Yksi shari’aan liittyvä olennainen käsite, joka on jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle islamisaatiota käsittelevissä analyyseissa, on ”waqf”. Sillä viitataan johonkin, minkä muslimit ovat ”pyhittäneet” islamille ”tuomiopäivään” asti. Tämän artikkelin alussa kerrataan waqfin perusidea, jota on aiemmin käsitelty artikkelissa Israelin–Palestiinan konflikti, ja sen jälkeen tarkastellaan, kuinka muslimit pyhittävät islamille yhä uusia alueita julkisesta tilasta Dar al-harbissa.
”Muslimisukupolville tuomiopäivään asti pyhitetty”
Tietyssä yhteydessä termillä ”waqf” viitataan islamilaiseen säätiöön, tarkemmin sanottuna hyväntekeväisyyslahjoitukseen, kuten rahasummaan, kiinteistöön tai maa-alueeseen, jonka tuotot, tulot ja käyttöoikeus on säätiön kaltaisella järjestelyllä ikuisiksi ajoiksi pyhitetty ja rajattu yksinomaan johonkin ”oikeamieliseen”, muslimien ja islamin etua hyödyttävään tarkoitukseen ja jota on hallinnoitava shari’an tarkoin määräämällä tavalla. Waqfin perusidea on, että se on jotain, mikä on pyhitetty yksinomaan islamille ja muslimeille aina aikojen loppuun asti.
Waqfeja eivät kuitenkaan ole ainoastaan hyväntekeväisyyteen annetut lahjoitukset vaan ylipäätään kaikki sellaiset tilat, alueet ja rakennukset, jotka muslimit ovat joskus sota- ja ryöstöretkiensä aikana onnistuneet valloittamaan tai saamaan muulla tavoin haltuunsa. Shari’a edellyttää, että tällaista vallattua tilaa ei saa enää koskaan luovuttaa kafireiden eli ”uskottomien” haltuun. Jos se kuitenkin menetetään, muslimien velvollisuutena on valloittaa se takaisin, tarvittaessa väkivalloin, ja pakottaa hallittavaksi jälleen shari’an määräysten mukaisesti. Kuten sunnimuslimien vaikutusvaltaisimpiin uskonoppineisiin kuuluva sheikki Yusuf al-Qaradawi on todennut: ”Tuumaakaan islamin maasta ei saa jäädä uskottomien ja valloittajien haltuun” (Al-Aqsa Voice, 12.10.2010). Jihadin muotoa, joka tähtää waqfin puolustamiseen kafireita vastaan tai waqfin takaisinvaltaukseen kafireilta, kutsutaan ”ribatiksi”. ”Waqf-alue” eli yksinomaan muslimeille ikuisiksi ajoiksi pyhitetty alue ja ”ribat-alue” (Ard al-Ribat) eli islamin alue, jonka puolesta muslimit ovat velvollisia taistelemaan kafireita vastaan, ovat näin ollen termejä, jotka viittaavat käytännössä yhteen ja samaan asiaan. Mainittakoon, että siinä missä jihadistista yleisellä tasolla käytetään arabiankielistä termiä ”mujahid” (tai mon. mujahidin, joka on suomessa vakiintunut yksikkömuodoksi), ribatia käyvästä jihadistista voidaan käyttää termiä ”murabit” (mon. murabitun).
Esimerkkejä muslimien menettämistä ja nyt kafireiden hallitsemista waqf-alueista ovat Tšetšenia, Iberian niemimaa, Intian niemimaa ja Israel. Israelin valtio perustettiin vuonna 1948 alueelle, joka oli toiminut vuosituhansien ajan juutalaisten kotimaana jo siinä vaiheessa, kun muslimijoukkiot ensi kerran valloittivat sen kalifi Umarin johdolla 630-luvun jälkipuoliskolla. Heti perustamispäivästään 14.5.1948 lähtien Israel on ollut muslimien toistuvien sotatoimien ja tuhoamisyritysten kohteena. Muslimit eivät tunnusta Israelin valtion olemassaoloa vaan kutsuvat sitä ”sionistiseksi läsnäoloksi” tai ”miehitykseksi” Palestiinassa, vaikka alueella ei koskaan ole ollut mitään ”Palestiinaa”, puhumattakaan ”palestiinalaisista” (lue: Israelin–Palestiinan konflikti).
Joka tapauksessa Hamasin peruskirjan artiklassa 11 selitetään: ”Palestiina on islamilainen waqf-maa, joka on pyhitetty muslimisukupolville tuomiopäivään asti. (…) Tämä on Palestiinan maan asema islamilaisen shari’a-lain mukaan, ja sama pätee kaikkiin muihinkin muslimien voimakeinoin valloittamiin maihin, koska (islamilaisten) valloitusten aikana muslimit pyhittivät nämä maat muslimisukupolville tuomiopäivään asti.” Waqfin ja ribatin merkitystä palestiinalaisten ja israelilaisten välisessä konfliktissa käsitellään tarkemmin artikkelissa Israelin–Palestiinan konflikti.
