­lättävää, että dhimmit hupenivat lukumäärältään ja hävisivät monin paikoin kokonaan. Vuosisatoja jat­ku­nut islamilaisen sivilisaation rap­peu­tumi­nen, jonka syy on yleisesti vää­rinymmärretty, on helposti selitettävissä väes­tö­tie­teellisesti dhimmipo­pulaatioiden vähenemisellä. Nämä olivat toimineet tekni­sen ja hal­linnol­lisen taidon tärkeimpinä vetureina.

Jos dhimmi rikkoo dhimman ehtoja – vaikkapa harjoittamalla omaa us­konto­aan liian näkyvästi tai laiminlyömällä asiaankuuluvan kunnioituk­senosoittami­sen muslimille – silloin jihad otetaan takaisin käyt­töön. Eri ai­koina is­lamin historiassa dhimmi-ihmiset nousivat alamaisstatuk­sensa ylä­puolelle, ja tämä toimi usein sopivana syynä muslimivä­estön väki­val­taisille kostotoimille, sillä nämä uskoi­vat dhimmien rikkoneen dhimman ehtoja. Islamia puolustelevat mus­limit viittaavat usein kes­kiaikaiseen Andalusiaan (mau­rilaiseen Es­panjaan) erään­laisena monikulttuurisena ihanne­maana, jossa isla­milainen hallitus salli juu­talaisten ja kristittyjen nousta koulu­tuksen ja valti­on­hallin­non por­taikoissa. Meille ei kuitenkaan kerrota sitä, että seurauk­sena tästä rasitteiden höl­lentä­misestä oli muslimirah­vaan laajalle levinnyt mella­kointi, joka tappoi satoja dhimmejä, pää­osin juu­talaisia. Kiel­täytymällä käänty­mästä islamiin ja hairah­tumalla pois dhimman perinteisistä rajoitteista dhimmit valit­sivat epä­suorasti ainoan Koraanin salliman vaihtoehdon: kuole­man.

2.7. Jihad nykyaikana

Wienin porteilla v. 1683 tapahtuneen tappion jälkeen alkoi islamin alueen stra­tegisen heikke­nemisen jakso, jonka aikana nousevat eurooppalaiset siirto­maavallat hallit­sivat sitä kasva­vassa määrin. Koska dar al-islam oli ma­teriaalisesti hei­kompi kuin länsi, se oli kyke­nemä­tön suorittamaan laa­jamittaista sotaretkiä vääräus­koisten alueelle. Islamilainen impe­riumi, jota tuolloin hallitsivat otto­maaniturkkilai­set, joutui tyytymään yhä ah­naam­pien eu­rooppalaisten valtojen pitämiseen loitolla.

Vuonna 1856 lännen painostus pakotti ottomaanihallinnon lakkautta­maan dhimman, jonka alai­suudessa imperiumin ei-muslimialamaiset oli­vat joutuneet työskentele­mään. Tämä tarjosi enti­sille dhimmeille siihen asti tuntemattoman mahdollisuuden sosiaaliselle ja henkilökohtaiselle kehittymiselle, mutta se myös lietsoi mieli­pahaa oikeaoppisissa musli­meissa, joiden mielestä tämä rikkoi shari’aa ja Allahin muslimeille anta­maa ylivertai­suuden asemaa suh­teessa vääräus­koisiin.

1800-luvun loppupuolella jännitteet imperiumin eurooppalaisten alamais­ten keskuudessa pur­kautuivat avoimiksi, kun ottomaanihallinto v. 1876 joukko­murhasi 30 000 bulgaria­laista väit­täen näiden kapinoi­neen otto­maanihallitusta vas­taan. Bulgarian itsenäistymiseen johtaneen län­nen väliintulon jälkeen ot­tomaanihal­linto ja sen muslimialamaiset hermostui­vat yhä enemmän toisten ei-muslimiryhmien pyrkimyksistä saavuttaa itsenäi­syys.

Tällaisen ilmapiirin vallitessa tapahtui v. 1896 armenialaisten kansan­murhan ensi vaihe, jonka yhteydessä tapettiin noin 250 000 armenia­laista. Sekä siviilit että sotilashenkilöt ottivat osaa joukkoteurastukseen. Kir­jassaan ”The Burning Tigris” Peter Balakian on do­kumentoinut tämän koko hirvittävän tari­nan. Mutta 1890-luvun verilöyly oli vasta alku­soittoa vuoden 1915 paljon laa­jemmalle joukkomurhalle, joka vaati noin 1,5 mil­joonan ihmisen hengen. Vaikka monet te­kijät olivat myötävaikuttamassa teu­rastukseen, ei ole väärin sanoa, että joukkomurhissa ei ollut kyse mis­tään muusta kuin jihadista ar­menialai­sia vastaan, joilla ei ollut enää dhimman tarjoamaa suojaa. Kun Otto­maanien im­periumi v. 1914 liittyi mukaan ensimmäisen maailmansodan tais­teluihin keskusvaltojen puolella, julistettiin virallinen kristinuskon­vastainen jihad.

