”Allah siunatkoon Hitleriä!”

al-husseini-and-natzis

Tämä on osa kirjoitelmasarjaa, jossa käsitellään Muslimiveljeskunnan historiaa ja toimintastrate­gioita. Vuonna 1928 Egyptissä perustettu Mus­li­mi­veljeskunta on ny­ky­­päi­vän jihadistijärjestöistä petol­lisin ja vaa­ral­­lisin. Sillä on sa­ma tavoite kuin kai­killa muillakin jihadisti­jär­jestöillä: valtio­vallan anas­ta­­mi­nen, shari’a-lain voi­­maan­­­saat­ta­mi­nen, islami­­laisen val­tion pe­rusta­minen, kali­faa­tin pa­laut­ta­mi­nen en­ti­seen suu­ruu­­teen­sa ja laajen­­taminen lopulta kaik­kial­le maail­­maan. Mutta se eroaa muista ji­ha­dis­ti­jär­jes­töis­tä pit­kä­jän­tei­seltä toimintastrategialtaan ja me­ne­tel­mil­tään. Se kut­­suu Län­nes­sä käyt­­tä­­mään­­sä lä­­hes­­­ty­­mis­­­ta­­­paa ”si­­vi­­li­­saa­tio­ji­ha­dis­ti­sek­si prosessiksi”, mil­lä se tar­koit­taa ”suu­ren mit­ta­luo­kan ji­ha­dia län­si­mai­sen si­vi­li­saa­tion eli­mi­noi­mi­sek­si ja tu­hoa­mi­seksi si­säl­tä kä­sin ja ’sa­bo­toi­mal­la’ sen mi­tä­tön ko­ti­paik­ka hei­dän omien kä­sien­sä ja mus­­li­mien kä­sien kaut­ta niin, et­tä se eli­mi­noit­uu.” Kirjoitelmasarjan yleinen johdanto on luettavissa tästä.

Kirjoitelmasarjan tässä osassa keskitytään Mus­li­mi­vel­jes­kun­nan syntyyn, ta­voit­tei­siin, kes­­kei­siin vaihei­siin Egyp­tissä ja yh­teis­työhön Sak­san kan­­sal­lis­so­sia­lis­ti­sen työ­väen­puo­lu­een (NSDAP) kanssa.

Vuonna 2013 valmistunut erinomainen ranskalaisdokumentti ”The Brot­her­hood”, joka kattaa Mus­li­mi­vel­jes­kun­nan historian sen syntyvaiheista aina ara­bi­kevään jälkimai­nin­keihin asti.

Hasan al-Banna ja veljeskunnan tavoitteet

Hasan al-BannaNykypäivän globaalin jihadin merkittävin taus­ta­jär­jes­tö on Mus­limi­vel­jes­kunta (Jamiat al-Ikhwan al-muslimun tai lyhyesti Ikh­wan), jon­ka Hasan al-Banna (1906–1949) pe­rusti Egyp­tis­sä vuon­na 1928, neljä vuot­ta sen jäl­keen, kun Ke­mal Ata­türk oli lak­kaut­ta­nut osmanien ka­li­faa­tin. Opet­ta­­­ja­na ja imaa­mina toimineen al-Bannan­ mielestä isla­mi­­­lai­nen sivili­saatio Egyp­tissä ja muualla oli rappioi­tu­nut ja maal­lis­tunut länsi­mai­­sen kult­tuu­rin vaiku­tuk­sesta ja ainoa tapa, jolla muslimit voivat nousta so­siaa­lisesta ja mo­raa­li­ses­ta alen­nus­tilas­taan, oli puhdistaa is­lam kaikista vie­raista vai­kutteista ja palata ta­kaisin sii­hen elä­män­ta­paan, jota ”hartaat esi-isät” (arab. al-salaf al-salih), kolme ensim­mäistä mus­­li­misukupol­vea, olivat Ko­raa­nin ja peri­mätie­don perusteella nou­dat­ta­neet. Hänen läh­tö­kohta­­naan oli siis sa­la­fismi, jonka mukaan pa­laa­mi­nen islamin alkuaikojen yhteiskuntamalliin tar­joaa ratkai­sun kaik­kiin yhteiskunnan ongelmiin – myös nyky­aikana.

Sala­fistisen uto­piansa saavut­tamiseksi al-Banna määritteli Mus­limi­vel­jeskun­nan teh­tä­väksi ”vapaut­taa kotimaa kai­kesta ei-isla­milai­sesta tai vie­raasta kont­rol­lista, olipa se po­liittista, ta­loudel­lista tai ideo­logista”, ja nostaa val­taan ai­dosti islami­lainen hal­linto, joka saattaa voi­maan shari’a-lain. Lisäksi al-Banna asetti järjestön ta­voitteeksi kohottaa um­ma, isla­min maailman­laajui­nen us­kon­tokunta, en­ti­seen suuruu­teensa, ”va­pauttaa sen maat”, ”elvyttää sen kun­niakas mennei­syys”, lä­hentää sen kult­tuureja ja yh­distää mus­li­mit, ”kunnes kauan odotettu yh­te­näisyys ja mene­tetty kali­faatti saa­daan palautettua”. (MS: 248–249.)

Haluamme, että islamin lippu nostetaan jälleen liehumaan kaikissa niissä maissa, jotka ovat olleet tarpeeksi onnekkaita ollakseen islamin hallinnassa jonkin aikaa ja kuullakseen ru­kous­kut­su­jan ylistävän Allahia. Andalusia, Sisilia, Balkan, Etelä-Italia ja Kreikan saaret ovat kaikki islamilaisia siirtomaita, joiden on palattava islamin huo­maan. Välimerestä ja Punaisesta merestä on tultava islamin sisämeriä, jollaisia ne aikoinaan olivat. (Jihad Watch, 12.2.2008)

Shari’a-lakia noudattavan islamilaisen valtion perustaminen ja kalifaatin pa­laut­ta­mi­nen ovat kuitenkin vain veljeskunnan välitavoitteita. Sen lopulli­se­na päämää­ränä on le­vittä­ä ”is­lamin kutsu maapal­lon kaik­kiin kolk­kiin” (MS: 249). Al-Ban­na ko­rosti: ”Is­lamin luonto on olla hallit­sevana eikä hal­littuna, pakot­taa kaikki kan­sakun­nat nou­dat­ta­maan sen lakia ja ulottaa sen valta koko pla­­nee­t­taan.”

Islamin keskeisiä lähteitä, Koraania ja haditheja, huolellisesti siteeraten Al-Banna pai­not­ti teok­ses­saan ”Jihadin kirja” (Kitab ­al-Jihad), että edellä mainit­tujen tavoitteiden saa­vut­ta­miseksi ”kaik­kien mus­limien on harjoitettava jihadia­” (MS: 220), ja hän korosti mus­limien olevan tilanteessa, jossa ­jihadista­ on shari’a-lain mukaan tullut jokaisen muslimin hen­­kilö­kohtai­nen vel­vollisuus (fard al-ain):

Oppineet ovat yhtä mieltä tästä asiasta, kuten pitäisi olla ilmeistä, ja näin on riippu­matta siitä, ovatko he mujtahidineja vai muqalidineja, salafeja (varhaisia) vai khalafeja (myöhempiä). He ovat kaikki yksimielisiä siitä, että jihad on fard-kifaya, joka on mää­rätty islamin ummalle islamin da’wan levittämiseksi, ja että jihad on fard-ain, jos vihol­linen hyökkää muslimimaihin. Tämä päivänä, veljeni, kuten tiedätte, muslimit on pa­kotettu olemaan toisten alamaisina ja us­kot­to­mien määräiltävinä. Maamme on saar­rettu ja hur­ru­ma’a­tim­me (henkilökohtainen omai­­suu­temme, kunniamme, arvokkuu­temme ja yksityisyytemme) häpäisty. Vihol­lisem­me valvovat te­ke­mi­siäm­me, ja heidän oikeudenkäyttönsä säätelee is­la­­milaista elämäntapaamme (din). Siitä huolimatta mus­limit eivät onnistu täyttä­mään da’wa-velvollisuuttaan. Näin ollen tässä tilanteessa joka ainoan mus­limin velvollisuutena on ryhtyä jihadiin. Jokaisen tulisi valmistautua men­­taalisesti ja ruu­miil­li­ses­ti siten, että kun Allahin käsky tulee, hän on valmis. (al-Banna: teoksessa MS: 235)

Al-Banna iskosti seuraajiensa mieleen myös sitä Koraaniin (2:96, 62:6) sisältyvää ja islaminoppinei­den usein toistamaa ajatusta, että muslimien tulee rakastaa kuolemaa ei­kä elämää ja toivoa erityi­sesti ”mart­tyyri­kuole­maa” (sha­hada):

Rappio ja häpeä ovat seurausta tämän maailman rakastamisesta ja kuoleman pelkäämisestä. Siksi valmistautukaa jihadiin ja olkaa kuo­le­man rakastajia (MS: 239).

Pidä aina aikomuksenasi mennä jihadiin ja toivo shahadaa (marttyyrikuolemaa). Valmistaudu siihen niin paljon kuin voit (MS: 259).

Jihadia ja marttyyrikuolemaa ihannoiva, al-Bannan muo­toilema Mus­­limi­veljes­­kunnan tun­­nus­lau­se kuuluu:

Allah on päämää­rämme, pro­feetta joh­ta­jamme, Koraani pe­rustusla­kimme, ji­had pol­kumme ja kuolema Allahin asian puo­lesta korkein toi­veemme (MS: 260).