Yusuf Abu Snina, Palestiinalaishallinnon hengenmies, tähdentää, että ”muslimi-Palestiina” (ts. koko Israelin valtio) on islamilainen maa ja se, joka luopuu siitä, päätyy helvettiin (PATV, 8.9.2000). Ei siis ihme, että Israelin valtion tunnustamista edellyttävä kahden valtion malli ei ole muslimien mieleen.
”Maa kuulu niille, jotka asettivat sinne Allahin lain”
Itse asiassa muslimit katsovat, että koko Maa alun alkaenkin kuuluu yksinomaan vain heille ja että Allahin heille määräämänä velvollisuutena on taistella kaikkia muita ihmisiä vastaan, kunnes nämä alistuvat muslimien ylivallan alle ja tottelevat shari’an määräyksiä (RoT o9.0-9.3). (Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkien olisi käännyttävä islamiin, sillä toimiakseen islamin yhteisö tarvitsee myös työtä tekeviä orjia ja dhimmejä eli kristittyjä ja juutalaisia toisen luokan kansalaisia, joilla on lähes olemattomat kansalaisoikeudet ja jotka joutuvat maksamaan nöyryyttävää jizya-suojelurahaa välttyäkseen tulemasta tapetuiksi tai orjuutetuiksi.) Hadithin mukaan (Sahih Bukhari 5:53:392) ”…maa kuuluu Allahille ja hänen lähettiläälleen…” ja Koraanin jae 7:128 julistaa: ”… maa kuuluu Allahille, ja Hän antaa sen perinnöksi, kenelle palvelijoistaan tahtoo. Lopulta hurskaat menestyvät.” Sheikki Muhammed Salih Al-Munajjid selittää (Islam QA:7726): ”Maa ei kuulu ihmisille, jotka asuivat siellä ensin, vaan niille, jotka asettivat sinne Allahin lain. Allah loi Maan ja Hän loi ihmiset palvomaan Allahia Maassa ja perustamaan sinne Allahin uskonnon, lain ja määräykset.”
”Maailma ei kuulu ainoastaan muslimeille”, protestoivat burmalaismunkit. Muslimien Allahin nimissä toimeenpanemat brutaalit murhat, joukkosurmat, tuhopoltot ja joukkoraiskaukset Thaimaassa, Myanmarissa, Sri Lankassa, Intiassa ja Bangladeshissa ovat saaneet muiden uskontokuntien edustajat nousemaan ajoittain jämäkkään vastarintaan puolustaakseen naisiaan ja lapsiaan, ihmisoikeuksiaan ja vapauksiaan, mistä syystä länsimainen vasemmistomedia on leimannut heidät muslimeja sortaviksi ekstremisteiksi ja rasisteiksi.
Edellä mainittu käsitys ilmenee myös siinä, kuinka islam jakaa Maan kahteen vaikutuspiiriin: islamin alueeseen (Dar al-islam) ja sodan alueeseen (Dar al-harb). Dar al-islam tarkoittaa muslimien kontrolloimaa aluetta, jossa noudatetaan shari’aa, Dar al-harb puolestaan aluetta, jota hallitaan ihmisten laatimien lakien mukaisesti ja jonka siten katsotaan olevan sotatilassa Allahin tahtoa vastaan. Dar al-islamin velvollisuutena on käydä sotaa Dar al-harbia vastaan, kunnes kaikki kansakunnat ovat alistuneet shari’an määräyksiin.
Profeetta sanoi: “Minut on määrätty taistelemaan ihmisiä vastaan, kunnes he todistavat, että ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja että Muhammad on Hänen palvelijansa ja Hänen lähettiläänsä, suuntaavat kasvonsa qiblaamme (rukoussuuntaamme) kohti, syövät mitä teurastamme ja rukoilevat tavallamme.” (Sunan Abu-Dawud, Kitab Al-Jihad, 14: 2635)
Hän (Allah) on lähettänyt lähettiläänsä (Muhammadin) tuomaan johdatuksen ja totuuden uskonnon (islamin) saattaakseen sen voittamaan kaikki muut uskonnot, vaikka se on vastoin vääräuskoisten (monijumalaisten, pakanoiden, epäjumalanpalvojien ja ateistien) tahtoa. (Koraani 9:33)
Taistelkaa heitä vastaan, kunnes epäjumalia ei enää palvota, vaan yksin Allahia (koko maailmassa), mutta jos he herkeävät (palvomasta muita Allahin lisäksi), tietää Allah, mitä he tekevät. (Koraani 8:39)
Muhammadin kuolemaa (v. 632) seuranneiden vuosikymmenten aikana islam levittäytyi nopeasti Bysantin, Persian ja Länsi-Euroopan alueille. Arabimuslimiarmeijat hyökkäsivät Lähi-idän maihin, valloittivat nykyisen Irakin ja Iranin alueet, viilettivät sitten Pohjois-Afrikan yli Espanjaan ja Ranskaan asti. Muslimien hyökkäys saatiin lopulta pysäytettyä Poitiers’n/Toursin taistelussa lähellä Pariisia vuonna 732. Idässä jihad levisi syvälle Keski-Aasiaan.