Edistääkseen jihadin ajatusta sheikh-ul-Islamin {Ottomaanien valtakun­nan kor­kea-ar­voisimman uskonnollisen johtajan} julkilausuma kutsui muslimimaa­ilmaa nousemaan ja joukkomurhaamaan kristityt sorta­jansa. ”Oi, muslimit”, doku­mentissa sanottiin, ”te, jotka olette onnelli­suuden lumossa ja vaaroja uh­maten uhraamaisillanne elämänne ja etunne oi­kean asian puolesta, kokoontu­kaa nyt imperiumin valtaistui­men ympä­rille.” Ikdamissa turkkilainen sanoma­lehti, joka oli juuri siirty­nyt saksa­laiseen omistukseen, alleviivasi jihadin aja­tusta: ”Vihollis­temme teot ovat tuoneet alas Allahin vihan. Toivon kajastus on ilmaan­tunut. Kaikkien muhamettilaisten – nuorten ja vanhojen, naisten, mies­ten ja lasten – on täytettävä velvollisuutensa. … Jos teemme sen, niin alis­tettujen muha­metti­laisten kuningas­kuntien vapautuminen on taattu.” … Eräässä pam­fletissa sanot­tiin: ”Jumala palkitsee sen, joka tappaa joko salaa tai avoi­mesti yhdenkin uskot­toman niistä, jotka hallitsevat meitä.” (Siteerattu Peter Balakianin kir­jasta ”The Bur­ning Tigris”, 169–70.)

Kristinuskonvastainen jihad kulminoitui v. 1922 Smyrnassa Välimeren ranni­kolla, jossa turkki­laisten armeija joukkomurhasi 150 000 kreikka­laista kristittyä liit­toutuneiden sota-alusten vä­linpitämättömien silmien alla. Kaiken kaikkiaan vuosina 1896–1923 noin 2,5 miljoonaa kris­tittyä tapettiin ensimmäi­sessä mo­dernin ajan kan­sanmurhassa, minkä Tur­kin hallitus on kiistä­nyt tä­hän päivään asti.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun islamilainen imperiumi ha­josi, itse­näiset mus­limikan­sakunnat ja valtioiden sisäiset jihadistiryhmät ovat käyneet eri jiha­deja ympäri maapalloa. Kaik­kein pitkällisin kamp­pailu on suuntautunut Israelia vas­taan, joka on suo­rittanut sen anteek­sian­tamattoman synnin, että se on pystyttänyt dar al-harbin uudelleen alueelle, joka oli sitä ennen osa dar al-islamia. Muihin huo­matta­via jiha­deja ovat Neuvos­toliittoa vastaan käyty ji­had Afga­nista­nissa, bos­nialaismusli­mien jihad serbejä vastaan enti­sessä Ju­goslaviassa, albaanimus­limien jihad serbejä vastaan Kosovossa ja tshetsheenien jihad Venä­jää vastaan Kaukasuk­sella. Jihadeja on käyty myös kaikkialla Pohjois-Afri­kassa, Filippii­neillä, Thai­maassa, Kashmi­rissa ja koko jou­kossa muita paikkoja ympäri maailmaa. Lisäksi muslimit ovat tehneet yli­voimaisen enemmistön terrori-iskuista ympäri maa­ilmaa, mu­kaan lukien tie­tenkin näyttävät hyökkäykset 9.11.2001 Yhdysvalloissa, 3.11.2004 Espan­jassa ja 7.7.2005 Iso-Britanniassa. (Seikkaperäinen luettelo muslimien hyök­käyk­sistä löytyy osoit­teesta http://www.thereligionofpeace.com/.)

Tosiasia on, että sellaisten konfliktien prosenttiosuus nykymaailmassa, joihin ei si­sälly islamia, on varsin pieni. Islam on tulossa takaisin.

3. Johtopäätelmät

Keskeinen este islamin paremmalle ymmärtämiselle nykyään – ehkäpä suo­ranaisen pe­lon li­säksi – on huoli­maton kielenkäyttö. Otetaan esimer­kiksi paljon ylistetty ”sota ter­rorismia vastaan”. Tarkemmin analysoituna ilmaus ”sota terrorismia vastaan” on yhtä jär­jellinen kuin sota ”salamaso­taa”, ”luo­teja” tai ”strategista pommit­tamista” vastaan. ”Sota terrorismia vastaan” antaa ymmärtää, että on täysin hyväksyttävää, että vihollinen pyrkii tuhoamaan meidät – ja vieläpä onnistuu siinä – kunhan vain vi­hollinen ei käytä sen yh­teydessä ”terro­rismia” välineenään.

Pitäisi olla itsestään selvää, että ”terrorismi” on taktiikka tai sotajuoni, jota käytetään päämäärän saavut­tamiseen. Se, mikä meidän tulisi ym­märtää, on islamilaisen terro­rismin päämäärä, ja loo­gisesti se edellyttää islamin ymmär­tämistä.

Kuten olemme nähneet, vastoin laajalle levinnyttä hokemaa, jonka mu­kaan ”todellinen islam on rauhanomainen, vaikka kourallinen sen kan­nattajia on vä­kivaltaisia”, islami­laiset lähteet tekevät selväksi, että väki­vallan harjoittaminen ei-muslimeja vastaan on islamin keskeinen ja vält­tämä­tön periaate. Islam on paljon vähemmän henkilökohtai­nen usko kuin poliittinen ideologia, joka on perustavanlaatuisessa ja pysyvässä sota­ti­lassa ei-islami­laisten sivilisaatioi­den, kulttuurien ja yksilöiden kanssa. Islamilaiset pyhät tekstit määrit­tävät so­siaalisen, hallinnollisen ja talou­dellisen järjestelmän koko ihmiskunnalle. Ne kulttuurit ja yksilöt, jotka eivät alistu islamilaiselle hallin­nolle ovat ipso facto kapinatilassa Allahia vastaan, ja heidät on alistettava väkisin. Virheellinen termi ”islamo­fasisimi” on täysin redundantti, itseään toistava: islam itsessään on eräänlaista fa­sismia, joka saavuttaa täyden ja todellisen muotonsa vasta sitten, kun se on onnistunut anastamaan itselleen valtio­vallan.