Mainittakoon, että islamissa ”marttyyrikuolemalla” tarkoitetaan tilannetta, jossa jihadisti tulee sur­matuksi ollessaan itse surmaamassa uskottomia ”Allahin asian puolesta” (fi sabil Allah) eli shari’an voimaan­saat­tamiseksi (9:111). On myös huomattava, että islam takaa suoran pääsyn paratiisiin vain tällaisille ”marttyy­reille”, joita islamissa kutsutaan ”to­dis­tajiksi” (shahid) ja joihin luetaan kuuluviksi myös itsemur­haiskujen te­kijät, koska heidän ensisijaisena tarkoi­tuksenaan on uskottomien tap­pa­mi­nen eikä oma kuoleminen, joka on vain kyseisen teon tahaton sivuvaikutus. Muut kuin marttyyri-iskun seurauk­se­na kuolleet muslimit joutuvat odottamaan ratkaisua mahdol­lisesta paratiisiin pääsystä ”tuo­mio­päi­vään asti”, jonka on määrä koittaa vasta sitten, kun muslimit ovat sitä ennen tap­­paneet kaikki juutalai­set Maan päältä, kuten seuraavassa tunnetussa hadithissa to­de­taan:

Abu Huraira ker­too Allahin lä­het­tilään sanoneen: ”Tuomio­päivä ei tule, elleivät musli­mit tais­tele juutalaisia vas­taan ja tapa heitä, kunnes juutalaiset pii­loutuvat kivien ja puiden taa ja ki­vet ja puut sano­vat: ’Oi muslimi, Oi Allahin palve­lija, takanani pii­leske­lee juu­talai­nen, tule tappamaan hänet.’ Vain gharkad­-puu ei sano niin, koska se on yksi juu­talaisten puista.” (Sahih Mus­lim 41:6985, ks. myös 41:6981, 41:6982, 41:6983, 41:6984; Sahih al-Bukhari 4:56:791, 4:52:177.)

Maailman kaikkien juutalaisten surmaaminen kuuluukin myös muslimiveljien kes­kei­siin pitkän aika­välin suun­ni­telmiin, ja se on hyvin selkeästi kirjattu Hamasin – Musli­miveljeskunnan Gazassa toimi­van siiven – perus­kirjan ar­tik­laan 7, jossa Hamas vannoo pyr­ki­vänsä tuon ”Allahin lupauk­sen toteutta­miseen, veipä se kuinka paljon aikaa tahan­sa”. (Hamas Covenant 1988.)

Al-Bannan akuutimpana huolenaiheena 1930–1940-luvuilla oli estää juu­ta­lais­val­tion pe­rus­taminen Palestiinan brittiläi­sen mandaatin alueelle, sillä shari’a-laki kieltää mus­li­me­ja luovuttamasta kafirei­den haltuun mi­tään sellaista aluetta, jonka muslimi­valloittajat ovat joskus historian saatos­sa ryöstö- ja sotaretkillään on­nistuneet valloit­tamaan. Kuten Hamasin peruskirjan artiklassa 11 se­litetään, kaikki tällaiset, niin kutsu­tut waqf-alueet ”on pyhi­tet­ty tuleville muslimi­­sukupolville tuo­miopäivään asti”. Juuri tästä syystä isla­mistit pitävät esimerkiksi nykypäivän israelilai­sia ja espanjalaisia ”mie­hit­­tä­jinä”, sillä niin Israelin valtio kuin Espanjan kunin­gaskuntakin sijaitsevat alueella, joka on muinoin ol­lut kalifaatin hallussa ja jonka ”vapautta­minen” ja asettaminen jäl­leen shari’a-lain alai­suuteen on siten mus­limien ensisi­jai­nen velvollisuus (lue: Israelin–Pa­les­tii­nan konflikti ja Mos­kei­ja, pysä­köintiji­had…). Al-Banna julisti: ”Jos juutalaisvaltio toteutuu ja arabit oi­val­­tavat tämän, he ajavat keskuudes­saan elävät juutalaiset me­reen” (New York Times, 2.8.1948). Kun Israelin valtio sitten pe­rustettiin vuonna 1948, al-Banna totesi uh­mak­kaasti: ”Israel on olemassa ja jat­kaa olemistaan, kun­nes islam tuhoaa sen, aivan kuten se on tu­honnut muutkin ennen sitä.” Israelin valtion tuhoaminen onkin yksi Mus­li­mi­vel­jes­kun­­­nan keskeisistä väli­ta­voitteista, ja tuo tavoite on selkeästi ilmoitettu Ha­ma­sin perus­kir­­jassa, jonka alussa siteerataan äsken mainittua al-Bannan uhkausta. (Hamas Co­venant 1988.)

Merkille pantavaa on, että Israelin valtion olemassaolo muinaisen Rashidunin kalifaatin (632–661) alueella herättää ummassa, maailmanlaajuisessa is­lamin yhteisössä, paljon vi­ha­­­­mielisempiä tun­teita kuin vaikkapa Espanjan ku­nin­gas­kun­nan olemassaolo entisen Cór­doban kalifaatin (929–1031) alueella. Israelin valtion perustaminen historialliselle juu­talais­alueelle, jonka muslimi­jouk­kiot ensi kerran val­loittivat kalifi ­Umarin­ johdolla 630-luvun jälki­puolis­kolla ja jonka shari’an mukaan tulisi siis kuulua ”tuomiopäivään asti” vain muslimeille, ei kuiten­kaan ole muslimien juutalaisvihan perim­mäi­nen syy, vaan tuo viha juontaa juurensa suoraan Koraa­nista, haditheista ja Mu­ham­madin elä­mä­ker­rasta, joissa annetaan äärimmäi­sen vas­tenmielinen ja de­mo­nisoitu kuva juu­ta­lai­sista. Ko­­raa­nin mu­kaan juuri juutalai­set, moni­ju­malaisten ohella, vi­haavat eniten musli­meja, ja vas­taa­vasti Allah vihaa juutalaisia: jokainen muslimi on viiden päivittäisen rukouk­­sensa yh­teydessä velvollinen tois­ta­maan vä­hintään 17 kertaa päivässä Ko­raanin avaus­suuran (1:1), jossa juu­talaisia parjataan ”niinä, joiden päälle Allahin viha lankeaa”. Ko­raanissa annetaan ymmärtää juu­ta­laisten olevan pa­rantumatto­mia, petollisia, vehkei­le­viä va­leh­teli­joita, tekopyhiä, rää­vit­tö­miä uskon­pilk­kaajia ja pro­feetankieltä­jiä, so­pi­muk­sen­­rikkojia, kiviäkin ko­vasydämisempiä, ylimielisiä, tottele­mat­tomia, synti­siä, pa­han­­tah­toisia, rii­dan­ha­lui­sia, pelkurimai­sia saitureita, ah­neita omanedunta­voitte­lijoita, profeet­to­jen ja viattomien surmaajia ja ylipäätään ”kaikista elävistä huo­noimpia”. Lisäksi Ko­raa­nin mukaan juutalaiset sytyttä­vät so­tia, kiirehtivät ai­heut­ta­maan pahaa ei­vätkä lak­kaa teke­mästä kiellet­tyjä asioita ja tais­tele­masta mus­limeja vastaan, en­nen kuin saavat nä­mä kään­ny­te­tyiksi pois uskostaan. (Lue: Isra­elin–Pa­lestiinan konflikti.)

Oman merkittävän panoksensa juutalais­vihan lietson­taan antoi 1950-luvulla Mus­li­mi­vel­jes­kunnan pääideologiksi kohonnut Sayyid Qutb (1906–1966), jolle juu­ta­laiset edusti­vat pe­rim­­mäistä, saa­ta­nal­lis­ta pa­huutta, jonka kanssa ei voi neuvotella vaan joka on yk­sin­ker­­tai­sesti tu­hot­tava. Vuon­­na 1950 hän kirjoitti es­seen ”Tais­telumme juuta­laisia vas­taan”, jonka nimi viittaa Hitlerin Mein Kampfiin ja josta on vuoden 1967 sodan jälkeen le­vitet­ty sa­toja tuhansia ko­pi­oita ympäri muslimimaailman. Viitaten Koraanin ja hadithien ku­vauksiin juuta­lai­sista Qutb korosti siinä, että juu­talaiset ovat paran­tu­mattomia, tur­mel­tuneita juo­nit­te­li­joita, joi­den herkeä­mät­tömänä pakko­miel­teenä on tais­teleminen muslimeja vas­taan ja islamin hä­vit­tämi­nen. Hänen mu­kaansa ”juutalaisina juutalaiset on luonnos­taan mää­rätty tais­te­le­maan Allahin to­tuutta vastaan ja kylvä­mään korrup­tiota ja se­kaan­nusta” (Patterson 2013). Qutb myös väitti, että maail­man juutalaisvä­es­tön ”tarkoituksena on eliminoida kaik­ki rajoituk­set, erityi­sesti us­kon ja uskonnon aset­tamat rajoi­tukset niin, että juu­ta­laiset voivat soluttau­tua koko maail­man vä­estöön voidakseen sitten vapaasti edis­tää ka­talia aikeitaan.” ”Niistä päällim­mäisenä”, Qutbin­ mukaan, ”on koronkis­konta, jolla ihmis­kun­nan koko varallisuus pyritään anas­ta­maan ko­roilla pyöri­vien juu­talais­ten raha­laitos­ten hal­­tuun.” (MS: 123.)