Jihadin ensimmäinen suuri aalto: arabit, v. 622–750
Jihadin toinen suuri aalto (1071–1683), josta vastasivat ottomaanit, eteni Euroopassa pisimmillään Wienin epäonnistuneisiin valtausyrityksiin vuosina 1529 ja 1683. Idässä muslimit tunkeutuivat Intian niemimaan läpi Kaakkois-Aasiaan.
Jihadin toinen suuri aalto: turkkilaiset, v. 1071–1683
Muhammadin aloittama jihad Allahin asian puolesta eli koko ihmiskunnan alistamiseksi shari’an määräyksiin on nyt jatkunut jo lähes 1 400 vuotta, eivätkä muslimit ole koskaan tulleet ajatelleeksi, että heidän tulisi valloitushistoriansa johdosta tuntea pienintäkään syyllisyyttä tai olla velvollisia jotenkin hyvittämään tekemänsä vääryydet, kansanmurhat, ryöstöt, raiskaukset, orjuutukset, puhumattakaan siitä, että he tuntisivat syyllisyyttä Afrikassa yhä harjoittamastaan orjakaupasta, (ks. myös aihetta käsittelevä saksalainen dokumenttifilmi) vaan päinvastoin he ovat ylpeitä historiastaan ja haluavat mahdollisimman pian vallata menettämänsä waqf-alueet takaisin, mistä osoituksena ovat rajat, joita uudelle kalifaatille on ensi vaiheessa eri suunnitelmissa hahmoteltu (Mail Online, 1.7.2014):
Kalifaatiksi julistautuneen Islamilaisen valtion (IS, ent. ISIS) kunnianhimoinen suunnitelma kalifaatin laajenemisesta vuoteen 2020 mennessä. Sen jälkeen kalifaatin on määrä jatkaa laajenemistaan.
Jihadia voidaan käydä monin eri menetelmin, kuten verbaalisesti, taloudellisesti, median välityksellä ja aseellisesti. Sitä voidaan käydä niin avoimesti kuin kätketystikin – käyttämällä oveluutta, harhautusta ja valehtelua, hyödyntämällä kafireiden hyväuskoisuutta, vapauksia ja yhteiskunnallisia instituutiota heidän puolustuksensa heikentämiseksi ja shari’an levittämiseksi. Joka tapauksessa lähes poikkeuksetta alueilla, joissa muslimit kokevat olevansa tarpeeksi vahvoilla suhteessa kafireihin, kuten esimerkiksi Malissa, Nigeriassa, Kamerunissa, Keski-Afrikan tasavallassa, Sudanissa, Keniassa, Keski-Aasian maissa, Kiinassa, Afganistanissa, Pakistanissa, Kashmirissa, Sri Lankassa, Bangladeshissa, Myanmarissa, Thaimaassa, Malesiassa, Filippiineillä, Indonesiassa ja tietenkin Lähi-idän maissa, käynnissä on aseellinen jihad (qitaal) kafireita – mukaan luettuna kafireiksi julistettuja muita muslimeja – vastaan. Ks. Bill Warnerin Youtube-esitelmä islamin valloitushistoriasta, jonka uhreina on tähän mennessä kuollut yhteensä noin 270 miljoonaa ihmistä: 60 miljoonaa kristittyä, 80 miljoonaa hindua, 10 miljoonaa buddhalaista ja 120 miljoonaa afrikkalaista kristittyä tai animistia. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että vuodesta 2005 lähtien jihadistit ovat tappaneet selvästi enemmän ”uskonhylkääjiksi” (murtadd), ”teeskentelijöiksi” (munafiq) tai ”poikkeaviksi” syytettyjä muslimeja kuin ei-muslimeja (ks. kohdasta 37:20 eteenpäin). Ks. iranilaisen PressTV:n sivulla oleva brutaali video, jossa ISIL-ryhmän uskonsoturit teloittavat ”poikkeavia” eli shiiamuslimiteinejä.