Islamilaisen terrorismin näyttävät teot 1900-luvun lopussa ja 2000-lu­vun alussa eivät ole mitään muuta kuin äskettäisiä ilmenemismuotoja siitä glo­baalista valloitussodasta, jota islam on käynyt profeetta Muham­madin päivistä asti, 600-lu­vulta lähtien, ja joka jatkuu vauhdilla tänä päivänä. Tämä on yksin­kertainen kylmä totuus, joka nykymaailman on kohdattava ja joka on jouduttu aiemmin kohtaamaan lukemattomia ker­toja – mutta jonka tänä päivänä vain harvat näköjään ovat halukkaita kohtaamaan.

On tärkeää ymmärtää, että olemme puhuneet islamista; emme islamilai­sesta ”funda­men­talis­mista”, ”ekstremismistä”, ”fanatismista”, ”islamofa­sismista” tai ”islamis­mista”, vaan varsinaisesta islamista sen oikea­oppi­sessa muodossa – sellaisena kuin sen ovat ymmärtä­neet ja sitä ovat harjoittaneet muslimit Mu­hammadin ajoista nyky­päivään asti. Musli­mien terroristi-iskujen li­sääntyminen 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa johtuu pitkälti geo­strategisista muutok­sista, jotka ovat seu­rasta kyl­män sodan päättymisestä, sekä li­säänty­neestä teknologisesta valikoi­masta, joka on tul­lut terroristien saataville.

Neuvostohegemonian romahdettua suuressa osassa islamilaista maailmaa ja is­lamilaisten öljyn­tuottajamaiden vaurauden lisäännyttyä muslimimaa­ilmalla on ollut yhä parem­mat mahdollisuu­det ja menetelmät tukea jiha­dia ympäri maa­palloa. Lyhyesti sanot­tuna syy siihen, miksi musli­mit ovat jälleen kerran käy­mässä sotaa ei-muslimimaail­maa vastaan, on se, että heillä on siihen mah­dollisuus.

On erittäin tärkeää kuitenkin huomata, että vaikka lännen maaperällä ei enää koskaan tapahtuisi suurta terrori-iskua, islam on lännelle silti kuo­lemanvaaral­linen. Terroris­min keskeyttäminen merkitsisi yksinkertai­sesti muutosta is­lamin taktiikassa – osoittaen ken­ties siirtymistä pitkän aikavälin strategiaan, jossa muslimien maa­han­­muutto ja korkeampi syn­tyvyys mahdollistavat isla­min päästä lähemmäs voittoa en­nen seuraavaa väkivallan vai­hetta. Ei voi lii­kaa korostaa, että muslimiterrorismi on is­lamin oire, joka voi lisätä tai vä­hen­tää intensiteettiään, samalla kun var­sinainen is­lam pysyy jatkuvasti viha­mieli­senä.

Kirjassaan ”Future of the Islamic Movement” (1986) Muhammad Taqi Partovi Sam­zevari tiivis­tää islamilaisen maailmankatsomuksen:

Oma profeettamme … oli kenraali, valtiomies, hallintomies, talousmies, lakimies ja en­siluokan johtaja, kaikki yhdessä. … Koraanin historialli­sessa visiossa Alla­hin avun ja ihmisten vallankumouksellisen kamp­pai­lun on tultava yhteen niin, että saatanalliset hallitsijat suistetaan alas ja tapetaan. Kansa, joka ei ole valmis­tautu­nut tappamaan ja kuolemaan luodakseen oikeudenmukaisen yhteiskun­nan, ei voi odot­taa mitään tu­kea Allahilta. Kaikkivaltias on luvannut meille, että saapuu päivä, jolloin koko ihmiskunta elää yhdistyneenä islamin lipun alla; jol­loin kuunsirpin merkki, Muhammadin symboli, on ylimpänä kaikkialla. … Mutta tuota päivää on joudutettava jihadilla, valmiudel­lamme uhrata elä­mämme ja vuo­dattaa niiden epäpuhdasta verta, jotka eivät näe Mu­hammadin mi’rajissaan {yöllisillä matkoilla Allahin ”hoviin”} taivaasta tuomaa va­loa. … Allah on se, joka antaa aseen käteemme. Mutta emme voi odottaa Hä­nen vetävän myös liipaisinta yksinkertaisesti siksi, että olemme pel­ku­reita.

On korostettava, että tässä esitetty analyysi perustuu kokonaisuudessaan is­lami­n omiin lähtei­siin, eikä se ole kriittisen länsimaisen islamintutki­muksen tuotos. (Itse asiassa suurin osa länti­sestä islamintutkimuksesta tuskin on ”kriittistä” millään mie­lekkäällä tavalla.) Islamin oma tul­kinta itsestään on se, mikä pakottaa väkivaltaan ja saa glorifioimaan sitä – ei mikään ulkopuo­listen islamista tekemä tulkinta.

4. Usein kysyttyjä kysymyksiä

Joukko kysymyksiä herää säännöllisesti aina, kun huomautetaan, että islam on väki­valtai­nen. Nämä kysymykset ovat suurelta osin harhaanjoh­tavia tai epäolennaisia, ei­vätkä ne osoita vääriksi tosiasiallista todistus­aineistoa ja ar­gumentteja islamin luon­taisesta väkival­taisuudesta. Joka tapa­uksessa ne ovat osoittautuneet retorisesti tehok­kaiksi menetelmiksi, joilla voi kääntää huomion pois vakavasta islamin tutkimuk­sesta, ja niinpä käsittelen tässä yh­teydessä niistä muutamia.

4.1. Entä ristiretket?

Ilmiselvä vastaus tähän kysymykseen on: ”Mitä niistä?” Muiden uskon­tojen nimissä har­joitettu väkivalta on loogisesti erillään siitä kysymyk­sestä, onko islam väkivaltai­nen. Mutta mainitessaan ristiretket islamin puolustelijoiden toi­veena on vetää huomio pois isla­milaisesta väkivallasta ja maalata kuva us­konnoista, jotka ovat moraalisesti samanvertaisia.