Qutbin mielestä nimenomaan juutalaiset olivat pohjimmiltaan vastuussa myös muslimi­yh­­teis­kun­nan ongelmista. Hän syytti juutalaisia soluttau­tumi­sesta mus­li­­mi­yh­­teis­­kun­tiin ja nii­den salakava­lasta länsi­maalais­ta­mi­sesta: ”Aivan kuten men­neisyydessä juutalaiset häi­­rit­­sivät var­hai­sta islamilai­sta yh­tei­söä…, ni­menomaan juutalai­set ovat myö­hem­min­kin heikentäneet is­lamia istutta­malla sen kes­kuu­teen pet­turien sukupolven, jon­ka edus­tajat tekeyty­vät oikeiksi mus­li­meiksi mutta jotka to­delli­suu­dessa ovat hy­länneet mus­li­mien asian… Juutalaiset ovat istutta­neet… massii­visen agent­ti­jouk­kion pro­fessorei­den, fi­lo­sofien, lääkä­reiden, tutkijoiden muo­dossa… jotkut näistä tule­vat jopa mus­limien uskon­­nol­­listen auktori­teettien joukosta, ja näi­den ta­voitteena on murtaa mus­li­mien usko hei­­ken­­tä­mällä shari’aa monin tavoin…” Qutb painotti: ”Heidän tavoit­teensa on sel­keästi ilmais­­tu [Sii­onin vii­saiden] pöytäkirjoissa. Juutalai­set ovat mate­rialismin, eläi­mellisen sek­su­­aali­suuden, per­heen tuhoa­misen ja yhteiskunnan hajoa­misen takana. Päätekijöitä hei­­dän joukos­saan ovat Marx, Freud, Durk­heim ja juu­ta­lai­nen Jean-Paul Sartre.” (Mazel 2.7.2013, Patterson 2013.)

Vaino­harhaiset sa­laliittoteoriat, joissa juutalaisia syyllistetään kaikista mah­dollisista mus­­limien kokemista ja muslimien itsensä aiheuttamista ongelmista, ovat erittäin suo­sit­tuja musli­mien keskuudessa, ja niiden lansee­raaminen ja levittäminen on tapa hank­kia so­­siaa­lista arvostusta muslimiyhteisön sisällä (Sennels 27.4.2012). Niinpä juu­talais­ten on esi­mer­kiksi väitetty olleen syys­kuun 11. päivän iskujen ta­kana (PMW 18.4.2006), ja pe­räti 85 % pa­lestiinalaisista uskoo, että Israel oli vastuussa ­Cherif ja Said Kouachin ja Amely Cou­li­balyn suoritta­mista Pa­riisin terrori-iskuista 7.1.–9.1.2015 (PMW 19.1.2015; Arutz Sheva, 14.1.2015). Samoin juutalaisia on eh­ditty syyt­tää myös muun muas­­sa jor­da­nia­lai­sen len­täjän poltto­­mur­hasta, Pariisin terrori-iskuista 13.11.2015 ja muis­ta Is­la­mi­lai­sen val­tion suoritta­mista ve­riteoista, ja muslimien keskuudessa hyvin ylei­nen on näkemys, jon­ka mukaan Islamilainen valtio kokonaisuudessaan oli juu­ta­lais­ten luomus (Al-Manar TV, 6.2.2015, Breitbart, 23.11.2015). (Lue lisää pa­­les­tii­na­lais­­ten sala­liitto­teori­oista esim. PMW.)

Mus­limi­veljes­kunta käyt­tää täy­sin tietoi­sesti hyväk­seen Koraaniin pohjautuvaa, is­lamin yhtei­sössä hyvin yleistä juuta­laisvihaa lietsoakseen jihad­-mielialaa mus­li­­meis­sa ym­päri maa­il­man, luo­­dak­­seen yhteisen viholliskuvan avulla yhteen­kuu­­lu­­vuu­den tun­netta mus­li­mien välil­le ja edes­­auttaakseen tällä tavoin ka­li­faatin palautta­mista. Vihan liet­sominen juu­ta­­laisia koh­­taan ja to­taa­linen kieltäy­ty­minen rinnak­kain­elosta juuta­lais­ten kanssa ovat kuu­lu­neet Muslimi­veljes­kunnan toiminta­ohjelmaan koko sen histo­rian ajan (ks. IPT: The Project). Halu tuhota Israelin valtio, yhteinen vihollinen, on saanut jopa pe­rinteisesti toisiinsa vihamielisesti suhtautuvat sunni- ja shiiamuslimit lä­hen­tymään toisi­aan, ja esimer­kiksi Iran on antanut avokäti­sesti  rahallista ja so­tilaallista tu­kea Gazassa toi­mi­valle sunna­laiselle Hamasille. Yhteistyön juuret juontavat vuoteen 1953, jolloin vel­jes­kunta järjesti Jerusalemissa islamilaisen kongressin, johon osal­lis­tui­vat kaikki juu­ta­lais­valtion olemassaoloa vastustaneet poliittisen islamin suuntaukset. Vieraiden jou­­kossa oli Navvab Safavi (1924–1955), joka oli vuonna 1946 perustanut Iranissa väkivaltaisen shiia­jär­jes­tön Fadayan-e Islam (”Islamin itsensä­uh­raajat”). Kun muslimi­veljet kutsuivat Safa­vin Kairoon vuonna 1954, järjestöä kutsuttiin Ira­nissa jo uu­della nimellä ”Akwan al-Mus­limeen”, Mus­li­mi­veljet. Safavi pidätettiin ja teloi­tet­tiin 1955 shaa­hin pääministerin sala­mur­ha­yrityksestä syy­­tet­­ty­nä, mutta hänen perus­­tamansa salainen ryh­mä jäi eloon ja löysi muu­tama vuosi myöhemmin itselleen uu­den hengellisen joh­ta­jan – Ayatol­lah Kho­mei­nin. Fadayan-e Islam -järjestöllä oli suuri vai­­kutus Ayatollah Kho­meiniin, ja vuoden 1979 islamilaisen vallanku­mouksen myötä  mus­li­mi­veljien ja eri­tyi­ses­ti Sayyid Qutbin nä­ke­myk­set islamilaisen valtion perus­ta­mi­sesta saivat käytän­nön to­teu­tuk­sensa. Erotuk­sek­si monista muista sun­­ni­­ji­ha­dis­ti­­jär­jes­töis­tä Mus­li­mi­vel­jes­kun­nal­la sa­moin kuin siitä myö­­­hemmin versoneella al-Qa’idal­la on­kin poik­keuksellisen läm­pi­mät suhteet Iraniin. Esi­merkiksi ilman Iranin tarjoamaa logistista ja rahallista apua al-Qa’i­dal­le syyskuun 11. päi­vän iskujen toteuttaminen ei olisi ollut mahdollista, mistä syys­tä liittovaltion tuomari Yh­dys­val­lois­sa on määrännyt Iranin mak­s­amaan 6 miljardin dollarin va­hin­gon­kor­vauk­set uh­­rien omai­sille (Lopez, 18.12.2011; Geller Report, 2.5.2018).

Veljeskunnan keskeiset vaiheet Egyptissä

Al-Bannan johdolla Muslimi­veljeskunta hyödynsi jo ole­massa olevia sosiaali­ver­­kos­to­ja, pe­rusti mos­keijoita, kouluja, ur­hei­lu­­seu­ro­ja, tehtaita ja järjesti ter­veyden­­huolto­palvelu­ja, joiden kautta se propagoi ideologi­aansa, kasvatti kan­nat­ta­ja­kun­­taan­sa ja keräsi va­roja. Vuonna 1936 Mus­limiveljeskunnalla oli noin 800 jäsentä lähinnä Kairon ympä­ristös­sä, vuonna 1938 jäsenmäärä oli jo lähes 200 000 ja haaraosastoja oli myös Trans­jor­daniassa ja Palestiinan brit­tiläi­sessä mandaa­tissa. 1930-luvun lopus­sa re­kis­te­­röi­­ty­jä jäse­niä oli yli puoli mil­joonaa yli 2 000 haaraosas­tossa ym­päri ara­bi­maailmaa, ja toi­­sen maailman­sodan lopussa jäsenmäärä oli kivunnut jo kahteen mil­joo­naan. Tällä het­kellä Mus­­­limi­­vel­jes­kun­nal­la on toimintaa yli 70 (joidenkin arvioiden mukaan yli 100) val­tiossa ym­pä­ri maai­l­man (IPT: MB).