”Ensimmäinen vaihe on pysäköintijihad”
Muslimien jihad uusien alueiden valtaamiseksi ja pyhittämiseksi islamille on jatkuvaa toimintaa, joka ei ilmene ainoastaan globaalilla vaan myös paikallisella tasolla ja hyvin arkisessa kanssakäymisessä muslimien kanssa. Yleensä kafireiden asuinalueille muuttavat muslimit ovat aluksi varsin maltillisia ja pidättyväisiä teeskennellen ystävällisyyttä kafireiden pettämiseksi ja islamin asian edistämiseksi (3:28, 16:106, Islam QA:59879). Tässä vaiheessa muslimimiesten on luvallista ja jopa pakollista pukeutua kafireiden tapana, jos se palvelee islamiin kutsumista tai kafireiden salaisuuksien selville saamista:
Mitä tulee siihen vaatimukseen siitä, että muslimien on käytettävä vaatteita, jotka eroavat kuffarien (uskottomien) vaatteista, niin oppineet ovat sallineet poikkeuksen, kun muslimit elävät dar al-harbissa (”sodan alueella”, ts. ei-muslimimaissa) tai kun tarkoituksena on hyödyttää muslimeja. Sheikki al-Islam Ibn Taymiyah on sanonut: “Kun muslimi elää ei-muslimimaassa (olipa maa islamille vihamielinen tai ei), hänen ei odoteta eroavan heistä (kuffareista) ulkoiselta olemukseltaan, koska siitä voi koitua haittaa. On suositeltavaa ja jopa pakollista, että mies näyttää toisinaan heiltä, jos se palvelee jotain uskonnollista tarkoitusta, kuten islamiin kutsumista tai heidän salaisuuksiensa selville saamista, jotta niistä voi kertoa muslimeille, heidän muslimeille aiheuttamansa vahingon torjumista, ja muita hyödyllisiä tarkoituksia. Mutta muslimimaissa, joissa Allah on aiheuttanut Hänen uskontonsa olla vallassa ja joissa kuffarit ovat alempiarvoisessa asemassa ja maksavat jizyaa (ei-muslimien maksamaa suojelurahaa, ”veroa”), muslimien on pakollista näyttää erilaisilta kuin kuffarit.” (Iqtidaa’ al-Siraat al-Mustaqeem, 1/418) (Islam Q&A:2322)
Tyypillisesti muslimimaahanmuuttajat ja ‑käännynnäiset pyhittävät islamille ensin omat kotinsa ja moskeijansa. Vähitellen kuitenkin he ja heitä seuraavat sukupolvet alkavat suuntautua yhä enemmän ulospäin ja vaatia itselleen yhä laajempaa osuutta julkisesta tilasta. Pitäen itseään muita ylempiarvoisempina ihmisinä, joille Allah on antanut etuoikeutetun aseman palkkioksi alistumisesta hänen määräyksiinsä ja jihadista hänen asiansa puolesta (al-jihad fi sabil Allah), muslimit edellyttävät myös muiden, alempiarvoisten ihmisten alistumista shari’an määräyksiin ja vaativat uskonnonvapauteen vedoten itselleen erivapauksia ja etuoikeutettua kohtelua, olipa kyse sitten shari’an ja jihadin kritisoinnin kieltämisestä, rukoilemisesta työaikana, naisten pukeutumisesta ja työasuista, naisten ja opaskoirien kuljettamisesta takseissa, vaimojen lukumäärästä ja pakkoavioliitoista, uimahallivuoroista, pankkilainoista, halal-ruoasta, tyttöjen koululiikunnasta, lasten sukuelinten silpomisesta ja niin edelleen (lue: Mitä islam todella on?). Erityisen selvästi tämä ilmenee alueilla, joihin on syystä tai toisesta kerääntynyt paljon muslimiasukkaita. Yhtenä yllykkeenä muslimien keskittymiselle tietylle alueelle on sinne perustettu moskeija.
Sam Solomon, ex-muslimi ja tunnettu shari’a-lain asiantuntija, kertoo moskeijan merkityksestä islamissa (Ottawa, 7.6.2010). Lue myös hänen kirjansta The Mosque Exposed.
On huomattava, että toisin kuin kirkot ja synagogat moskeijat eivät ole pelkkiä kokoontumispaikkoja hartauden harjoittamista varten vaan ennen kaikkea muslimien ylivaltaa symbolisoivia voitonmerkkejä, sotilaspoliittisia komentokeskuksia (Solomon & Alamaqdisi 2006) ja usein myös ase- ja ammusvarastoja (IDF Blog, 1.8.2014). Kuten Turkin pääministeri Erdogan vuonna 1998 totesi: ”Moskeijat ovat parakkejamme, kupolit kypäriämme, minareetit pistimiämme ja uskovat sotilaitamme.” Moskeijan merkitys islamin ylivallan symbolina ilmenee muun muassa arabiöljyrahoitteisten megamoskeijoiden rakennusbuumissa ympäri Eurooppaa ja siinä, kuinka muslimeilla on tapana pystyttää moskeijoita ja islamilaisia keskuksia suoraan toisten uskontojen pyhien paikkojen päälle. Tunnettuja esimerkkejä tästä ovat Hagia Sophia ‑moskeija Istanbulissa, al-Aqsa- ja Kalliomoskeija Jerusalemin Temppelivuorella ja Córdoban moskeijakompleksi. (Sharia the Threat to America, s. 91–93.)