Sekä lännen akateemisessa maailmassa että mediassa samoin kuin isla­mi­laisessa maail­massa risti­retket nähdään hyökkäyssotina, joita veren­himoiset kristityt kävivät rauhan­omaisia muslimeja vastaan. Vaikka ris­tiretket varmasti olivat verisiä, ne tulisi pikemmin­kin ymmärtää lännen vii­västyneeksi vasta­uk­seksi vuosisatoja kestänee­seen jihadiin kuin pro­vosoimattomaksi yksipuoli­seksi hyökkäykseksi. Muslimihallinto Pyhällä maalla alkoi 600-luvun jälkipuo­lis­kolla jihadin arabialaisaallon aikana, kun toinen ”oikeaanjohdettu” kalifi Umar valloitti Damaskoksen ja Jeru­salemin. Jihadin verisen alkuvaiheen jäl­keen kristittyjen ja juutalaisten elämää siedettiin dhim­man ra­joitteiden puit­teissa, ja arabimus­limit yleensä ottaen sallivat ulkomaisten kristittyjen jat­kaa pyhiinva­ellusmat­kojaan pyhille paikoilleen – käytäntö, joka osoittautui mus­limivaltiolle talou­dellisesti tuottoisaksi. Is­lamilaisen imperiumin sisällissota johti sii­hen, että turkinsukuiset seljukit syrjäyttivät 1000-luvulla suhteellisen myötämie­lisen arabihallinnon Pyhällä maalla. 1000-luvun jäl­kimmäisellä puo­liskolla turkkilai­set kävivät sotaa kristittyä Bysantin valtakuntaa vastaan työn­täen sen takaisin linnoituk­sistaan Antiokiassa ja Anatoli­assa (nykyään Turkki). Vuonna 1071 bysanttilaisjoukot kärsivät murs­kaavan tappion Manzi­kertin taistelussa ny­kyi­sessä Itä-Turkissa. Turk­kilaiset aloittivat uudelleen ji­hadin Pyhällä maalla pa­hoinpi­dellen, ryövä­ten, orjuut­taen ja tappaen kristit­tyjä siellä ja kaik­kialla Vä­hässä-Aasi­assa. He uhkasivat eristää kristi­kunnan sen pyhimmästä paikasta, Jeru­salemin Pyhän haudan kir­kosta, joka oli ra­kennettu uu­delleen bysant­ti­laisten johdolla sen jälkeen, kun kalifi Al-Hakim bi-Amr Allah oli sen tu­honnut v. 1009.

Tämä uudelleen aloitettu jihad Lähi-idässä muodosti sen historiallisen yhtey­den, jossa Rooman paavi Urban II julkaisi v. 1095 läntiselle kris­tikunnalle kutsun tulla auttamaan itäisiä serkkujaan (ja samalla hän näyt­tää hautoneen mielessään toi­vetta saada Jeru­salem paavinvallan alle – idän kristikunnan kanssa ta­pahtuneen suuren väliri­kon jälkeen v. 1054). Tämä ”aseistettu py­hiin­vaellusmatka”, johon osallistui runsaslukuisesti niin sivii­lejä kuin sotilaita­kin tultiin lopulta vuo­sia myöhemmin tun­te­maan ensimmäisenä ristiret­kenä. Risti­retken ajatus sellaisena kuin tuo termi ny­kyään ymmärretään, ts. ”py­hänä so­tana”, kehittyi vuosia myö­hemmin, kun syntyi sel­laisia järjestöjä, ku­ten Temppeliherrain ritari­kunta, joka teki ristiretkeilystä elä­mäntavan. On mai­nitsemisen arvoista, että kaik­kein innokkaimmat ristiretkeilijät, frankit, oli­vat juuri niitä, jotka olivat joutuneet koh­taamaan jihadin ja ryöstöretket vuosi­sa­tojen ajan frankkien-espanja­laisten rajalla ja tunsi­vat monia muita parem­min muslimien kristittyihin kohdistamat kauhut. Vaikka en­simmäi­sen ristiretken aikana Vähän-Aasian, Syyrian ja Palestiinan väes­töt oli­vat mus­limi­vallan alaisia, ne olivat silti valtaosin kristittyjä. Länti­sen kristikun­nan ristiret­ket olivat ai­koinaan sotina oikeutet­tuja siinä mielessä, että ne va­pauttivat idän kristikunnan vuosisa­toja kestäneestä jihadista ja dhim­miydestä, josta sen väestöt, maat ja kulttuurit olivat saa­neet kärsi­ä. Sitä vastoin alueen valloittaminen Ju­malalle jiha­din tyyliin oli vieras ajatus kristi­kun­nalle, eikä pitäisi olla yllättä­vää, että se lo­pulta kuoli pois lännessä eikä kos­kaan saanut valtaa idässä.

Sen jälkeen kun latinalaiset armeijat olivat vallanneet Jerusalemin hyvin veri­sesti v. 1099 ja kun Edessaan, Antiokiaan ja Jerusalemiin oli perus­tettu risti­retkival­tiot, muslimien ja kristittyjen joukot kävivät vaihtele­van sarjan sotia, joissa molem­mat osapuolet syyllistyi­vät tavanomaiseen kirjoon sota-ajan mo­raalittomuuksia. Ajan myötä, vaikka ristiretkiä vah­vistettiin Euroopasta käsin, ristiretkivaltiot, jotka olivat epävarmojen viestintäyhteyk­sien päässä toisistaan, joutuivat vähitellen alistumaan ylivoimaisen muslimivoiman edessä. Vuonna 1271 Antiokia, kristittyjen viimeinen linnoitus, luhistui muslimien käsiin. Koska muslimien ei tar­vinnut enää suunnata voimia kristittyjen pääaseman valtauk­seen itäisen Välimeren alueella, muslimit ryh­mittyivät uudelleen ryhtyäkseen jiha­diin Etelä- ja Itä-Eu­rooppaa vastaan; se tuli kestämään 400 vuotta ja ylsi kah­desti aina Wieniin asti, ennen kuin se saatiin keskeytet­tyä. Geostra­tegi­sin termein il­maistuna ristiretkiä voidaan pitää lännen pyrkimyksenä ennaltaeh­käistä sen oma tuho islamilai­selta jihadilta taistelemalla vihol­lista vastaan. Se toimi aikansa.