Sa­maan aikaan kun Muslimiveljeskunnalla Egyptissä oli laillinen ja jokseenkin kun­nial­li­sel­ta vaikut­tava julki­sivu ja sen jäsenet vai­kuttivat yh­teiskunnan kai­killa ta­soilla, mu­kaan lukien julkai­sualalla, yliopis­toissa ja poli­tiikassa, kulissien takana se harjoitti ku­mouk­sellista ja terroritoimin­taa. Al-Banna ra­kensi so­lujen eli ”perheiden” (usar) ver­koston ja perusti vuonna 1942 maan­alais­en ”Salai­sen ko­neis­ton” (al-Jihaz al­-Sirri), joka suojeli veljeskunnan jäseniä, varasti aseita, kou­lutti tais­teli­joita, pe­rusti sa­la­murha­jouk­ko­ja, is­tutti nukku­via soluja armeijan ja poliisin riveihin ja suoritti poliittisia sa­la­murhia sekä ter­rori- ja itsemur­hais­kuja. Salaisen koneiston oli myös määrä lopulta käyn­nistää ji­had­ ja aloittaa toimenpiteet yhteiskunnan uudelleenislamisoimiseksi (MS: 189). Mus­­li­mi­vel­jes­kun­nan ja Egyptin hal­lituk­sen välit ki­ris­tyi­vät 1940-luvulla, ja kun al-Ban­na vaati hal­lituksen syr­jäyt­tämistä ja kor­vaamista islamilaisella hallinnolla, pääministeri Mah­mud Fahmi al-Nuqrashi määräsi 8.12.1948 veljeskun­nan lakkau­tet­ta­vak­si ja sen joh­don pi­dä­tettäväksi. Tämä suututti muslimiveljet, joista yksi murhasi pää­­mi­nis­terin 28.12.1948. Ilmeisesti vastatoimena tälle al-Banna­ vuorostaan salamurhat­tiin 12.2.1949.

Hasan al-Banna­n kuoleman jälkeen veljeskunnan tärkeimmäksi ideologiksi nou­si Sayyid Qutb (1906–1966). Kir­jailijana, runoilijana, kirjallisuuskriitikkona ja opetta­ja­na toi­mi­neel­la Sayyid Qutbilla oli Hasan al-Bannan­ tavoin laaja yleis­sivistys. Hän työs­ken­­teli vir­ka­miehenä Egyptin ope­tusministe­ri­össä, josta hänet lähetettiin vuonna 1948 opin­­to­­mat­kal­le Yhdysvaltoihin. Qutb­ jär­kyttyi siellä koh­taamas­taan va­paamielisestä yh­teis­kun­nas­ta, jonka hän tuo­mitsi lä­peensä moraalit­tomaksi ja rap­pioituneeksi (Qutb 1951). Palat­­tuaan Yhdysval­loista Egyp­tiin vuonna 1950 Qutb kirjoitti ”valkoisesta miehestä” ta­val­la, jo­ka tuo mieleen ny­­ky­­­va­sem­mis­ton kult­tuu­ri­marxis­ti­sen retorii­kan: ”Valkoinen mies Eu­roo­­pas­sa tai Ameri­­kassa on yk­kös­vi­hol­lisemme.” (…) ”Val­koi­nen mies murs­kaa mei­­dät jal­­­ko­­jen­sa alle samalla, kun me ope­­tamme lap­sille hänen sivilisaa­tiotaan, hänen univer­saa­­­leja pe­ri­­aat­­tei­taan ja jaloja tavoit­­teitaan… Herätämme lap­sissamme hämmästystä ja kun­­­­nioi­tus­ta her­raa kohtaan, joka talloo kunni­aam­me ja orjuuttaa mei­dät. Istutta­kaam­me sen si­jaan vi­han, inhon ja koston sie­me­net näiden lasten sieluihin, opetta­kaamme näil­le lap­sil­le (sii­tä lähtien, kun heidän kyntensä ovat vielä pehmeät)… että valkoinen mies on ihmis­kun­­nan vihollinen ja että heidän tulisi tuho­ta hänet heti ensim­mäi­sen tilai­suu­­den tul­len.” (Write 2006: 23.)

Yhdysvaltain matkansa jälkeen Qutb liittyi Muslimi­veljes­kuntaan, jonka yh­deksi merkit­tä­vim­mistä vaikuttajista hän ko­hosikin nopeasti. Kun Egyptissä vuon­na 1952 tapahtui so­ti­las­vallankaappaus, jonka taustahahmona toimi kenraali Gamal Abdel­ Nas­ser (1918–1970), Qutb toimi jonkin aikaa uuden presidentin Nasserin neu­von­an­ta­ja­na, mutta kun uusi hal­linto ei suos­tu­nut­kaan saattamaan voimaan shari’a-lakia vaan alkoi kehit­tää valtiota maalliseen ja na­­tionalistiseen suuntaan, ­Qutbin joh­tama Muslimiveljeskunnan siipi ja Nas­ser riitaan­tuivat. Muslimiveli Abdul Munim Abdul Rauf yritti murhata Nas­se­rin 6.10.1954, minkä seurauksena Nasser määräsi ratsian veljes­kuntaa vastaan: kuusi sala­liittolaista teloitettiin ja tuhansia muslimiveljiä, mukaan lukien Qutb, vangittiin.

Vankilassa Qutb tutustui intialaispakistanilaisen Maulana Mau­dudin (1903–1979), Ja­maat-e-Islami-liikkeen perustajan, aja­tuksiin ja kirjoitti kaksi pääteostaan: Fi Zilal al-Qur’an (”Koraa­nin siimek­sessä”) ja Ma’alim fi al-Tariq (”Virs­tanpylväät”, engl. ”Mile­stones”). Näistä ensiksi mai­­­­nittu on arvovaltainen ja laa­jaa suosiota sun­ni­mus­li­mien keskuudessa nauttiva Ko­raa­­nin selitysteos. Vii­mek­si mai­nittu, Ma’alim fi al-Ta­riq, on puo­­lestaan manifesti, johon Qutb­ on kiteyttänyt nä­ke­myksensä siitä, mikä on is­lamin uni­­ver­­saali sa­noma ja pää­mää­rä, miksi is­lam tulisi elävöittää ja kuinka se tulisi toteuttaa pro­feetta Mu­ham­ma­din aset­ta­man mallin mukai­sesti. Se on modernin poliittisen islamin ja jihadismin­ perus­teos, joka on toimi­nut lu­kuisten islamilaisten he­rä­tys­liik­kei­den, jiha­dis­­ti­­jär­jes­tö­jen ja ‑yksi­löiden in­spiraa­tion läh­teenä. Sen keskeisiin ajatuksiin tu­tus­tu­mi­nen on välttämätöntä, mi­käli ha­luaa ym­mär­tää nykypäivän ji­ha­dis­tien­ to­ta­­li­ta­ris­tis­ta maail­­­­­­mankuvaa, ajat­­te­lu­ta­poja, reto­riikkaa ja toi­min­tastra­tegioi­ta. Ma’alim fi al-Tariq -teos­ta käsitel­lään tämän kirjoitelmasarjan seuraavassa osas­sa.

sayyid-qutb-2Vuonna 1964 Qutb­ vapau­tettiin kah­dek­saksi kuu­­kaudeksi, minkä jäl­keen hänet van­git­tiin uu­­­del­­leen Nasse­riin kohdistuneista salamur­ha­juo­nista syy­­­­tet­­­ty­­nä. Sa­massa yhtey­des­­sä pidä­tet­­tiin tu­­­hansia mus­limi­vel­jiä. Qutbil­le lange­tet­tiin kuo­­le­man­tuo­­mio, ja hä­net hir­­tettiin 29.8.1966. ”Mart­tyy­ri­kuo­le­man­sa” joh­dos­ta hän sai kult­ti­mai­neen ji­ha­dis­tien kes­kuu­des­sa. Ai­man al-Zawa­hiri (s. 1951), al-Qa’i­dan ny­­kyi­­nen joh­­­taja, joka oli 14-vuo­­­ti­aa­na liit­­ty­­nyt Mus­­limi­­vel­­­jes­­kun­­­taan, ker­too muis­tel­mis­­­saan, että kun Nas­­se­rin hal­litus oli vuon­na 1965 pidät­tänyt noin 17 000 Mus­li­miveljeskunnan jäsentä ja kun Qutb oli teloi­tettu, vi­ran­­omaiset ku­vit­te­li­vat hävittä­neensä is­lami­­laisen liikkeen Egyp­tis­tä lo­pul­li­ses­ti, mut­ta to­del­lisuu­dessa nuo ta­­pah­tumat toimi­vatkin kipi­­nöinä, jotka herät­tivät maan­alaisen ji­had-liik­­keen hallitusta vas­taan. (Lue lisää jihad-lii­kkeen kehityk­sestä Egyptissä: Katsaus sunnijihadistiryhmien historiaan ja strategioihin.)

Salaisen kumouksellisen toiminnan ja väkivaltaisen jihadin harjoittaminen maltillisilta ja kunnialli­silta vaikuttavien ulkois­ten kulissien takana on ollut Muslimiveljeskunnan ja sii­tä vai­kut­teita  saaneiden jihadistijärjestöjen lei­mal­li­sim­pia tunnus­merkkejä koko sen his­­­­to­rian ajan aina tähän päi­vään asti. Tästä syystä Musli­mivel­jeskunta on Egyptissä ol­lut vuo­si­­kym­menten ajan laiton, tai sen poliittista toimintaa on rajoi­tettu enemmän tai vä­­hemmän. 1970-luvulla Egyptin presidentti Anwar Sadat, entinen Muslimivel­jeskunnan jäsen, salli veljeskunnan toi­mia rajoitetusti ja armahti sen pidätettyjä jä­seniä toivoen saa­­­vansa veljeskunnalta tukea vasemmisto-opposi­tiota vastaan, mutta veljeskunta kään­tyi Sa­datia vas­taan tämän solmittua Camp Davidin rauhanso­pimuksen Israelin kanssa vuo­nna 1978, ja lopulta ex-muslimivel­jien perustama Ji­had-jär­jestö (sit­temmin nimel­tään Egyptiläinen islamilainen jihad, EIJ) murhasi Sa­datin 6.10.1981 sheikki Omar Abdel-Rah­­ma­nin annettua siihen oikeuttavan fatwan. (Mai­nitta­koon, että ”sokeana sheikkinä” tun­­nettu, 18.2.2017 menehtynyt Ab­del-Rah­man kärsi Yh­dys­val­lois­sa elin­­kautisran­gais­tusta, jonka hän sai osal­li­suu­des­ta terrori-iskujen suunnitteluun New Yorkissa.) Sadatin seu­­r­aaja Hosni Mubarak salli Mus­limi­­­veljes­kunnan toi­mia uskon­nollisena ryh­mänä il­man poliit­tista toi­mintaa, mutta muslimiveljet kui­tenkin muodos­tivat poliittisia liittoja, osal­­listuivat par­lamentti­vaa­leihin ”riippumattomina” ehdok­kaina ja esimer­kiksi vuoden 2005 parlamenttivaaleissa onnistui­vat saamaan peräti 20 % äänistä.

egyptianliberalsleftists

Egyptiläiset vihaavat Barack Obamaa ja Hillary Clintonia, jotka tu­ki­vat Mus­li­mi­vel­jes­kun­nan valtaan­nousua arabimaissa.

Rabia
Arabikevään myötä Muslimiveljeskunnan tunnukseksi muodostunut R4BIA-symboli

Kun Muslimiveljeskunta nousi val­taan sen it­sen­sä ma­si­noi­man ”ara­bi­ke­vään” mai­­nin­­geis­­­­­sa ja Barack Oba­man tuella ja Mu­­ham­­mad Mur­sis­ta tu­li ke­säl­lä 2012 Egyp­tin ”en­­sim­­mäi­­­­nen de­mo­­kraat­­ti­se­sti va­lit­­tu pre­si­­dent­ti”, mi­tä va­sem­­mis­­to­­me­­dia ei ai­koi­naan vä­sy­­­nyt tois­ta­mas­ta, vel­jes­­kun­­ta kat­soi ti­lai­­­suu­ten­sa koit­­ta­neen ja aloitti Mur­sin joh­dol­la rä­­vä­­­­kät toi­met pe­rus­tus­lain muok­­­­­kaa­­mi­sek­si ja Egyp­tin muut­ta­­­mi­sek­si sha­ri’a-la­kia nou­­­­dat­­­ta­vak­si is­la­­mi­lai­sek­si val­ti­oksi (Al-Arabiya, 25.5.2012). Va­paus ja oi­keus ‑puo­lueen uu­­dek­­si pu­heen­­joh­­ta­jak­si lo­­ka­­kuus­sa 2012 valittu Saad al-Ka­tat­ni totesi: ”Muslimi­veljes­kun­ta perusti Va­paus ja oikeus ‑puolueen edus­ta­maan vel­jes­kun­nan poliittista han­ket­ta saada valtaan lo­pulta viisas hal­li­tus, joka asettaa voi­­maan is­lamilaisen shari’a-lain” (The Je­ru­sa­lem Post, 20.10.2012). Veljeskun­nan seuraavana tavoit­teena oli perustaa kali­faat­ti, jonka pääkau­pun­kina toi­misi lopulta Jerusalem (Frontpage, 25.6.2012), ja niinpä Egyptin Muslimi­veljes­kunnan joh­taja Muhammad Badie pai­notti lokakuussa 2012, että ”jihad Jeru­salemin takaisin saamiseksi on jokaisen musli­min velvollisuus” ja että Jeru­sa­le­min val­taus ei onnistu hate-hillary”YK:n käy­tä­vil­lä ei­kä neu­vot­­te­lu­jen avul­la” (The Jerusalem Post, 13.10.2012). Yusuf al-Qara­dawi­, jota pide­tään vel­jes­­kun­nan hen­­gel­li­se­nä johtajana, oli aiem­min sa­­ma­na vuon­na painot­tanut, että sha­ri’a tu­­li­si toi­­meen­­pan­­na Egyp­tis­sä as­­­teit­­­tain ei­­kä en­­­sim­­mäi­­­sen vii­­den vuo­­den ai­­ka­­na vie­lä pi­täi­si aloit­taa var­­kai­­den kä­sien kat­­ko­­mis­ta (Mem­ri, 26.1.2012). Mus­­li­mi­vel­jes­kunnan op­por­tu­­nis­tiseen johtoon iski kui­ten­kin vauhti­sokeus. Mursin itsevaltaiset ot­teet ja veljeskunnan har­joit­tama ter­rori, josta eri­­tyi­sesti kop­tikris­ti­tyt ovat joutuneet kärsi­­mään, johtivat laajoihin protestei­hin ja lo­pul­ta Mursin syr­jäyttä­mi­seen.

”Koraani on perustuslakimme, profeetta johta­jamme, jihad pol­­kum­me ja kuo­­lema Allahin nimissä päämää­rämme”, totesi Egyptin syr­­jäy­­tet­­ty pre­si­dent­ti Mo­­ham­­med Mur­si 13.5.2012. Lue ot­teita Egyp­tin mus­­­li­­­mi­­­vel­­­jes­­­­kun­­­nan joh­tajana vuosina 1996–2002 toi­mineen Mustafa Mashhurin tär­keästä käsi­kirjasta ”Jihad on pol­kum­me”, jos­sa Mashhur kuvaa Mus­li­mi­vel­jes­kun­­nan toi­min­ta­stra­tegi­oita ja pää­­määriä. Kään­­nös kokonai­suu­dessaan pdf-muo­dosssa on ladat­tavis­sa tästä.

Nyt Muslimi­­veljes­­kun­ta on julistettu Egyp­tissä ter­ro­ri­jär­jes­tö­ksi  ja sen toi­min­ta jäl­­leen kiel­­­letty, Mu­rsi (k. 17.6.2019), al-Ka­tat­­ni ja B­a­die van­git­­tiin, ja Inter­pol on anta­nut pi­dä­tys­­mää­­räyk­­sen Qata­ris­­sa ase­ma­­paik­kaan­­sa pitä­väs­tä Yu­suf ­al-Qa­­ra­dawista (HS, 4.7.2013; The Guardian 25.12.2013; Daily News Egypt, 6.12.2014). Egyp­tin li­­­säk­­­si Ve­­nä­jä, Sau­di-Ara­bia ja Yh­­dis­ty­­­neet ara­bi­emiir­ikunnat ovat julis­ta­neet Mus­­li­mi­­­­vel­jes­­­kun­­­nan ter­ro­­risti­­­­jär­­jes­töksi. Ara­biemi­raat­tien mar­ras­kuus­­sa 2014 julkai­se­malla ter­ro­ris­ti­jär­jes­tö­lis­tal­la on lu­kui­­sia Muslimivel­jes­kun­taan kuu­lu­via tai sii­hen kyt­kök­sissä olevia jär­­jestöjä, kuten Yh­dys­valloissa toimivat MAS ja CAIR (Al-Arabiya, 15.11.2014). Suo­­­mesta listalle on sisäl­ly­tet­ty Suo­men isla­mi­lainen yhdys­kunta (Yle, 17.11.2014), jonka julki­suu­dessa tun­­­net­­­tu­­­ja edus­tajia ovat imaa­mi Anas Hajjar ja talous­sot­­kuissa ryvettynyt (Kirkko ja kaupunki 6.3.2017), suur­­mos­kei­ja­han­ketta ajava, hälyt­­­tä­vistä kytköksistään tun­nettu Pia Jardi. 

The rise and fall of Egypt's MB

Yhteistyö Hitlerin natsihallinnon kanssa

Adolf Hitlerin valtaannousu 1930-luvulla herätti suuria toiveita ympäri mus­li­mi­­maail­man. Monet nä­kivät Hitlerin messiaanisena hahmona, joka voisi edes­aut­taa musli­mien apo­­ka­lyptista missiota tap­paa maailman kaikki juu­ta­lai­set edellytyksenä tuomiopäivän koitta­­miselle, ku­­ten edel­lä oli pu­het­ta. Ira­nin us­konoppineet jopa uu­moilivat Hitlerin ole­van Mah­di, shiiamuslimien hartaasti odottama myyt­ti­nen 12. imaami, jonka pa­luun on määrä käynnistää edellä mai­ni­tut lo­pun ajan ta­pahtu­mat ja jonka on määrä taistella Jee­suksen kanssa ”us­kotto­mia” vastaan ja tappaa ne, jotka eivät suostu käänty­mään islamiin, kunnes koko ih­mis­kunta alistuu noudattamaan shari’aa. (Lue: Israelin–Pales­tiinan konf­lik­ti.) Erwin Ettel, Saksan suurlä­hettiläs Teheranissa, raportoi helmi­kuussa 1941: ”Kuu­kau­sien ajan lähe­tystöön on tullut eri lähteistä raportteja, joiden mukaan hen­genmiehet ympäri maa­ta ker­tovat kier­telemättä uskoville vanhoista arvoituksellisista profe­ti­oista ja unista, joiden he tul­kitsevat mer­kitse­vän, että Jumala on lähettänyt 12. imaamin maail­maan Hitlerin hahmossa.” (Küntzel 2010.)

Myös Muslimiveljeskunnan perustaja Hasan al-Banna oli innoissaan Hitlerin me­nes­tyk­ses­tä. Al-Banna oli Hitlerin ja natsien harras ihailija, ja Mus­li­­mi­vel­jes­kun­nan jäsenet muun muassa käänsivät ara­­biak­si Mein Kampfin, islamin kon­teks­tiin mu­kautettuja Der Stür­mer ‑sar­ja­kuvia, joissa juu­ta­laiset esitettiin Al­lahin vihollisina, ja muuta juutalais­vas­tais­ta nat­si­kirjal­lisuutta sekä levittivät juuta­laisvi­haa ja salaliittoteorioita liet­so­vaa Siio­nin viisaiden pöy­täkir­jat ‑väärennöstä.

Muslimi­vel­jeskunnalla ja nat­sihallin­nol­la oli paljon yhteistä niin ideologisella kuin käy­tän­nönkin ta­solla: Mo­lemmat vaativat yksilön alis­tu­mista palve­lemaan totalitaarista ideo­logiaa (shari’a/kansal­lissosialismi) ja nou­dattamaan kurin­alaisesti joh­ta­jan käs­kyjä (Füh­­rer­prinzip). Molemmat ta­voitteli­vat maailman­her­ruutta, ylimmän joh­tajan (ka­li­fi/Füh­­rer) hal­lit­se­maa ylikan­sallista im­pe­­riu­mia, jossa heidän omalla kan­san­ryh­mäl­­­lään (um­ma / die Her­renrasse) on valta-ase­ma suhteessa muihin, alem­piarvoi­siin kan­­san­ryh­miin. Käy­­tän­nön ta­solla mo­lem­­mat ha­lusivat ku­kistaa bri­tit, ja en­nen kaik­kea mo­lem­­mat vihasivat kiih­­ke­äs­ti juu­talai­sia ja halusi­vat hank­kiutua näistä lopul­lisesti eroon. (Brack­man 2011.)

Muslimiveljeskun­nalle Hitlerin ja natsien nousu valtaan tarjosi oivallisen tilai­suuden, jota ei yksin­kertaisesti voinut jättää hyödyntä­mättä. Al-Banna kir­joitti sinnikkäästi Hitle­rille kirjeitä, joissa hän il­maisi ihailunsa tätä kohtaan ja ha­lun­sa toimia yhteis­työssä nat­si­puo­lueen kanssa. Mo­lempia osa­puolia hyö­dyt­tä­nyt yhteistyö lähti käyn­tiin, ja Muslimi­vel­jes­­kunta alkoi toi­mia natsi­tiedustelun sa­laisena osastona, joka välitti vakoilu­tie­toa brit­ti­­joukkojen liikkeistä ja Kairon hallin­non toimista. Vas­tineeksi akselival­loille osoi­te­tusta tuesta natsit muun mu­assa rahoit­tivat edellä mainitun Muslimi­veljeskunnan ”Salai­­sen koneis­ton” pe­rustamista.

Natsit tukivat taloudellisesti ja aseellisesti myös Je­rusa­lemin suurmuftin Hajj Amin al-Hussseiniin­ (1895–1974) jär­jestämää terrori-isku­jen aaltoa Pa­lestii­nan brittiläi­sessä man­daatissa arabikapi­nan aikana 1936–1939. Al-Husseini, Mus­li­mi­vel­jes­kun­­nan jäsen ja tuon aika­kau­den merkittä­vin islami­lainen hen­gellinen joh­taja Lähi-idässä, oli liet­sonut juuta­lais­ten joukkosur­miin joh­taneita suurimit­tai­sia vainoja ja mellakoita jo aiemmin vuosina 1920 ja 1929, ja natsihallintoon hän oli ollut ensi kerran yhteydessä jo vuonna 1933, jol­loin hän kirjoitti Saksan pääkonsulille Jerusalemissa: ”Muslimit Palestiinan sisä- ja ulko­puo­lella toi­vot­ta­vat tervetulleeksi Saksan uuden [Hitlerin] hallinnon ja toivo­vat fasis­tisen, antidemokraattisen hallintojärjestelmän laajenemista muihin maihin”. Al-Hus­sei­nin Hitleriin kohdistuneesta ihailusta kertoo se, että hän oli koonnut apu­jou­koik­seen 20 000 lapsisoti­laasta koostuvan yksikön Hitler-Jugendin mallin mu­kaisesti, ja hän kehot­ti al-Bannaa­ toi­mimaan sa­moin Egyptissä. Al-Husseini ja hänen seu­raa­jansa jopa omaksuivat natsiter­vehdyksen, kantoivat Hit­lerin kuvia joukkokokouk­sissaan ja pai­nat­ti­­vat ha­karis­tejä kirjalliseen ma­teriaaliinsa. Al-Husseini ta­pasi Adolf Eichmannin syys­kuus­sa 1937 ja oli siitä lähtien sään­nöl­li­ses­ti yhteydessä tähän.

Lokakuussa 1937 britit yrittivät pidättää al-Husseinin, jonka kuitenkin onnistui paeta ennen kiinniot­toa. Hän siirtyi Li­bano­niin ja sieltä edelleen Irakiin, jossa hän muun muas­sa järjesti nat­simielisen hallituk­sen avus­tuk­sella far­hu­din eli Bagdadin juutalaisten joukko­sur­man. Eri vaiheiden jälkeen al-Husseini saapui lokakuussa 1941 Roomaan, jossa hän tapasi Mussolinin, ja jatkoi sieltä mat­kaan­sa Sak­saan, jossa hän haki natsijohdolta tukea arabien it­senäis­tymis­pyrki­myk­sille, Arabi­lii­gan perusta­mi­selle, pe­rusteilla olleen juutalais­valtion eliminoimi­selle ja yleensäkin ”juuta­lais­on­gelman ratkai­sulle” ara­bimais­sa. Yhtenä hänen keskeisistä tavoit­teistaan oli tai­vutella nat­si­hallinto tuhoa­maan Euroo­pan kaikki juu­ta­laiset, jotta nämä eivät pääsisi hakeu­tu­maan pako­laisina Pa­lestii­nan brit­ti­läi­seen mandaattiin. Pa­lestii­nan brit­ti­läinen mandaatti oli Balfourin­ julistuk­sessa vuon­na 1917 tunnus­tettu alu­eeksi, jonne juu­talai­silla on his­toriallinen oikeus pe­rustaa oma kansal­lisvaltio, mutta Al-Husseini­ halusi päin­vastoin puh­distaa tuon alueen lopulli­sesti kaikista sinne ke­rääntyneistä juu­ta­laisis­ta.

Jerusalemin suurmufti Hajj Amin al-Hussseini ja Adolf Hitler

Je­rusa­lemin suurmuftin Hajj Amin al-Hussseinin ja Adolf Hitlerin ta­paa­mi­nen 24.11.1941.

Al-Hus­seini tapasi marraskuussa 1941 Hitlerin, joka lupasi tu­hota juu­talais­kom­munistisen impe­riumin Eu­roo­pasta ja van­noi, että myöhem­mässä vai­heessa Sak­sa ottaa ta­voitteek­seen ”juutalai­sen ele­men­tin” tu­hoa­misen Palestii­nan brit­ti­läi­ses­tä mandaa­tista. Tuossa vaiheessa ­suurmufti tunnus­tet­taisiin ara­­bi­­maail­man arvo­valtai­sim­maksi edus­­ta­jak­si ja juu­talais­ten tuhoa­minen suo­ri­tet­tai­siin al­-Hussei­nin johdolla tämän sa­las­sa valmistele­mien ope­raa­ti­oi­den mu­kaisesti. (Lue: Muistio tapaa­mi­sesta.) Wan­sees­sa­ 20.1.1942 natsijohtajat tekivät sitten pää­töksen ”lopullisesta ratkaisusta”, Eu­roo­pan koko juu­ta­lais­väestön tu­hoamisesta. Al-Husseini­, joka oli yksi holokaustin pääorganisoijan Adolf Eichmannin par­hais­ta ys­tä­vistä, yllytti alinomaa tätä kiihdyt­tä­mään juuta­laisten hävit­­tä­mistoi­men­pi­teitä (St. Joseph, 13.11.1947). Vuonna 1943 al-Husseini julisti: ”Saksa on päät­tänyt löytää juu­talaiskiusaan lopullisen ratkaisun, joka te­kee lopun tästä kiusasta maailmassa” (Küntzel 2005).

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu herätti paheksunnan aallon va­sem­mis­to­val­ta­­me­dias­sa nos­tettuaan esiin suurmufti Hajj Amin al-Husseinin roolin natsien toi­meen­­­panemassa holo­kaus­tissa, sillä se on ristiriidassa sen vasemmistolaisen nar­ratiivin kans­sa, jonka mukaan muslimit ovat aina viattomia uhreja. (Lue myös: Bryen, 25.10.2015.) (Mai­nit­ta­koon, että Netanjahu muistaa yllä vää­rin al-Husseinin kuolin­­paikan: al-Hus­seini siirtyi sodan jälkeen Kai­roon mutta ei kuollut siellä vaan Bei­­ru­tis­sa vuonna 1974.)

Vuodesta 1941 aina sodan loppuun asti al-Husseini vietti natsi-Saksan val­loittamilla alueil­la Hitlerin kunnia­vieraa­na huippu­natsiup­see­rin asemas­sa. Hän muun muassa val­voi Bosni­assa mus­limien vär­väystä 13. Waffen­-SS-vuo­ris­todi­vi­sioonaan, Hand­scha­riin. Siitä muodostui yksi ­Him­lerin­ SS-joukko­jen fanaat­tisimmista ja pelätyimmis­tä jouk­ko­tu­ho-osas­toista, joka surmasi 750 000 serbi­kristittyä, 60 000 juutalaista (90 % Bosnian juu­ta­laisväestös­tä) ja 26 000 ro­ma­nia. Ber­liinistä Lähi-itään suun­­natuissa ara­bian­­kie­li­sis­sä ra­dio-ohjelmis­saan suurmufti­ julisti natsi­myön­teistä ja juuta­lais­vihamie­listä isla­mi­lais­ta pro­­pa­gan­daa kehottaen murhaa­maan kaikki juuta­laiset, koska ”se miel­­lyt­­­tää Alla­hia, his­to­­riaa ja us­kon­toa”. (Lue lisää: TMI 21.10.2015.)

Muslimiveljeskunta natsiperinteen jatkajana ja hyödyntäjänä

fatah.png

Ei, kuva EI ole perussuomalaisten puolue­kokouk­sesta vaan Fa­tah-nuor­ten (PLO) ko­koon­tu­mises­ta.

Saksan hävittyä sodan al-Husseini­ pakeni Egyptiin, jossa hän toimi al-Bannan­ va­ra­johta­jana ja Pales­tiinan Musli­miveljeskunnan johtajana ja josta kä­sin hän johti pales­tiina­lais­ara­­bien pyr­kimyk­siä juu­­ta­­lais­­ten tu­hoa­mi­sek­si ja juuri pe­rus­te­tun Israelin valtion hävit­tä­miseksi vuoden 1948 sodassa. Isra­elin voitettua sodan Egyptiin salakuljetet­tiin Otto Skor­­­zeny ja joukko muita natsi­up­see­reita kou­lut­tamaan arabeja sissi­sodankäyntiin Is­rae­­­lia vastaan. Al-Husseini järjesti tähän koulu­tukseen nuo­ren egyptiläisen ­suojat­tinsa ja kau­kaisen sukulaisensa Jasser Arafatin (1929–2004), josta oli tullut Mus­limiveljeskun­nan jäsen vuonna 1948. Myös Pales­tiinalaishal­lin­non nykyinen presi­dent­ti Mahmud Ab­bas (s. 1935), tais­telijanimeltään Abu ­Mazen­, sai samaisen natsikoulutuk­sen kuin Ara­fat, ja 1950-luvulla Arafat ja Ab­bas harjoitti­vat Egyp­tissä ku­mouk­sellista ja terrori­toimintaa Mus­­­limivel­jeskun­nan agent­teina, minkä seu­rauk­­sena mo­lem­mat joutui­vat pakenemaan maasta. Vuonna 1959 Arafat oli mukana sa­laisessa kokouksessa Kuwaitissa, jossa pe­rus­tettiin terro­ristijärjestö ­Fatah. Vuonna 1967 Fatah liit­tyi osaksi vuonna 1964 perus­tettua Pales­tiinan vapautusjärjestöä (PLO), joka perus­kirjassaan oli mää­ritellyt tehtäväk­seen Israe­lin valtion tuhoamisen. Arafat nousi PLO:n johtoon ja toimi myöhemmin Pales­tiina­lais­hallinnon pre­sidenttinä. Arafatin Egyptin ajoilta juontuvat natsiyh­teydet selittä­vät sen, että hänen johtamansa Fatah teki yhteistyötä useiden ex-natsien kanssa, ja vielä niin­kin myöhään kuin vuonna 1969 PLO rekrytoi riveihinsä kaksi entistä natsikoulutta­jaa: Erich Altnernin, Gestapon juuta­laisasioiden johtajan, ja Willy Bernerin, Maut­hau­senin tuhoamisleirillä toi­mineen SS-upseerin (Patterson 2011). Niin edesmennyt Ara­fat kuin Ab­bas­kin ovat avoimesti ylistä­neet oppi-isäänsä al-Husseinia: Arafat kutsui 2.8.2002 suur­muftia­ ”san­ka­riksemme” ja Abbas kehotti tou­ko­kuussa 2013 kaikkia pa­lestii­na­­lais­ara­beja pitä­mään häntä esi­ku­va­naan (Gil-White 2007, Arutz Sheva, 1.6.2013).

Muslimiveljeskunta alkoi 1980-luvulla olla yhä tyytymättömämpi Arafatiin ja hänen hal­lintonsa ah­neuteen ja kor­ruptoituneisuuteen samoin kuin PLO:n liian sekulaariin ideolo­giaan. (Eräi­den arvioi­den mu­kaan Arafatin henkilökohtainen omaisuus oli hänen kuol­les­saan 1,3 miljardia dol­laria.) Niinpä se päätti korvata PLO:n uudella, us­kon­nol­li­sem­mal­la järjestöllä Hamasilla (Harakat al-muqawama al-islamiyya, suom. ”Isla­milai­nen vas­ta­rin­ta­lii­ke”), jonka johtoon nousi sheikki Ahmed Yas­sin. Vuonna 2006 Hamas sai vaali­voi­ton par­la­ment­ti­vaa­leis­sa, mikä johti seuraavana vuonna yh­teenottoon Fatahin kan­ssa. Hamas, joka pitää nyt hallussaan Gazaa, on aktiivisesti eri kei­noin pyrki­nyt anasta­maan vallan Fa­ta­hil­ta myös Län­siran­nalla (eli Juudeassa ja Samariassa) (Tefft 26.2.2013). Taan­noiset mielipidemittauk­set osoittavat, että ylivoimainen enemmistö ”pales­tii­nalai­sista” tukee sotatoimia Israelia vastaan ja puukottamis­­kampanjaa juutalais­ten sur­maa­mi­seksi ja haluaa nähdä Israelin tuhot­tuna ja Palestiinan valtion raken­net­tu­na sen rau­nioille. Mielipidemittaukset osoittavat myös, että Länsi­rannalla Ha­masin kan­natus on li­sään­tynyt ja Mah­mud Abbasin ja Pa­les­tii­na­lais­hal­lin­non kan­natus vähen­ty­nyt, koska näi­tä pidetään kykenemättö­minä ”pa­laut­ta­­maan miehitetty Pales­tiina” eli Is­raelin val­tion alue ”pa­les­tii­na­lais­ten” haltuun. (Gatestone Insitute, 6.1.2016.)

Jos Hamas perustaisi Gazaan keskitysleirejä, kaasukammioita juu­ta­lais­ten tappa­miseksi ja poltto­uuneja näiden polttamiseksi, reagoisiko Länsi siihen muuten kuin vaatimalla Israelia heikentä­mään puolustustaan? Vastaus on selvä: ”Ei.” Vasem­misto­median ja ”ihmisoikeusaktivistien” kes­keinen huolenaihe Palestii­nan–Israelin konfliktissa on pitkään ollut se, että niin vähän juutalaisia kuolee niin kutsuttujen ”palestiinalais­ten” suo­rit­tamissa terrori-is­kuissa.

Muslimiveljeskunnasta al­kunsa saaneista järjestöistä nykypäi­vänä juuri Hamas vaalii näky­vimmin vel­jeskunnan natsiperin­teitä. Taannoin se muun muassa perusti Hitler-Jugend-tyylisiä Al-Futu­wwa ‑taistelukoulutusleirejä lapsille. ”Al-Futuwwa” viittaa saman­nimiseen, Irakissa 1930–1940-lu­vuilla toimineeseen fa­sis­­ti­seen nuo­ri­so­liik­keeseen, joka oli aikoinaan hyvissä vä­leissä nat­sipuolueen kanssa (The Commentator, 6.12.2013). Ter­ro­ris­­ti­­jär­­jes­tö Hiz­bollahin tavoin myös Hamas tun­netusti käyt­tää sotilaal­lisissa seremo­niois­saan nat­sitervehdystä, jolla se vies­tit­tää aiko­mus­taan tu­hota juutalaiset.

gbhMerkille pantavaa on, että Hitler naut­­tii nyky­ään­­­kin suur­ta suo­­sio­ta ym­­pä­ri mus­­­­­­li­­mi­­­maa­ilman, ja hä­nen teok­­sensa Mein Kampf on edel­­leen best­­­­sel­ler mo­nis­­sa mus­­li­mi­­mais­­sa (Gel­ler 12.2.2014). Tyypil­linen kä­si­tys mus­­­­li­mien kes­kuu­­­dessa on, että Hit­ler toimi Alla­­hin juma­lal­li­se­na vä­likätenä, joka rankaisi juu­­ta­­laisia näi­den kapinoin­nista Alla­hia vas­taan, ha­­lut­to­muu­­­­des­­­ta tun­­nus­taa Muham­mad pro­fee­taksi ja muis­ta Ko­­raa­nis­sa ku­va­­tuis­ta pa­­ran­tu­mat­­­to­­mis­ta, rap­­piol­li­sis­ta omi­nai­­suuk­sista ja vi­oista, kuten edellä todet­­tiin. Yusuf al-Qa­ra­­da­wi, Mus­limi­­veljes­­kunnan hengel­li­nen joh­taja ja sun­ni­maail­­man ken­ties arvo­val­tai­sin uskonnolli­nen joh­taja, to­tesi Al-Jazeera­-kana­valla 28.1.2009: ”Läpi histo­rian Allah on pan­nut ihmi­siä ran­kaise­maan juu­talaisia näi­den tur­mel­tu­­neisuu­den vuoksi. Vii­mei­sen rangaistuksen toimeen­pani Hit­ler. Kaikella sillä, mitä hän teki heille, vaikka he liioit­te­li­vat­kin tätä asiaa, hänen onnistui näyttää heille heidän paikkansa. Tämä oli juma­­lallinen ran­gaistus heille. Jos Allah suo, ensi kerralla se tulee uskovien taholta.” (Memri 3.2.2009.) Mai­nittakoon, että muutama viikko aiem­min (9.1.2009) al-Qara­dawi­ oli ru­koil­lut perjan­tai­saar­­nas­­saan: ”Oi, Al­lah, nu­­jer­ra tämä sortavien juu­ta­laisten sionis­tien jouk­kio. Oi, Al­lah, älä säästä heistä yhtä­kään. Oi, Allah, laske heidän lu­kumää­ränsä ja tapa hei­dät vii­mei­seen hen­ki­löön.” (Memri 12.1.2009.)

Muslimiveljeskunnan suhtautumista Hitleriin ja natsismiin leimaa puhtaan ihailun lisäk­si prag­maat­tisuus: Mus­li­mi­vel­jes­kunnalle Hitler natsihallintoineen oli hyödyllinen liit­to­lai­nen, jota se pyrki hy­väksikäyttämään omiin tar­koi­tus­pe­riin­sä, ensi sijassa Israelin ja juu­talaisten tuhoamiseen ja arabi-imperiumin perustamiseen. Tämä sama käytän­nöl­li­nen suh­tautumistapa ilmenee myös ny­ky­ään Muslimivel­jes­kunnan ja muiden islamin ylivaltaa ajavien tahojen juuta­laisvihamielisessä propa­gan­dassa: pyrki­myksenä on aina löytää sellainen, kul­loi­seen­kin koh­deyleisöön vetoava näkö­kulma nat­seihin, joka parhai­ten edes­aut­taa Israelin valtion ja juutalaisten tuhoa­mista. Niinpä vaikka monet muslimit suhtautuvat Hitleriin varsin myö­tä­mielisesti, se ei suinkaan estä heitä vähättele­mästä tai kieltämästä holokaustia. Etenkin Lähi-idän muslimien kes­kuudessa valtavir­tanäke­myk­senä on sala­liittoteoria, jonka mukaan juutalaiset sepittivät holo­kausti­tarinan kaasukam­mioineen ja polt­touh­reineen tai vähintäänkin liioit­te­li­vat holokaustin uh­rien luku­mää­rää omien etu­jensa ajamiseksi, joh­­taak­seen maail­man harhaan, syyl­listääkseen ja tur­mel­­­lak­seen Lännen, huijatak­seen siltä miljar­deja dollareita korvaukseksi, saadakseen sen tuke­maan Is­ra­elin valtion perustamista ja edistääk­seen tällä tavoin maailman­val­loi­tus­­­pyrki­myksiään (IASHP 2002: 9–16). Toisen muslimien keskuudessa yleisen näke­myk­sen mukaan holokausti ei ole pelkkää juutalaisten sepitelmää, aina­kaan kokonai­suu­des­saan, vaan jonkinasteinen kansanmur­hayritys ta­pahtui ja Länsi on siitä vas­tuussa, ja niin­­pä hyvit­tääkseen tekonsa Länsi loi syyllisyyden­tun­nos­taan Isra­elin valtion (IASHP 2002: 13–14). Tämän nä­kemyk­sen esittäjät eivät niinkään harmit­tele ja paheksu itse ho­lo­kaustia vaan sitä, että holokaus­tin toteut­taminen suurmufti al-Husseinin toivomalla tavalla jäi Hit­leriltä kesken. Näi­den molempien narratii­vien keskeinen idea on, että holo­kausti, olipa se todellinen tapahtuma tai pelkkä juutalaisten sepit­tämä tarina, sai Lännen luomaan Israelin valtion, mistä mus­limit saavat nyt epäoikeu­den­mukai­sesti kärsiä, ja näin ollen ho­lokaustin to­del­li­sia uhreja ovatkin muslimit, joille tuo vääryys on nyt hyvi­tettävä.

Jamie Glazov (23.10.2015) on tehnyt mielenkiintoisen huomion ho­lo­kaus­tin kieltä­jistä: Holokaus­tin kiel­­täminen hämärtää ihmisten moraalista käsitystä hyvästä ja pa­hasta ja valmistaa maape­rää uudelle holokaustille. Holokaustin kiel­täjät ovat järjestään niitä, jotka iloitsevat siitä, että se to­si­asias­sa tapahtui, tai halua­vat, että se tapahtuisi uudelleen. Vastaavasti jihadin kieltäjät mah­dol­lis­ta­vat toi­min­nal­laan jih­adin­ jatku­misen, ja juu­ri sitä he pohjim­miltaan toivovatkin.

Toisin kuin muslimiyhteisössä Lännen vasemmistolaisessa po­pu­laa­ri­kult­tuu­ris­sa Hit­leriä ja natsismia fetisoidaan äärimmäisen pahuuden ilmentyminä, ja ”natsiksi” leimaa­minen on yksi keskei­sistä me­netel­mistä, joilla vasem­mistolaiset hyökkäävät niitä vas­taan, jotka kyseenalaistavat heidän utopis­tisen ideologiansa ja jotka siten on vaimen­net­tav­a. Natsien toimeenpaneman ho­lokaustin kiel­tämi­nen ei siis (ainakaan vielä tällä het­kel­lä) toimisi Län­nen vasemmistolaisessa diskurssissa, koska se heikentäisi va­sem­mis­­ton Hit­le­rille antamaa pa­huu­den sädekehää. Niinpä Län­nessä Muslimiveljes­kunta onkin lanseeran­nut narra­tii­vin, jonka mukaan Israel on natsi-Saksaan tai apart­heidin aikai­seen Etelä-Afrik­kaan ver­ratta­vissa oleva rikollisvaltio, juutalaiset ovat nykypäivän ”nat­­seja” ja mus­li­mit heidän uhre­jaan eli ”uusia juu­talaisia”. Tämän nar­ratiivin yllä­pitä­mi­sek­si kaikki Israelin itsepuo­lus­­tukselliset toi­met juu­talais­vä­es­tön suo­jelemiseksi rin­nas­­­te­taan nat­sien sotarikoksiin, Hamasin, Hiz­bollahin ja muiden Isra­elin valtion ja juu­ta­lais­­väestön tuhoamista ajavien järjestöjen toimintaa kau­nis­tellaan ja vää­ristellään ”va­paus­­­­taiste­luksi” sortajia vastaan, ja näitä tuhoamispyrkimyksiä edistä­vien vasem­misto­lais­­ten ääriliikkeiden, kuten New Israel Fundin, BDS:n ja Breaking the Silencen, toi­min­taa kuvataan ”ih­misoikeuksien puolustamiseksi”.

israelequalsnazi

Samaan aikaan toisaalla. Mus­limiveljes­kuntaa edustavat opis­ke­lijat Seatt­les­sa (2014) rin­­nas­ta­vat Is­raelin val­tion natsi-Sak­saan, eivät siksi, että he itsekään uskoi­si­vat tuohon, vaan siksi, että he tietävät tuon ajatuksen toimivan parhaiten Län­nen kult­tuurimarxistisessa valtakulttuurissa ja -me­diassa. Tämä viesti ei sitä vastoin toi­mi­si Lä­hi-idän ara­bi­ylei­söl­le suun­­nat­­tu­na, sil­lä Hit­ler ja nat­si-Sak­sa naut­­ti­­vat yhä suu­r­­ta ar­­vos­­tus­­ta Lä­hi-idän mus­­li­mien kes­­kuu­dessa.   

Se, että vasemmisto­me­­dia vaike­nee mus­­li­mi­järjes­töjen ja ‑yhteisöjen avoi­­mista nat­si­sym­pa­tioista ja pyr­kimyk­­sistä to­teut­­taa juutalaisten kan­san­murha ja sen taustalla ole­vasta us­kon­nollisesta moti­vaa­tiosta, on yksi esimerkki siitä, että va­sem­­misto on uto­pis­ti­sen ideo­lo­­gi­ansa nimis­sä ja rela­tivistis-nihi­lis­tisen maa­il­man­kat­so­­muk­­sen­sa poh­jalta val­mis alen­tu­maan mo­raa­­li­sesti kuin­ka alhai­selle tasolle tahansa tuho­tak­seen Län­nen juu­talais­­­kris­til­lisen sivili­saa­­tion, jota se – Mus­limi­velje­skun­nan tavoin – pi­tää syyllisenä mitä moni­nai­simpiin maail­man on­gel­miin, raken­taak­­­seen sitten sen rau­­nioil­­le so­sia­lis­ti­sen, mo­ni­kult­tuu­ri­sen uto­piansa.

***

Tämän kirjoitelmasarjan seuraavassa osassa käsitel­lään Sayyid Qutbin mer­kkiteos­ta Ma’alim fi al-Tariq eli ”Virstanpylväät”.