Vuonna 2011 julkaistun tutkimuksen mukaan 100 satunnaisesti valitusta yhdysvaltalaismoskeijasta 51 %:ssa oli tarjolla ”ankarasti väkivaltaa lietsovia” tekstejä, 30 %:ssa oli tarjolla ”maltillisesti väkivaltaa lietsovia” tekstejä ja 19 %:ssa ei ollut lainkaan tarjolla väkivaltaisia tekstejä. Ensiksi mainituista moskeijoista 98 %:ssa oli tarjolla terrorismin rahoittamiseen yllyttävvää materiaalia, toiseksi mainituista moskeijoista 97 %:ssa oli tarjolla tällaista materiaalia, kun taas viimeksi mainituista moskeijoista vain 5 %:ssa oli tällaista materiaalia. Moskeijoissa, joissa imaamien ja uskonharjoittajien käytös ja ulkoinen olemus ilmensi shari’an tiukkaa noudattamista, oli muita todennäköisemmin esillä väkivaltamyönteisiä tekstejä. 85 %:ssa näistä moskeijoista imaami suositteli sellaisten tekstien opiskelua, ja sitä todennäköisempää tämä oli, mitä selvemmin moskeija ilmensi shari’an tiukkaa noudattamista. Väkivaltaisten tekstien opiskelua suositeltiin 93 % niistä moskeijoista, joiden imaamilla oli perinteinen täysparta, ja 96 %:ssa niistä moskeijoista, joissa rukousrivit olivat suorassa. 51 % moskeijoista kutsui vierailevia imaameja, joiden tiedettiin julistavan väkivaltaista jihadia, ja todennäköisintä tämä oli niissä moskeijoissa, joissa oli tarjolla väkivaltamyönteistä materiaalia. Lisäksi niiden moskeijoiden kävijäkeskiarvot, joissa oli ”ankarasti väkivaltaan lietsovaa” materiaalia, olivat selvästi korkeimmat (kävijäkeskiarvo 118). Toiseksi suosituimpia olivat ”maltillisesti väkivaltaista” materiaalia tarjonnet moskeijat (kävijäkeskiarvo 60), ja vähiten kävijöitä oli moskeijoissa, joissa ei ollut lainkaan tarjolla väkivaltaan yllyttävää materiaalia (kävijäkeskiarvo 15). (Kedar & Jerushalmi 2011.) Kuuntele myös somalialaissyntyisen Mona Walterin huolestuttavia kokemuksia Ruotsin moskeijoista ja imaameista, jotka saarnaavat vihaa ruotsalaista yhteiskuntaa kohtaan ja yllyttävät muslimeja jihadiin kafireita vastaan (Dispatch Int 29.6.2014). Jatkuvien tappouhkausten kohteeksi joutunut ja henkilöllisyyttään vaihtamaan joutunut Walter uskoo, että Ruotsilla voi olla edessään sisällissota. Miksi tilanne olisi toisenlainen Suomen moskeijoissa?
Dispatches: Undercover Mosque on dokumenttielokuva, joka paljastaa jihadistien kaksinaamaisuuden: se, mitä muslimisaarnaajat puhuvat moskeijoissa, on jotain aivan muuta kuin se, mitä he puhuvat julkisesti länsimaisessa mediassa. Ks. myös Dispatches: Undercover Mosque – The Return.
Mitä sitten tapahtuu, kun moskeija perustetaan uudelle alueelle? Länsi-Euroopan ja Pohjoismaiden kokemusten perusteella moskeija toimii sillanpääasemana, josta käsin islamin vaikutuspiiri laajenee ympäristöön siten, että muslimit ottavat vähitellen haltuunsa moskeijan lähitienoot katu kadulta, asunto asunnolta, kerrostalo kerrostalolta, kortteli korttelilta. Tällaisilla laajenevilla muslimialueilla on taipumus rappeutua ghetoiksi, joissa sosiaaliset ongelmat ja rikokset lisääntyvät, kiinteistöjen arvo romahtaa, ei-muslimilapsia ja myös opettajia kiusataan, hakataan ja ryöstetään kouluissa ja kaduilla, kaupat joutuvat lopettamaan toimintansa ja joista kantaväestö lopulta pakenee (nk. white flight). Isäntäyhteiskuntaan sopeutumasta kieltäytyvät, länsimaisia arvoja ja koulutusta halveksivat muslimit pyhittävät ne islamin alueiksi, joissa noudatetaan maan lainsäädännön kanssa ristiriidassa olevaa ja sen syrjäyttävää shari’a-lakia. Silloin kun pahaa aavistamattomat ei-muslimit eksyvät tällaiselle alueelle, muslimit osoittavat omaa ylivaltaansa vaatimalla heitä käyttäytymään siellä shari’a-lain mukaisesti. Niinpä alkoholia alueella nauttivat tai koiria ulkoiluttavat henkilöt, puhumattakaan seksuaalivähemmistöjen edustajista, voivat tulla piestyiksi ja hunnuttautumattomat, normaaliin kesävaatetukseen pukeutuneet naiset voivat odottaa joutuvansa jatkuvan seksuaalisen häirinnän kohteiksi. Kuten Kööpenhaminan mufti Shahid Mehdi korosti vuonna 2004, naiset, jotka kieltäytyvät käyttämästä huntua, ”kerjäävät raiskausta”. Australian johtava muslimioppinut sheikki Taj el-Din al-Hilali puolestaan totesi vuonna 2006, että naiset, jotka eivät käytä hijabia, ovat kuin seksuaalista hyökkäystä kerjäävää ”peittämätöntä lihaa”. (Lue: Huntu vai huora?)