Merkittävää on se, että samaan aikaan kun länsi on jo jonkin aikaa pa­hoitellut risti­retkiä vir­heenä, kukaan vakavasti otettava islamilainen auktoriteetti ei ole koskaan ilmaissut pa­hoittelua vuosisatoja jatkuneesta jihadista ja dhimmiy­destä, joihin musli­mit ovat syyllisty­neet toisia kan­sakuntia vastaan. Mutta tämä on tuskin yllättävää: siinä missä uskon­nolli­nen väkivalta on risti­riidassa kristinuskon perusteiden kanssa, us­konnollinen väkivalta on kirjoitettu islamin DNA:han.

4.2. Jos islam on väkivaltainen, miksi niin monet musli­mit ovat rau­han­omaisia?

Tätä kysymystä voi verrata kysymykseen ”Jos kristinusko opettaa nöy­ryyttä, suvait­sevai­suutta ja anteeksiantoa, miksi sitten niin monet kristi­tyt ovat yli­mielisiä, suvait­sematto­mia ja kostonhi­moisia?” Vastaus mo­lemmissa tapauk­sissa on ilmeinen: jokai­sessa uskon­nossa tai ideologiassa on monia niitä, jotka tunnustavat sen opinkappaleet mutta eivät harjoita niitä. Aivan samoin kuin kristi­tyn on usein helpompi lyödä takaisin, näy­tellä py­hää tai halveksia muita, muslimin on usein helpompaa pysytellä kotona kuin ryhtyä jiha­diin. Te­kopyhiä on kaikkialla.

Lisäksi on myös ihmisiä, jotka eivät todella ymmärrä omaa uskoaan ja toimi­vat näin ollen sen määräämien rajojen ulkopuolella. Islamissa on todennäköi­sesti paljon mus­limeja, jotka eivät todella ymmärrä uskonto­aan sen johdosta, että siinä pääpaino on Koraa­nin lukemisessa arabiaksi eikä niinkään sen ymmär­tämisessä. Se, mikä vetää puo­leensa Alla­hin armeliaan huomion, ovat ni­menomaan Koraanin sanat ja arabiankieliset äänteet eikä niinkään Koraa­nin ymmärrys. Erityi­sesti lännessä eläviä muslimeja viehättävät todennäköi­sesti länsi­maiset tavat (mikä selittää sen, miksi he ovat täällä), ja he ovat epä­todennä­köisem­piä toimimaan vä­kivaltaisesti sitä yhteiskuntaa vastaan, johon he ovat saatta­neet paeta kotimaidensa islamilaista tyranniaa.

Joka tapauksessa, olipa sosiaalinen konteksti mikä hyvänsä, mitä syvem­mälle ja laajem­malle is­lam juurtuu – lisäämällä seuraajiensa lukumää­rää, rakentamalla moskeijoita ja ”kulttuurikes­kuksia” jne. – sitä toden­näköisem­pää on, että jot­kut sen kannattajat ottavat is­lamin määräykset vakavasti. Tämä on ongelma, joka lännen on tänä päi­vänä kohdattava.

4.3. Entä väkivaltaiset kohdat Raamatussa?

Ensinnäkin Raamatun väkivaltaiset kohdat ovat epäolennaisia sen ky­symyk­sen kan­nalta, onko islam väkivaltainen.

Toiseksi Raamatun väkivaltaiset kohdat eivät varmasti ole verrattavissa oh­jeistukseen harjoittaa väkivaltaa muuta maailmaa vastaan. Toisin kuin Ko­raani, Raamattu on valtava kokoelma eri ihmisten eri aikoina ja eri yhteyk­sissä kirjoittamia dokument­teja, jotta salli­vat paljon suurem­man tulkinnanva­pauden. Koraani puolestaan on peräi­sin yksinomaan yhdestä lähteestä: Mu­hammadilta. Koraani tulee ymmärtää nimen­omaan Muhammadin elämän kautta, kuten Ko­raanissa itsessään sanotaan. Hä­nen so­tansa ja tapponsa sekä hei­jastavat Koraanin merki­tystä että anta­vat siitä tietoa. Li­säksi Koraa­nin ankara kirjaimelli­nen tulkinta merkit­see sitä, että tulkin­nalle ei ole varaa, mitä tulee sen väkivaltaisiin mää­räyksiin. Aivan samoin kuin kristityt tulkitse­vat kirjoituksiaan Kristuk­sen, rauhanruhti­naan, esimerkin kautta, muslimit ymmärtä­vät Koraa­nia Muhammadin, sotaherran ja des­pootin, esimerkin kautta.

4.4. Voisiko reformaatio rauhoittaa islamin?

Kuten pitäisi olla päivänselvää jokaiselle, joka on tutkinut islamilaisia lähteitä, väki­vallan pois­taminen islamista vaatisi kahden asian hylkää­mistä: Koraanin hylkäämistä Allahin pu­heena ja Muhammadin hylkää­mistä Allahin profeet­tana. Toisin sanoen is­lamin rauhoitta­minen vaatisi sen muuntamista joksikin sellaiseksi, mitä se ei ole. Lännen kristinuskon reformaatio, jota usein käyte­tään esimerkkinä, oli (onnistunut tai epäon­nistunut) yritys elvyttää kristinus­kon ydin, ni­mittäin Kristuksen ja apos­tolien opetusten esimerkki. Mu­hamma­din esimerkkiin palaamisella olisi hyvin erilaiset seu­raukset. Voi jopa sanoa, että nykypäivän islam on käymässä läpi ”refor­maatiotaan” jihadistien toimin­nan lisääntyessä ym­päri maapalloa. Tänä päivänä salafi-koulukun­nan (”var­haisten sukupol­vien”) muslimit toimivat täsmälleen näin keskittyessään Mu­hammadin ja hänen varhaisten seuraajiensa elämään. Näiden reformistien arvostelijat kutsuvat heitä vähät­televästi wahhabiiteiksi. Muhammadista ja Ko­raanista inspiraa­tionsa hakevina wahhabiitit ovat alati taipuvaisia väki­valtaan. Epäon­ninen tosiasia on se, että nykypäivän islam on sellainen, mil­lainen se on ollut 1400 vuotta: väkivaltainen, su­vaitsematon ja laajen­tumishaluinen. On hullua ajatella, että muutamassa vuodessa tai vuosi­kym­menessä pys­tyisimme muuttamaan vie­raan sivi­lisaation perusmaa­ilmankä­sitystä. Is­lamin väkivaltai­nen luonne on hyväksyttävä sellaise­naan; vasta sen jälkeen pys­tymme löy­tämään sopivia vastatoimia, jotka voivat pa­rantaa eloon­jäämi­semme mah­dolli­suuksia.

4.5. Entä lännen kolonialismin historia islamilaisessa maailmassa?

Sen jälkeen kun ottomaaniarmeija oli kärsinyt tappion puolalaisjoukoille Wie­nin ul­ko­puolella 11.9.1683, alkoi islamin alueen strategisen heikentymisen vaihe, jonka aikana eurooppalaiset vallat pitivät sitä musertavassa ot­teessaan. Ne ottivat suuren osan dar al-islamia haltuunsa ja vah­vistivat siirtomaakomento­aan käyttäen hyväksi ylivoimaista tek­nologiaansa ja musli­mimaailman sisäisiä vihollisuuksia.

Vaikka monet imperialististen länsivaltioiden hallinnolliset käytännöt siirto­maissa olivat selvästi kohtuuttomia, on täysin tarpeetonta pitää län­tistä impe­rialismia – toi­sin kuten usein tehdään – eräänlaisena edel­leen jatkuvana rikollishank­keena, joka toimii oikeu­tettuna perustana ny­kyiselle kaunalle länttä kohtaan. Yksinomaan länsimaiden mää­rätie­toi­sen toiminnan ansiosta sellaiset moder­nit kansallisvaltiot, kuten Intia, Pakis­tan, Israel, Etelä-Afrikka ja Zimbabwe, ovat ylipäätään saaneet al­kunsa. Ilman länsi­maista organisaa­tiota nämä alu­eet olivat todennäköi­sesti jääneet kaoottisiksi heimo­alueiksi, millai­sia ne olivat olleet vuosisa­tojen ajan.

Kun katsotaan jälkikolonialistista maailmaa, on ilmeistä, että kaikkein me­nestyksek­käimmillä jälkikolonialistisilla mailla on yksi yhteinen ni­mittäjä: ne eivät ole musli­mival­tioita. Yhdysvallat, Australia, Hongkong, Israel, Intia ja Etelä-Amerikan kansa­kunnat jättävät selvästi jälkeensä muslimienemmistöi­set jälkikolonialistiset vasti­neensa – Irakin, Alge­rian, Pakistanin, Bangla­deshin, Indonesian jne. – melkeinpä minkä ta­hansa mitta­puun mukaan.

4.6. Kuinka väkivaltainen poliittinen ideologia voi olla toiseksi suu­rin ja nopeim­min kasvava uskonto maail­massa?

Ei pitäisi olla yllättävä, että väkivaltainen poliittinen ideologia osoittau­tuu niin puo­leen­savetä­väksi suurelle osalle maailmaa. Fasististen ajatus­ten veto­voima on osoi­tettu läpi historian. Isla­missa yhdistyvät uskon tarjoama sisäi­nen lohtu ja maailmaa muuttavan po­liittisen ideologian ul­koinen voima. Kuten kommunismin vallankumouksellinen väki­valta, ji­had tarjoaa alt­ruistisen oi­keutuksen sodankäynnille ja tuholle. Tällainen ideologia vetää luonnollisesti puoleensa väki­valtaisesti suuntau­tuneita ihmisiä samalla kun se roh­kaisee epäväkivaltaisia tarttumaan aseisiin tai tu­kemaan väkivaltaa epäsuorasti. Pel­kästään se, että jokin asia on suo­sittu, tuskin tekee siitä hy­vänlaatuista.

Lisäksi ne alueet, joilla islam kasvaa nopeimmin, kuten Länsi-Eurooppa, ovat hyvin pit­kälti ir­taantuneet uskonnollisesta ja kulttuurisesta perin­nöstään, minkä johdosta islam on jäänyt aino­aksi tarjolla olevaksi energi­seksi ideologi­aksi niille, jotka etsivät merkitystä.