Mikä pahinta, yhä useammissa tapauksissa muslimeja pelkäävät poliisi- ja muut viranomaiset ovat Länsi-Euroopassa yksinkertaisesti lakanneet ylläpitämästä yleistä järjestystä ja turvallisuutta tällaisilla alueilla ja siten käytännössä luovuttaneet niiden hallinnan muslimijengeille ja shari’a-lain mukaisia fatwoja ja tuomioita jakaville imaameille: turvallisuus- ja pelastusviranomaiset välttelevät viimeiseen asti menemästä näihin enklaaveihin, joissa heitä usein odottaa kivisade, eivätkä poliisiviranomaiset tutki niissä tapahtuvia ei-muslimeihin kohdistuvia rikoksia peläten rasistiksi leimautumista ja potkuja. Pisimmälle tämä kehitys, jossa valtiovalta on luopunut omasta suvereniteetistaan shari’a-kontrolloiduilla muslimialueilla, on edennyt Ranskassa, mutta ainakin Iso-Britannia, Saksa, Ruotsi ja Belgia seuraavat kovaa vauhtia perässä.
Dokumentti Ranskan no go -alueista, joiden ongelmilta islamofiilinen vasemmistoeliitti, -media ja muslimeja pelkäävät viranomaiset ummistavat tietoisesti silmänsä, ja ranskalaisnuorten shari’aa vastustavasta Génération Identitaire -liikkeestä (CBN News, 11.4.2014).
Law and Freedom ‑säätiötä edustava Gavin Boby on kertonut muslimialueiden muodostumisprosessista Isossa-Britanniassa ja siitä, kuinka valtava tragedia moskeijan ilmestyminen on erityisesti työväenluokan asuinalueelle, jossa ihmiset ovat syntyneet, kasvaneet ja raataneet koko elämänsä pitäen sitä omana kotiseutunaan. Sitten yhtäkkiä he huomaavatkin sen muuttuneen joksikin aivan muuksi. Moskeijan perustamisen jälkeen lähiseudun kiinteistöjen arvo tippuu yhdessä yössä 10 %:ia ja sen jälkeen vuosittain aina 10 %:ia, kunnes muutaman vuoden kuluttua niiden arvo on laskenut puoleen. Omaisuus, jonka pienituloiset ihmiset ovat vaivalla elämänsä aikana hankkineet ja sijoittaneet asuntoonsa, häviää kuin tuhka tuuleen. Lukuisten kertomusten pohjalta Boby toteaa, että moskeijaa ympäröivän alueen muuntuminen shari’a-kontrolloiduksi muslimialueeksi tapahtuu yleensä neljässä vaiheessa. Seuraava kuvaus mukailee pääkohdiltaan hänen havaintojaan (keskeiset lähteet: alla mainitut Bobyn esitelmät ja Enza Ferreri 29.4.2013, David Solway 9.2.2014):
- Ensimmäinen vaihe on pysäköintijihad. Erityisesti perjantai-iltapäivisin ja muslimien juhlapyhien aikana muslimit eivät ainoastaan valtaa moskeijan lähistöllä olevia laillisia pysäköintipaikkoja vaan pysäköivät autonsa myös ajoteille, yksityisille parkkipaikoille ja pihoille estäen alueen asukkaita pysäköimästä omia autojaan ja liikkumasta omilla autoillaan. Uhrin rooliin heittäytyvät muslimit valittavat, että pysäköintivirhemaksut ovat ”rasistisia” ja ”syrjiviä”, koska ne estävät heitä harjoittamasta heidän uskontoaan, eivätkä viranomaiset ja pysäköinninvalvojat uskalla puuttua virhepysäköintiin moskeijan ympäristössä. Kaikkien muiden kuin muslimien on järkevää muuttaa alueelta pois jo heti tässä vaiheessa.
- Toinen vaihe on dominointivaihe eli ”Haista vittu, ämmä, tämä on meidän alue!”-vaihe, jossa moskeijassa käyvät ja alueelle muuttaneet muslimit julistavat entistä uhmakkaammin, että alue on nyt heidän alueensa, jolla he tekevät mitä lystäävät eivätkä muut voi heitä pysäyttää. Koirien ulkoiluttaminen, hameen käyttäminen tai alkoholin nauttiminen alueella muodostuu turvallisuusriskiksi, ja erityisesti alueella asuvat ja yksin liikkuvat ei-musliminaiset tuntevat olonsa turvattomiksi ja ahdistuvat kohtaamastaan seksuaalisesta häirinnästä.
- Kolmas vaihe on muovikassivaihe eli ”Painu helvettiin täältä!”-vaihe. Sen aikana erityisesti alueen senioriväestöä painostetaan hellittämättä myymään kiinteistönsä. Etuovelle ilmaantuu kaksi muslimimiestä, joilla on muovikassi täynnä seteleitä, joita he tarjoavat maksuksi kiinteistöstä, ja myös tuntemattomat, pelottavan oloiset henkilöt, joilla ei todellisuudessa ole aikomustakaan ostaa kiinteistöä, alkavat ehdotella sen myymistä. Tarjottu summa on markkina-arvoa selvästi alhaisempi, yleensä neljäsosa–puolet markkina-arvosta, ja miesten viesti on, että ”kukaan valkoinen henkilö” ei ainakaan osta sitä, joten on vain paljon parempi myydä se heille. (He ovat oikeassa siinä, että kukaan muu kuin muslimi ei sitä ainakaan osta, sillä kiinteistön arvo tulee vain laskemaan ja se olisi huono sijoitus.) Painostus ja pelottelu saavat suuren osan ihmisistä myymään kiinteistönsä tässä vaiheessa ja muuttamaan pois alueelta, ja se onkin käytännössä ainoa järkevä ratkaisu, sillä asiat eivät voi mennä kuin huonompaan suuntaan.
- Ne, jotka eivät lähde, joutuvat kohtaamaan neljännen vaiheen, joka on ahdisteluvaihe. Heidän ikkunoitaan rikotaan, tv-kaapeleitaan katkotaan, autojaan vandalisoidaan, postiluukkuihin tungetaan roskia, ja kun ahdistelun kohteeksi joutunut henkilö kääntyy hädissään poliisin puoleen, hänelle vastataan: ”Anteeksi vain, rouva, mutta mielestämme tähän rikokseen ei liity mitään rasistista.” Yleensä tässä vaiheessa näiden senioriasukkaiden omat lapset pakottavat heidät muuttamaan pois alueelta, koska siellä on yksinkertaisesti mahdotonta enää asua. (Ks. eräs esimerkki tällaisesta häirinnästä.)
Gavin Boby kertoo, kuinka muslimit valtaavat moskeijoita ympäröivät alueet ja kuinka moskeijoiden perustamista on mahdollista torjua (Q Society of Australia, Melbourne, 12.9.2012). Ks. myös Bobyn esitelmä vuodelta 2014 (Q Society of Australia, Melbourne, 9.3.2014) sekä Bobyn esitelmä Montrealissa 5.2.2013 (osa 1, osa 2).
Law and Freedom ‑säätiö on onnistunut menestyksekkäästi torjumaan moskeijoita hyödyntämällä olemassa olevaa lainsäädäntöä, informoimalla asukkaita suunnitteilla olevista moskeijoista ja niiden vaikutuksista alueen liikenteeseen ja ympäristöön, avustamalla heitä kaavoitusasioissa, kaavoituspäätöksiin vaikuttamisessa, kaavojen noudattamisen valvonnassa ja vetoomuskirjeiden laatimisessa poliitikoille. Poliitikkoja muistutetaan, että kansalaiset tietävät hyvin, mitä he ovat päättämässä, ja että he kantavat vastuun omista päätöksistään. Ne tullaan muistamaan tulevissa vaaleissa, ja kun poliittisen korrektiuden huuma on mennyt ohi, he voivat joutua edesvastuuseen päätöksistään, sillä on ilmeistä, että islamin ideologian julkinen levittäminen on rikoslain vastaista niin Isossa-Britanniassa kuin Suomessakin (lue myös juutalaisvihan levittämisestä: Israelin–Palestiinan konflikti).
Moskeijat toimivat islamisaation välineinä, islamin läsnäolon ilmentäjinä, muslimien voitonmerkkeinä ja islamin ylivallan symboleina, propagoivat perustuslain ja ihmisoikeuksien vastaista shari’a-lakia, vahvistavat ei-muslimien alistamiseen ja demokratian syrjäyttämiseen tähtäävää poliittista islamia, estävät maahanmuuttajataustaisten muslimien integroitumista yhteiskuntaan, edistävät muslimienklaavien syntyä, kiristävät muslimien ja ei-muslimien välejä, lietsovat ristiriitoja toisiaan vääräuskoisina pitävien eri muslimiryhmittymien välille ja tuovat niiden vuosisatoja jatkuneet konfliktit länteen ja toimivat väylänä ulkomailta käsin johdetun ”radikaalin” islamin leviämiselle länteen.
Menestyksellisen moskeijantorjunnan A ja O on kuitenkin tiedustelu: tällä hetkellä moskeijoiden lupahakemuksissa Isossa-Britanniassa ei käytännössä koskaan ole mainittuna sanaa ”moskeija”, ja niistä on tarkoin häivytetty kaikenlaiset viittaukset islamiin. Sen sijaan lupahakemuksista löytyy moskeijoille sellaisia nimityksiä, kuten ”yhdyskuntakeskus” (Community Centre), ”uskontojen välinen keskus” (Interfaith Centre), ”monikulttuurinen yhteisökeskus” (Multicultural Community centre), ”moniuskontoinen tila” (Multi-Faith Facility), ”moniuskontoinen rukoushuone” (Multi-Faith Prayer Room) tai vaikkapa ”uskontojen välinen yhteisötila kaikkien uskontojen ja kansallisuuksien hyväksi” (Interfaith Community Facility for the Benefit of All Religions and Ethnicities). Tämä heijastaa sitä, että islamilla ja muslimeilla on tosiasiassa varsin huono maine kantaväestön keskuudessa, ja siksi niin muslimit kuin heidän asiamiehinään toimivat poliitikotkin pyrkivät hoitamaan moskeijoiden perustamisen mieluiten niin vaivihkaa kuin mahdollista. Tulevaisuudessa sama ilmiö tullaan epäilemättä havaitsemaan myös Suomessa, kun yhä useammat kantasuomalaiset saavat omakohtaista kokemusta omien asuinalueidensa islamisoitumisesta. Nyt Suomessa vallitsee vielä monikulturistinen kiima, ja islamofiiliset vasemmistopoliitikot, median edustajat ja jopa luterilaisen kirkon edustajat himoitsevat ulkoisesti näyttäviä moskeijoita katukuvaa värittämään – päästäkseen sitten aktiivisesti suvaitsemaan niitä. On myös varsin irvokasta ja suorastaan perverssiä, että Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio ECRI ”kehottaa Suomea toimiin, jotta Helsingin seudulle saataisiin maahanmuuttajataustaisille muslimeille… moskeija”, josta sitten propagoitaisiin naisia, muita uskontokuntia ja uskonnottomia alistavaa, juutalaisten kansanmurhaan kiihottavaa, homoseksuaalien tappamiseen yllyttävää, terrorismin rahoittamiseen kannustavaa, sodankäyntiin kafireita vastaan velvoittavaa maailman ”rasistisinta” ja suvaitsemattominta uskontoa! (HS 10.7.2013.)
Tilojen, alueiden ja rakennusten pyhittäminen islamille ei tietenkään noudata yhtä ainoaa kaavaa, vaan se tapahtuu kunkin maan paikallisten olojen mukaisesti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa merkittävä rooli on muslimikiinteistövälittäjillä, jotka varmistavat, että muslimikodeiksi pyhitettyjä asuntoja asuttavat aina muslimiperheet (Sharia the Threat to America, s. 91–93).
Vaikuttava näkemys ja dokumentti islamisaation etenemisestä neljässä vaiheessa, joita tämän näkemyksen mukaan ovat: soluttautuminen, vallan lujittaminen, avoin sodankäynti ja globaali islamilainen kalifaatti.
Lähteitä ja kirjallisuutta
- Australian Islamist Monitor: Sacred Spaces
- Enza Ferreri: Mosques Are the Battleground of the War between Islam and the West
- Hamasin peruskirja (lue myös: IDN 1.4.2014)
- Kedar, Mordechai & Yerushalmi, David: ”Shari’a and Violence in American Mosques”. Middle East Quarterly, Summer 2011, pp. 59–72 (view PDF)
- Law and Freedom Foundation
- Melodious Ocean: Elderly Women Left Behind Enemy Lines
- Palestinian Media Watch: All Israel is Islamic holy land ja Jerusalem is ”Ribat”
- Shari’a and Violence in American Mosques (Middle East Quarterly,Summer 2011, pp. 59–72)
- Shari’a and Violence in American Mosques (Frontpage Magazine, Jamie Glazov, 11.6.2011)
- Solomon, S., Alamaqdisi, E. The Mosque Exposed. ANM Press: Charlottesville, 2006.
- The Six Words You Need to Know to Be a Successful Jihadi and Establish Your Own Caliphate
- What Goes on in a Mosque – Evidence from America
Islamin Aikapommi 