4.7. Onko oikeudenmukaista kuvata kaikkia islamilaisia koulukun­tia vä­kivaltai­siksi?

Islamin puolustelijat painottavat usein, että islam ei ole monoliittinen ja että eri isla­milaisten koulukuntien välillä on mielipide-eroja. Tämä on totta, mutta samalla kun on eroja, on myös yhteisiä elementtejä. Kuten tunnettua, ortodok­sisuus, roomalaiskatolilai­suus ja protestanttisuus poikkeavat toisistaan monissa kris­tinuskon kohdissa, mutta siitä huo­limatta ne hyväksyvät tär­keät yhteiset ele­mentit. Samoin on islamissa. Yksi kaikille islamilai­sille koulukunnille yhteisistä elementeistä on jihad, joka ymmärretään um­man velvollisuudeksi valloittaa ja alistaa maailma Allahin nimessä ja hallita sitä shari’a-lailla. Sunnalaisuuden neljä madhhabbia eli islamilai­sen lainopin (fiqh) pää­koulukuntaa – hana­fiitti­nen, malikiittinen, sha­fi’iittinen, hanbaliittinen – ovat kaikki yhtä mieltä mus­limien kollek­tiivisesta velvollisuudesta käydä sotaa muuta maailmaa vastaan. Lisäksi jopa sunna­laisen puhdasoppisuuden ulkopuolella olevat koulukunnat, ku­ten suufilainen ja ja’fariittinen (shiialainen) koulukunta, yhtyvät nä­ke­myk­seen jihadin välttämättö­myy­destä. Mitä tulee jihadia koskeviin asi­oihin, eri koulukunnat ovat eri mieltä sellaisista ky­symyksistä kuten pi­tääkö vääräus­koisia en­sin pyytää kääntymään islamiin ennen viholli­suuksien aloittamista (Osama bin Laden pyysi Amerikkaa kääntymään islamiin ennen Al-Qaidan hyökkä­yksiä); kuinka so­tasaalis tulisi jakaa eri jihadistien kesken; onko dar al-har­bia vastaan parempi käyttää pitkän aikavälin varovaista strategiaa vai to­taalista rintama­hyökkäystä; jne.

4.8. Entä islamilaisen sivilisaation suuret saavutukset kautta histo­rian?

Islamilaiset saavutukset taiteiden, kirjallisuuden, luonnontieteen, lääke­tieteen ja muilla vastaa­villa alueilla eivät millään tavoin kumoa sitä tosi­asiaa, että is­lam on luonnostaan väkivaltainen. Myös roomalainen ja kreikkalainen sivili­saatio tuottivat monia suuria saa­vutuksia näillä alu­eilla, mutta vaalivat sa­malla myös väkivallan voi­makkaita perinteitä. Samaan aikaan kun Rooma antoi maailmalle Vergiliuksen ja Ho­ratiuksen nerokkuuden, se oli myös gladi­aattoritaisteluiden, kristittyjen teurastuk­sen ja – aikoinaan – hillittö­män mili­tarismin koti.

Lisäksi, kun otetaan huomioon islamin 1300-vuotinen historia, niin isla­milai­sen sivi­lisaa­tion saavutukset ovat melko vaatimattomia verrattuina länsimai­seen, hindulai­seen tai konfutselai­seen sivilisaatioon. Monista is­lamilaisista saavutuksista kiitos kuuluu itse asiassa islamilaisessa impe­riumissa eläneille ei-muslimeille tai vastikään islamiin kääntyneille. Eräs suurimmista isla­milai­sista ajattelijoista Averroes joutui vaikeuksiin oi­keaoppisen is­laminopin kanssa tut­kittuaan ei-islamilaista (kreikkalaista) filo­sofiaa ja suosittuaan län­tistä ajatte­lutapaa. Kun islamin impe­riumin dhimmi-väestöt hupenivat lähes­tyttäessä toi­sen vuosituhannen puolta väliä, alkoi islamin sosiaalinen ja kult­tuurinen rap­peutuminen.

5. Sanasto

  • Alláh: ”Jumala”; Myös kristityt arabit palvovat ”Allahia” mutta hyvin erilaista kuin mus­limit.
  • Alláhu akbar: ”Jumala on suurin”; Alláhin suuruuden ylistys; muslimien sotahuuto
  • ansarit: ”auttajat”; arabialaiset heimot, jotka olivat Muhammadin liitto­laisia, sekä var­haiset muslimit
  • Badr: Muhammadin ja muslimien ensimmäinen merkittävä taistelu Me­kan Qu­raish-hei­moa vastaan
  • dár al-harb: sodan alue: vääräuskoisten hallitsema alue
  • dár al-islám: islamin alue: shari’a-lailla hallittu islamilainen alue
  • dár as-sulh: sopimuksen alue: muslimien kanssa liittoutuneiden vääräus­kois­ten hallit­sema alue; muslimien hallitsema alue mutta vailla shari’a-lakia
  • dhimmí: dhimman eli suojelusopimuksen suojelema ei-muslimi
  • dhimmiys: sana (engl. dhimmitude), jonka on muodostanut historioitsija Bat Ye’or ku­vaamaan dhimmí-ihmisten asemaa
  • hadíth: ”kertomus”; jokin tuhansista Muhammadin elämän episodeista, jotka väli­tettiin suulli­sena perimätietona, kunnes ne kirjoitettiin ylös 700–800-lu­vuilla; sahíh eli luotetta­vat hadíthit ovat Koraanin jälkeen heti seuraavaa auktori­teetti shari’assa, islamin laissa
  • hijra: ”siirtyminen”, ”poislähteminen”; Muhammadin pako Mekasta Medi­naan (Yathri­biin) v. 622
  • islám: ”alistuminen”
  • jizya: vero, jonka Koraanin suura 9:28 määrää juutalaisten ja kristittyjen mak­setta­vaksi musli­mien hallitsemalla alueella
  • Kaaba: ”kuutio”; Mekassa oleva temppeli, jossa lukuisat pakanaepäju­malat pitivät ma­jaansa en­nen islamia; Kaaban kulmakivi, jonka usko­taan pudon­neen taivaasta, on kivi, jossa Aabraham oli uhraava poikansa Ishmaelin (ei tarkoita Iisakkia).
  • kalifi: umman (maailmanlaajuisen muslimiyhteisön) maallisen johtajan titteli; aiem­man isla­milaisen imperiumin johtaja; tittelin kielsi Kemal At­tatürk v. 1924 ot­tomaani-impe­riumin ha­joamisen ja modernin Turkin pe­rustamisen jäl­keen
  • Koraani (al Qur’an): ”resitaatio”; islamin pyhä kirja, joka koostuu Mu­hamma­din Alláhilta saa­mista ilmestyksistä, jotka hänelle välitti ark­kienkeli Gabriel; Koraani on isla­milaisen käsityk­sen mukaan Allahin omaa puhetta ja on ollut aina olemassa, eikä sitä ole koskaan luotu.
  • Medina: ”kaupunki”, lyhennys ”profeetan kaupungista”; islamin toiseksi pyhin paikka; Mu­hammadin hijran määränpää v. 622; Muhammadin elämän myö­hempi vaihe, jolloin Koraanin väkivaltaisemmat kohdat il­mestyivät; Mu­ham­madin kolmannen keskeisen tais­telun paikka Me­kan quraishilaisia vas­taan; aiemmin tunnet­tiin nimellä Yathrib
  • Mekka: islamin pyhin paikka; paikka, jossa Muhammad syntyi v. 570; sen Suuri mos­keija si­sältää Kaaban kiven; Muhammadin elämän varhais­vaihe, jonka aikana Koraanin rauhanomai­semmat säkeet ilmestyivät; paikka, jossa Muhammad voitti qu­raishilaiset v. 630
  • Muhammad: ”ylistetty”
  • muslimi: ”alistuva”
  • Sira: ”elämä(kerta)”; lyhennetty muodosta Sírat Rasúl Alláh eli ”Alla­hin pro­feetan elämä”; pro­feetta Muhammadin kanoninen elämäkerta, jonka kirjoitti 700-luvulla Ibn Ishaq ja toimitti myöhemmin Ibn Hisham; tässä käännöksessä on käytetty Jaakko Hä­meen-Anttilan suomennosta ”Profeetta Muhammadin elä­mäkerta” (Basam Books, 1999)
  • sunna: profeetta Muhammadin ”elämäntapa”; pitää sisällään hänen ope­tuk­sensa, pe­rin­teensä, ja esimerkkinsä
  • suura: Koraanin luku; Koraanin säkeet jakautuvat suuriin ja jakei­siin, esim. 9:5
  • Uhud: toinen suuri taistelu, jonka Muhammad kävi Mekan Quraish-hei­moa vastaan
  • Umar: toinen ”oikeaanjohdettu” kalifi; hallitsi v. 634–644; seurasi Abú Bakria; val­loitti Pyhän maan
  • Uthmán: kolmas ”oikeaanjohdettu” kalifi; seurasi Umaria; koosti Koraa­nin kir­jan muo­toon
  • Yathrib: kaupunki, johon Muhammad teki hijran v. 622/AH 1; nimettiin myö­hemmin Me­dinaksi

6. Suomennoksessa käytetyt lähteet

  1. Hisham, Ibn: Profeetta Muhammadin elämäkerta. Suom. ja esipuhe: Jaakko Hä­meen-Ant­tila; alkusanat: Ahmad Kuftaro. Helsinki: Basam Bo­oks, 1999.

  2. Koraani [suom. Jaakko Hämeen-Anttila]. 4. p. Helsinki: Basam Books, 2005.

  3. Hämeen-Anttila, Jaakko, 2001: Islam-taskusanakirja. Helsinki: Basam Books.

  4. Hämeen-Anttila, Jaakko, 2004: Islamin käsikirja. Otava.

7. Lisälähteitä

Koraani, sunna ja shari’a

Jihad ja dhimmiys – ajankohtaista

Taustatietoa jihadista ja dhimmiydestä

Ex-muslimien sivustoja

Mitä muslimit itse ajattelevat ja sanovat? Katsaus Lähi-idän medioihin

Dispatches: Undercover Mosque


[1] H-A: taistel­kaa uskotto­mia vastaan

[2] H-A: alistanut koko maan

[3] ”Sunna on sitova esikuva muslimeille, ja jokaisen hurskaan muslimin velvollisuus on noudattaa pro­feetta Mu­hammadin tarjoamaa esikuvaa. Sunnan ja Koraanin keskeinen ero on siinä, että Koraanin teksti on sanasta sanaan Jumalan puhetta, mutta sunna on kertomuksia Muhammadin sanoista ja te­oista, ei jumalallista ilmoitusta. Profeetta Muhammad oli kuitenkin virheiltä suojattu (ma’súm), joten hän ei käy­töksessään tehnyt mitään väärää tai mitään, mikä ei olisi ollut Jumalan tarkoitus.” (Hämeen-Anttila 2001: 28)

[4] ”Profeetta ei eläessään ollut toiminut yksinomaan senhetkisen tilanteen mukaan vaan pitäen samalla silmällä myös tulevaisuutta. Profeetan elämän yksityiskohdat oli tarkoitettu islamin yhteisön ikuisen jäljittelyn koh­teeksi.” (Hämeen-Anttila 2004: 37)

[5] ”Koska shari’an oikeuslähteet ovat historiallisia ja lopullisia (Koraani, hadith ja jo määritelty konsen­sus eivät voi enää muuttua, analogia puolestaan toimii näiden kolmen pohjalta), ei myöskään shari’a voi muuttua, ainakaan teoriassa. Enintään vain tulkinta voi kehittyä, ja tämäkin on vaikeata, koska laki­koulukuntien klassiset esitykset ovat hyvin yksi­tyiskohtaisia eivätkä jätä paljon tilaa uudelle tulkin­nalle.” (Hämeen-Anttila 2001: 26)

Mainokset
 

Kommentointi on suljettu.

 
%d bloggers like this: