”Alistu tai elä islamin ylivallan al­la tai kuole!”

Tämä on osa kirjoitelmasarjaa, jossa käsitellään Muslimiveljeskunnan historiaa ja toimintastrate­gioita. Vuonna 1928 Egyptissä perustettu Mus­li­mi­veljeskunta on ny­ky­­päi­vän jihadistijärjestöistä petol­lisin ja vaa­ral­­lisin. Sillä on sa­ma tavoite kuin kai­killa muillakin jihadisti­jär­jestöillä: valtio­vallan anas­ta­­mi­nen, shari’a-lain voi­­maan­­­saat­ta­mi­nen, islami­­laisen val­tion pe­rusta­minen, kali­faa­tin pa­laut­ta­mi­nen en­ti­seen suu­ruu­­teen­sa ja laajen­­taminen lopulta kaik­kial­le maail­­maan. Mutta se eroaa muista ji­ha­dis­ti­jär­jes­töis­tä pit­kä­jän­tei­seltä toimintastrategialtaan ja me­ne­tel­mil­tään. Se kut­­suu Län­nes­sä käyt­­tä­­mään­­sä lä­­hes­­­ty­­mis­­­ta­­­paa ”si­­vi­­li­­saa­tio­ji­ha­dis­ti­sek­si prosessiksi”, mil­lä se tar­koit­taa ”suu­ren mit­ta­luo­kan ji­ha­dia län­si­mai­sen si­vi­li­saa­tion eli­mi­noi­mi­sek­si ja tu­hoa­mi­seksi si­säl­tä kä­sin ja ’sa­bo­toi­mal­la’ sen mi­tä­tön ko­ti­paik­ka hei­dän omien kä­sien­sä ja mus­­li­mien kä­sien kaut­ta niin, et­tä se eli­mi­noit­uu.” Kirjoitelmasarjan yleinen johdanto on luettavissa tästä.

• Johdanto
• Jihad ja sen eri muodot
  • Hyökkäävä jihad ja puolustava jihad
  • ”Ti­laisuutta ei voi jär­jestää suo­je­lu­po­lii­sin antamien uhka-arvioiden takia…”
• Jihadin säännöt
• Katsaus sunnijihadistiryhmien historiaan ja strategioihin
  • Hizb ut-Tahrir
  • Ja­ma’at al-Muslimin (Takfir wal-Hijra)
  • Tanzim al-Ji­had, ”Jihad-järjestö”, ”Egyptin is­la­milainen ji­had”­ (EIJ)
  • Al-Jama’a al-Islamiyya, ”Is­lamilainen ryhmä”, ”Egyptin islamilainen ryhmä” (EIG)
  • Al-Qa’idan varhaisvaiheet
  • EIG ja EIJ Afganistanissa
  • Globaali jihad juutalaisia ja ristiretkeläisiä vastaan
  • Irakin al-Qa’ida ja Islamilainen valtio
  • Obama – ji­ha­dis­tien apuri Valkoisessa talossa

Johdanto

Kirjoitelmasarjan tässä osassa tarkastellaan eräitä tunnettuja sun­ni­ji­ha­dis­ti­ryh­miä ja -yk­­silöi­tä, joiden juuret ovat tavalla tai toisella Muslimiveljeskunnassa tai sen ideo­lo­gias­sa. Kun hallituk­sen kovien vastatoimien kohteeksi 1950- ja 1960-luvulla joutunut Mus­li­mi­­vel­jes­kunta katsoi 1970-luvulla viisaammaksi luopua avoimesta vä­ki­val­las­ta Egyptin hal­li­tusta koh­taan katsoen, että sen aika ei ollut vielä koittanut, alkoi ilmaantua suo­rempaa toi­min­taa ja väkivaltaista jihadia kannattavia ryhmiä, joille veljeskunnan lä­hes­ty­­mistapa näyt­täy­tyi riit­tä­mät­tö­mä­nä ja aivan liian hitaana. Erityisenä inspiraation läh­tee­nä näille ryh­mille toimivat veljeskunnan pääideologiksi 1950-lu­vul­la ko­hon­­neen Say­yid Qut­bin aja­tuk­­set is­la­min el­vyt­tämi­ses­tä ja isla­milai­­sen valtion pe­rus­ta­misesta. (Qut­bin nä­ke­myk­siä tar­kas­tel­tiin kir­joi­tel­ma­sar­jan edel­­li­ses­sä osas­sa.)

On huomattava, että näillä kaikilla jihadistiryhmillä on sama tavoite kuin Mus­li­mi­­vel­jes­kun­­nal­lakin, ja ne pe­rus­te­levat näke­myksensä huolellisesti vedoten sha­ri’an oikeus­läh­tei­siin, Ko­raaniin ja sunnaan, ja arvostettujen mus­li­mi­op­pi­nei­den, kuten Ibn Taymiyya­hin (1263–1328), Ibn Qu­damahin (1147–1223) ja Ibn Qayyi­min (1292–1350), fat­woihin. Sivi­li­saatiojihadia Lännessä käyvä Mus­li­mi­vel­jes­kun­ta tekee kuitenkin kaikkensa pimit­tääk­­seen vä­ki­val­tai­sen jiha­din us­kon­nol­liset perusteet, motivaatiot ja tavoitteet antamal­la ymmärtää, että ”ter­rorismilla ei ole uskontoa” tai että sellaista asiaa kuin ”islamilainen terro­rismi” ei ole olemas­sakaan, vaan kyse on vain pienestä joukosta ekstremistejä, jot­ka ovat ”kaapanneet islamin” omiin nimiinsä, tai että terrorismi on seurausta mus­li­mei­hin koh­­dis­­te­tus­ta ”sorrosta” ja ”syrjinnästä” ja niiden ai­heut­ta­mas­ta kau­nas­ta ja so­­si­aa­­li­sis­ta on­gel­mis­ta. Sen mu­kaan kes­kei­nen ongel­ma on ”is­la­mo­fo­bia” – erit­täin me­nes­tyk­sek­kääk­si osoit­tau­tu­nut ter­mi, jonka Mus­li­mi­vel­jes­kun­­nan aja­tus­­hau­­to­­mo IIIT ke­hit­­ti 1990-luvulla. Hämärtääkseen koko­naiskuvaa vel­jes­kun­ta on lanseerannut myös epämää­räisen kä­­sit­teen ”väki­val­tainen ekstre­mismi”, jonka torju­miseen mei­dän kaik­­­­kien nyt pitäisi kes­­kittyä – ja jonka kes­keisiä edus­tajia eivät suin­kaan ole mus­limiter­roris­tit vaan – yllä­tys, yllätys – ”äärioikeistolaiset eks­tre­mis­tit” ja ”rasistiset”, ”is­la­­mo­fo­bi­set” ja ”muu­ka­lais­vi­­hamieliset” ää­ri­ryh­mät.

Todellisuudessa ydinkysymys, jo­hon mei­dän tu­li­si kes­kit­tyä, ei ole ”Kuin­ka tor­­jua ter­­ro­ris­mia?”, pu­humat­­ta­kaan siitä, kuinka torjua ”väkivaltaista eks­tre­mis­miä”, vaan pikem­minkin ”Kuinka es­tää isla­min ylivaltaa aja­via tahoja, oli­vat­pa nä­mä mus­li­me­ja tai ei, saa­vutta­masta ta­voit­teit­taan (joita ovat sha­ri’an voi­maan­saat­ta­mi­nen, is­la­mi­lai­sen val­tion pe­rus­ta­minen, ka­li­­faa­tin pa­laut­ta­mi­nen ja sii­nä sivus­sa Is­rae­lin val­tion tu­hoa­mi­nen ja juu­ta­lais­ten jouk­ko­­tu­ho), joihin he pyr­kivät hyb­ri­di­s­odan­käynnin eri me­netelmin, kuten propagandan, dis­in­for­maa­­tion, ideo­­­logisen sub­ver­sion, soluttautumisen ja terrori-is­ku­jen avulla?” Jot­ta tä­män uhan tor­ju­mise­ssa olisi mah­dol­­lista on­nis­tua, on olen­naista tie­tää, kuin­ka eri ji­ha­dis­tiryhmät itse perus­te­le­vat ja ku­vaa­­vat omia ta­voit­tei­taan ja me­ne­­tel­­­miään. Tietysti kaik­kein tärkeintä on yli­­pää­tään tie­dos­taa, että olem­me so­das­sa, joka on aloi­tet­tu mei­tä vas­taan jo 1 400 vuot­ta sit­ten, ja olem­­me juu­ri nyt Mus­li­mi­vel­jes­kun­­nan ja mui­den ji­ha­­dis­ti­jär­jes­tö­jen mei­­hin koh­dis­ta­mien ak­­­tii­vis­ten, her­keämät­tö­mien so­ta­­toi­mien koh­teena. Islamin mu­kaan alueet, jotka eivät ole ”islamin aluetta” (Dar al-islam), ovat ”sodan aluetta” (Dar al-harb), ja kun koko maailma on lopulta alistettu nou­dat­tamaan shari’aa eikä kukaan enää ka­pi­noi vas­taan, koittaa ”rau­han alueen” (Dar al-salam) aika. Juuri tähän utopistiseen ”rau­han” ti­laan is­­la­min ylivaltaa aja­vat mus­limit it­se viit­taa­vat pu­hues­saan is­la­mis­ta ”rau­han us­kon­to­na”, samaan aikaan kun he hy­ker­te­le­vät tyy­ty­väi­si­nä län­si­mai­den joh­ta­jien tois­taes­sa höl­möyt­tään tuota samaa fraasia.

Profeetta sanoi: ”Mi­nut on mää­rät­ty tais­te­le­maan ih­mi­siä vas­taan, kun­nes he to­­dis­ta­vat, että ei ole muu­ta ju­ma­laa kuin Al­lah ja että Mu­ham­mad on Hänen pal­ve­lijansa ja Hä­nen lä­het­ti­­lään­sä, suun­taa­vat kas­von­sa qib­laam­me (ru­kous­suun­taam­me) kohti, syö­vät, mi­tä teu­ras­tam­me, ja ru­koi­le­vat ta­val­­lam­me.” (Sunan Abu-Dawud 2635)

Jihad ja sen eri muodot

Ennen kuin käsittelemme lähemmin eräitä jihadistiryhmiä, on hyödyllistä tar­kas­tel­la lyhyesti jihadin käsitettä ja jihadin eri muotoja, sillä niin tekevät myös jihadistit itse oikeuttaakseen toimintansa shari’an oikeuslähteillä ja vär­vä­täk­seen sillä tavoin lisää mus­limeja järjestöihinsä. Auk­­to­ri­soi­tu shari’a-opas ’Umdat al-Salik, jonka on hyväksynyt niin Al-Azharin yliopisto Kai­ros­sa kuin Mus­li­mi­vel­jes­kun­ta­kin, määrittelee jihadin seu­raa­vasti:

o9.0 Jihad tarkoittaa sotaa ei-mus­li­me­ja vas­taan, ja se on ety­­mo­­­lo­­gisesti joh­­det­tu sa­­­nas­ta mu­ja­­­hada, joka mer­­kit­­see so­­dan­­käyn­­tiä us­­kon­­non pe­rus­­ta­­mi­­sek­­si…

Jihadia on monta lajia, ja sitä voidaan luokitella eri tavoin (ks. Is­lam Q&A: 20214). Se voi esimerkiksi olla sa­nal­lis­ta, ta­loudellista tai fyysistä, mu­tta Ko­­raa­­nin (9:41) mu­­kaan ni­­men­­­­omaan fyy­si­nen, aseel­li­nen ji­had (qitaal) us­kot­to­­mia vastaan Al­la­­hin tiellä (al-ji­had fi sa­bil Allah) on pa­ras­ta, mi­tä mus­­li­mi voi teh­dä, ei­kä pro­­feet­ta Mu­ham­­mad­kaan tien­nyt mi­tään, mikä palkkionsa puo­les­ta vetäisi vertoja sil­le:

Eivät taistelusta pois jäävät uskovaiset – paitsi ne, joilla on jokin vamma – ole sa­man­veroisia kuin ne, jotka kilvoittelevat Allahin tiellä omaisuutensa ja henkensä uhalla. Allah suosii omaisuutensa ja henkensä uhalla kil­voittelevia enemmän kuin tais­teluista pois jääviä. Hän on luvannut molemmille parhaan palkkion, mutta kil­­voitteleville Hän antaa suuremman palkan kuin taistelusta pois jääville. (Koraani 4:95)

Kii­ruhtakaa kevein tai raskain mielin ja kamppailkaa Allahin tiellä omaisuutenne ja hen­kenne uhalla. Tämä on teille parasta. Kunpa vain tietäisitte. (Koraani 9:41)

Allah rakastaa niitä, jotka taistelevat Hänen tiellään vierekkäin, aivan kuin he olisivat vankka muuri. (Koraani 61:4)

Mies tuli Allahin lähettilään luo ja sanoi: ”Neuvo minulle, onko mitään sellaista te­­koa, joka vetää vertoja jiha­dille?” Hän vastasi: ”En tiedä sellaista tekoa.” (Sahih Al-Bukhari 4:52:4)

Profeetta sanoi: ”Pienikin pyrkimys taistella Allahin tiellä aa­mu­päi­väl­lä tai il­ta­­päivällä on parempi kuin maa­il­ma ja kaikki mitä siinä on.” (Sahih Al-Bukhari 4:52:50)

‘Auf b. Harith sanoi: ”Oi, Allahin lähettiläs, mikä saa Herran nauramaan ilosta palvelijalleen?” Hän vastasi: ”Kun tämä syöksyy vihollisen keskelle ilman panssaria.” ‘Auf veti pois yllään olleen panssariliivinsä ja heitti sen syrjään; sitten hän tarttui miekkaansa ja taisteli vihollista vastaan, kunnes hänet surmattiin. (Ibn Ishaq: 300)

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että senkaltaisen da’wa-toi­min­nan ja si­vi­li­saa­tio­jihadin si­jaan, johon Mus­li­mi­vel­jes­kun­ta eri­tyi­ses­ti pa­nos­taa, aktiivista toi­min­taa kai­paa­vat – ja usein var­­sin häi­riin­ty­neet – nuo­ret ja vähän vanhemmatkin mus­­li­­mi­­mie­­het ovat tun­te­­neet vetoa juu­ri fyy­siseen ji­­ha­­diin, jonka oi­keut­ta­mi­sek­si ja jat­ka­mi­sek­­si he ovat tar­vit­taes­sa tur­vau­­tu­neet mitä vai­­no­­har­hai­sim­piin ja vil­leimpiin sa­la­liit­to­teo­­rioihin.

Hyökkäävä jihad ja puolustava jihad

Aseelli­nen jihad (qitaal) voi olla puolustavaa (jihad al-daf) tai hyökkäävää (jihad talab). Näis­­tä jälkimmäinen, ji­had-talab, ”mer­kitsee hyök­käämistä kafireiden (kafir ”uskoton”, mon. kuf­far) kimp­puun näiden omissa maissa, kun­nes näistä tulee mus­li­meja tai he mak­sa­­vat ji­zyaa ha­­lukkaina alis­tu­maan ja kun­nes he tuntevat it­sensä alistu­neiksi” (Islam Q&A: 26125). Hyökkäävä jihad on mus­limien niin kut­suttu yhteisöl­linen vel­vol­li­suus (fard al-ki­faya), mikä tarkoittaa sitä, että jokaisen muslimin ei tarvit­se hen­ki­lökoh­taisesti osal­lis­tua siihen, mikäli riittävä mää­­rä muslimiyhteisön jäsenistä osal­listuu sii­hen (’Um­dat al-Salik: o9.0–1):

o9.1 Jihad on yhteisöllinen velvollisuus. Kun riittävä määrä ih­misiä suorittaa sitä me­­nes­­tyk­sek­­käästi, to­teuttaa sitä, se ei ole enää pa­kol­lista toi­sil­le (mis­tä todis­teena ovat pro­feetan sanat): ”Se, joka antaa varusteita ­jihadia­ käy­vällä soti­laalle, on itse suorit­tanut ­jihadia­”. Ja Al­lah Korkein on sanonut: ”Eivät taiste­lusta pois jää­vät usko­vaiset – paitsi ne, joilla on jokin vam­ma – ole saman­veroisia kuin ne, jotka kil­voit­tele­vat Alla­hin tiellä omai­suutensa ja hen­kensä uhalla. Allah suosii omai­­suutensa ja hen­kensä uhalla kil­voit­televia enem­män kuin taiste­luista pois jääviä. Hän on luvan­nut molem­mille par­haan palkkion, mutta kil­­voitte­leville Hän antaa suurem­man palkan kuin tais­te­lusta pois jää­ville. (Koraani 4:95 – J. Hä­meen-Ant­­tilan kään­nös)

Yhden tulkinnan mukaan isla­min yh­teisön eli umman velvollisuutena on hyö­kä­tä ka­fi­rei­­ta vas­taan näi­den omalla maaperällä vähintään ker­ran vuo­­des­sa, toisen tulkin­nan mu­­kaan hyök­käyk­seen on ryh­dyt­tävä ai­na, kun se on mah­­dollista (Sheikki Yusuf al-Uyari). Sunnioppineiden kes­kuu­­dessa ylei­sen näke­myk­sen mu­kaan kuitenkin vain ka­li­fil­la on oikeus julistaa hyök­käävä jihad ja joh­taa sitä (Hä­meen-Anttila 2004: 217). Tätä pe­rus­tel­laan sillä, että koordinoi­mattomat hyök­käykset ja muslimien ja ­ka­fi­reiden­ voima­suh­tei­siin liittyvät virhearvioinnit voivat johtaa kaaokseen ja mus­li­mien kannalta epä­toi­­vot­tuun lop­putulok­seen: ”Mitä tulee jihadiin, joka tähtää valloi­tukseen ja ­kafi­reiden­ kut­su­mi­seen is­la­miin, ja taisteluun niitä vas­taan, jotka kiel­täyty­vät alistumasta Allahin ko­­men­toon, hal­litsi­jan lupa on olennainen tässä tapauk­sessa niin, että asiat py­syvät hal­lin­­­nas­sa” (Islam Q&A: 69746). Toisaalta esimerkiksi ’Umdat al-Salik (o9.0–1), shafi’iittisen la­ki­koulu­kunnan shari’a-opas, ei luokit­tele il­man kali­fin lupaa suo­ri­tet­­tu­ja val­loi­tus- ja ryös­tö­­retkiä suo­­ra­naisesti ”kiel­­letyik­si” (ha­ram) vaan pel­­käs­­­tään ”pa­hek­­sut­ta­vik­si” (mak­ruh) – tai jo­pa sal­­lituiksi, jos kalifia ei ole:

o9.6 On paheksuttavaa suorittaa sotaretki vihamielisiä ei-muslimeja vastaan ilman kalifin lupaa (A: tosin jos kalifia ei ole (o25), lupaa ei vaadita).

o9.8 Kalifi (o25) sotii juutalaisia, kristittyjä ja zarathustralaisia vas­taan (N: sillä eh­dolla, että hän on ensin kutsunut heitä islamin uskoon ja harjoittamiseen, ja jos he eivät ole suostuneet, kutsunut heitä nou­dat­ta­maan islamin sosiaalista järjestystä maksamalla ei-mus­li­mi­veroa (jizyaa, o11.4), mikä on maksamisen merkitys, ei itse ra­ha, samalla kun he säilyttävät esi-isiensä uskonnot) (O: ja sota jatkuu) kunnes heistä tulee musli­meja tai he maksavat ei-muslimiveroa (O: Allahin Korkeimman mu­kaisesti ”Taistelkaa niitä Kirjan ihmisiä vastaan, jotka eivät usko Allahiin ja viimeiseen päi­vään, eivät pidä kiellettynä sitä, mitä Allah ja Hä­nen profeet­tansa ovat kieltäneet, ei­vätkä ota us­kon­nokseen totuuden us­kontoa (ts. islamia). Tais­telkaa heitä vastaan, kunnes he maksavat nöyrinä ve­ronsa” (Koraani 9:29)…).

o9.9 Kalifi taistelee kaikkia muita kansoja vastaan, kunnes heistä tulee muslimeja (O: koska he eivät ole Kirjan kansoja, eikä heitä kunnioiteta sellaisina, eikä heillä ole oi­keutta tehdä sopimusta veron (jizyan) mak­sa­mi­ses­ta) (n: vaikka hanafiittisen kou­lu­­kunnan mukaan kaik­kien kansojen ihmiset, jopa kuvanpalvojat, saavat elää isla­mi­lai­sen valtion suojelun alaisina, jos heistä joko tulee muslimeja tai he suos­­tuvat maksa­maan veroa, ainoana poikkeuksena islamin uskonhylkääjät ja ara­bi­kuvanpalvojat, joil­la kummillakaan ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä muslimiksi)…

Hyökkäävää ji­ha­dia on harjoittanut Islamilainen valtio (ISIS) Ira­kissa ja Syy­­riassa kalifi Abu Bakr al-Bagh­da­din (s. 1971) johdolla (Memri-TV 4.10.2015). M­o­nille voi tu­lla yl­­lä­tyk­­se­­nä, et­tä lä­hes kaik­ki vii­meis­en vuo­­si­­sa­­dan ai­ka­na ta­pahtunut ji­ha­dis­­tinen toi­­minta, mu­­kaan lu­kien länsi­maissa si­vii­lei­hin koh­­dis­­te­tut ter­­ro­ri-iskut, kuten syys­­kuun 11. päi­vän isku, on ji­­­­­ha­­­­­dis­­­tien it­sen­­sä mu­kaan kui­­ten­­kin ol­lut ”puo­­­­lus­­­ta­vaa ji­ha­dia” (ji­­had al-daf). Osa­se­li­tyk­se­nä tälle on ollut Ot­to­maa­nien kalifaatin lak­kaut­ta­mi­nen vuonna 1924, min­­kä joh­­dos­ta sun­ni­mus­­li­­mien kes­­kuu­­dessa on ollut häm­­­men­­nys­tä sen suhteen, on­ko hyök­­kää­vän jihadin käyn­nis­­tä­mi­nen il­man kalifia sal­lit­­tua vai ei, ja niin­pä fyysistä ji­ha­dia ylim­pä­nä har­tau­den­har­­­joi­­tuk­­se­­na ihan­­­noivat mus­li­­mit ovat jiha­din­­sa oi­keut­taak­seen jou­tu­neet turvau­tu­maan hyök­­kää­­vän jiha­din kä­sit­teen sijaan puo­lus­tavan ji­ha­din kä­­sit­tee­­seen. Puo­lus­ta­van jihadin tarpeeseen 1930–1940-luvun Egyp­­tis­­sä viit­­­­taa Mus­­­li­­­mi­­­vel­­­­jes­­­kun­­nan pe­­­rus­­­ta­ja Ha­­­san al-Ban­na (1906–1949) teok­­ses­saan ”Jihadin kirja”:

Oppineet ovat yhtä mieltä tästä asiasta, kuten pitäisi olla ilmeistä, ja näin on riip­pu­matta siitä, ovatko he mujtahidineja vai muqalidineja, salafeja (varhaisia) vai kha­lafeja (myöhempiä). He ovat kaikki yksimielisiä siitä, että jihad on fard-kifaya, joka on mää­rätty islamin ummalle islamin da’wan levittämiseksi, ja että jihad on fard-ain, jos vihol­linen hyökkää muslimimaihin. Tämä päivänä, veljeni, kuten tiedätte, muslimit on pa­ko­tettu olemaan tois­ten ala­maisina ja uskot­tomien mää­räil­tä­vi­nä. Maamme on saar­rettu ja hurruma’atimme (henkilökohtainen omai­­suu­­temme, kun­niam­­me, ar­vok­kuu­­tem­me ja yksi­tyisyy­tem­me) hä­päisty. Vi­hol­­­lisem­­me valvovat te­ke­mi­siäm­me, ja heidän oikeuden­käyttönsä säätelee is­la­­­milaista elämäntapaamme (din). Siitä huoli­matta mus­­limit ei­vät on­nistu täyt­tä­­mään da’wa-velvollisuuttaan. Näin ollen tässä tilanteessa joka ainoan mu­s­limin velvollisuu­tena on ryh­tyä jiha­diin. Jokai­sen tulisi val­mistau­tua men­­­taalisesti ja ruu­miil­li­ses­ti siten, että kun Allahin käsky tulee, hän on valmis. (al-Ban­na: teoksessa MS: 235)

Shari’an mukaan jokaisella muslimilla on henkilökohtainen velvollisuus (fard al-ain) ryh­­­­tyä puolustavaan jihadiin, jos jokin seuraavista neljästä ehdosta täyttyy: 1) vihollinen on hyökännyt muslimimaahan, 2) muslimi kohtaa vihollisen tais­te­lu­ti­lanteessa, 3) hal­li­tsi­ja (kalifi, imaami) on antanut käskyn taistella tai 4) hen­ki­löä tarvitaan tehtävään, jota ku­kaan muu ei kykene suorittamaan (Islam QA: 20214). Viimeksi mainitun ehdon sijaan nel­jäntenä ehtona mainitaan usein tilanne, jossa vihollinen on ottanut muslimeja van­gik­si (Azzam 1979). Merkittävä sunnioppinut sheikki ibn Taimiyyah (1263–1328) toteaa:

Puolustavassa jihadissa on kyse hyökkääjän karkottamisesta, ja se on velvoittavin ji­ha­­din muoto. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että on pakollista puolustaa us­kontoa ja sitä, mi­kä on py­hää. Heti imanin (uskon) jälkeen tärkein velvollisuus on karkottaa vi­­hol­li­nen, jo­ka hyökkää uskon­toamme ja maal­lisia asioitamme vastaan. Tälle ji­ha­dille ei ole vaa­­ti­muk­sia, kuten varusteita ja kul­ku­neuvoja, vaan jokai­nen kohtaa vihol­­lisen kyky­­jensä mu­kaisesti. (Azzam 1979; Ma­sood Azhar 2011.)

Yllä mainituissa tilanteissa, joissa jihad on jokaisen muslimin henkilökohtainen vel­vol­li­suus, jihadille ei tarvita van­hem­man, avio­mie­hen, velkojan tai hallitsijan lupaa (Azzam 1979; Islam Q&A: 69746) – eikä näin ollen myös­kään minkään jihadistijärjestön tai muun auk­toriteetin lupaa. Län­nes­sä viime aikoi­na yleis­ty­nees­sä ”ko­ti­ku­toi­ses­sa terrorismissa”, jos­sa niin kut­suttu ”yk­si­näi­nen toi­mi­ja”, ”yksinäinen susi” tai ”kaupun­kisusi”, joiksi al-Qa’i­da näitä toi­mi­­joita myös kutsuu, suo­rit­taa terrori-iskun itse­näisesti, usein netistä löy­tä­­miensä ohjei­den mu­­kaan ja il­man suoraa kontaktia mihinkään jihadistijärjestöön, on kyse ni­men­omaan hen­­­ki­­lö­­koh­­tai­seksi velvol­lisuu­deksi katsotusta puolustavasta ji­ha­dis­ta, jossa ”jokainen kohtaa vi­hollisen kykyjensä mukaan”.

Mutta kuinka jihadistien terrori-iskut esimerkiksi New Yorkissa, Madridissa, Lontoossa, Glas­gow’ssa, Mum­bais­sa, Tuk­hol­­mas­­sa, Kööpen­haminas­sa, Otta­was­sa ja muual­la kau­ka­na mus­­­­­li­mi­­mais­ta voi­vat mi­ten­kään olla tulkit­­tavissa puo­lus­tavaksi jiha­diksi? Jos isku ta­pah­­tuu alueella, jonka jihadistit ovat joskus his­torian saa­­tos­sa sota- ja ryöstöretkillään on­­nis­tu­neet valtaamaan ja ”py­hit­tä­mään” siten islamille ”tuomiopäivään” asti, kut­en vaik­­ka­pa Espanjassa, Intiassa tai Is­rae­lis­sa, silloin noiden niin kutsuttujen waqf-alueiden ny­­kyi­siä ei-mus­­­li­mi­asuk­kaita pidetään ”miehittäjinä”, ja tais­telu heitä vastaan on puo­lus­ta­­vaa ji­ha­dia, joka tähtää val­lan anas­ta­mi­seen ja shari’a-lain voi­maan­saat­ta­mi­seen alueel­la niin, et­tä se saadaan palautettua osaksi islamin aluetta (Dar al-is­lam). On myös toi­nen mahdollinen selitys, joka ei liity siihen, tapahtuuko isku entisen kalifaatin alueella vai ei. Sen taustalla olevan ajatuskulun avaa­mi­nen vaa­tii ly­hyen kat­­sauk­sen glo­­­baa­lin ji­ha­din his­to­riaan.

Puolusta­van jiha­din käsitteeseen shari’assa liit­ty­y pe­riaa­te, jon­­ka Ibn Tai­­miyyah on muo­­toil­­­lut seu­raavasti: ”Jos vi­hol­li­set saa­puvat mus­li­mi­maa­han, ei ole epäi­lys­tä, että lä­him­pien ja sen jäl­keen toi­sek­si lähim­pien vel­vollisuu­te­na on torjua heidät, koska mus­li­mi­maat ovat kuin yksi maa”. (Azzam 1979; Ma­sood Azhar 2011.) Jos hyök­käyk­sen koh­tee­na ole­­vat mus­li­mit eivät siis ky­ke­ne it­se nu­­jer­­ta­maan ja kar­kot­ta­­maan hyök­­kää­­jiä, puo­­lus­ta­­van jiha­din velvollisuus laa­je­nee naa­pu­ri­aluei­den mus­limien vel­volli­suu­deksi ja tar­­vit­taes­sa lo­pul­ta koko um­man, maa­il­­­man­laa­jui­sen mus­li­­mi­yh­tei­­sön, vel­vol­li­suu­dek­si. Tä­­män idean poh­jalta sheik­­ki Ab­dul­lah Yu­suf Azzam (1941–1989) syn­­nyt­ti 1980-lu­vun alus­sa glo­baa­lin ji­ha­din liikkeen, joka kan­nus­ti maail­­man kaikkia kynnelle kykeneviä mus­li­me­ja ”liit­ty­mään ka­­­ra­­vaa­niin” ja puo­­lus­­ta­­maan Afga­nis­ta­nin muslimeja Neu­vos­to­lii­ton hyök­käystä vas­taan. Näin puo­lustavasta jihadista tuli Azzamin ja hä­nen seu­raa­jien­sa mukaan maailman kaik­kien muslimien hen­­ki­lö­koh­tai­nen vel­vollisuus. Tässä vaiheessa idea­na oli vielä, että mus­­limit matkustavat (hijra) kotimaistaan Afganistaniin käy­däk­seen siellä puolustavaa ji­ha­­dia ja perus­taak­seen sinne is­la­milaisen val­tion, jos­ta kä­sin ka­­li­­faa­tin pa­laut­ta­mi­nen oli sitten määrä aloittaa.

Neuvostoliiton ve­täy­­dyt­tyä Af­ga­nis­ta­nista pai­kal­liset mu­ja­hi­di­nit ryhtyivät tais­te­le­maan keskenään, maa ajau­tui se­ka­sortoon ja ji­ha­dis­tijoh­ta­jien oli tarpeen löy­tää uusi koh­de ”puo­­­lus­ta­val­le ji­ha­dil­­leen”. Täl­­löin päädyt­tiin joh­to­pää­tel­mään, jonka mukaan Yh­dys­val­lat liit­tolai­si­neen eli ”sio­­nis­tis-ris­ti­ret­keläinen liittouma” oli syy­pää siihen, että is­la­mi­lai­sen val­tion pe­rus­ta­mi­nen ei on­­nis­tu­nut Afganistanissa, ei­kä se tule on­nis­tu­maan muis­sa­kaan maal­lis­tu­neis­sa mus­li­­mi­mais­­sa, en­nen kuin niiden ”us­­kon­­­luo­pio­hal­lit­si­joi­­ta” sät­ky­nuk­­­kei­naan käyttävä ”sio­­nis­tis-ris­ti­ret­ke­läinen liittouma” on saa­­tu nu­jer­ret­tua ja la­maan­­nu­tet­tua – vä­hin­tään­kin mo­raa­lisesti ja/tai ta­lou­del­lises­ti niin, että se ei enää tunne hou­ku­tus­ta puuttua mus­li­­mi­mai­den asioi­hin vaan sallii ji­ha­dis­tien rau­has­sa saattaa voi­maan shari’a-lain ja pe­rus­taa haluamansa is­la­mi­lai­­sen val­­tion.

Näin Yh­dys­val­lois­­­ta ja sen liit­­tolaisista tuli jihadistien ykkösviholli­sia, ja puo­lus­ta­vaa jihadia kannustettiin harjoittamaan suorittamalla terrori-iskuja suoraan näitä maita ja nii­den kansalaisia vastaan, joiden selitettiin olevan omalta osal­taan vastuussa va­lit­se­mien­sa johta­jien päätöksistä. Terrori-is­ku­­jen koh­­­dis­ta­minen si­viileihin oikeu­tet­tiin li­säk­si vai­no­har­hai­sil­la salaliittoteorioilla, uh­ri­nar­ra­tii­veil­­la, Ko­raa­nin qi­sas- eli sil­mä sil­mäs­tä -kosto­pe­ri­aat­teella ja shari’aan pe­rus­tuvilla fat­­woil­la. Oman pa­nok­sensa ji­ha­dis­tien asiaan on an­tanut Mus­­li­mi­vel­jes­kun­ta, joka on ko­ko ajan tukenut ji­ha­disteja sa­laa ku­lis­sien takana, jos se on katsonut niillä olevan rea­lis­ti­sia mah­dol­lisuuk­sia edistää ta­voit­tei­taan, ja sa­mal­la syöt­tänyt länsi­­mai­­sel­le ylei­sölle nar­ra­­t­iive­ja, joi­den mu­­kaan län­si­­maat it­se ovat vii­me kä­­dessä vas­tuus­sa mus­limien suorit­ta­mis­ta ter­ro­ri­teois­ta, joiden to­­del­li­sia uh­reja ovat mus­li­mit. Tavoitteena on ollut lie­ven­tää ji­ha­dis­tei­hin koh­dis­tu­via vas­ta­toi­mia niin, että nämä pys­ty­vät pe­rus­ta­maan ha­vit­te­le­mansa is­la­mi­lai­sen valtion, ja var­mis­taa, että vel­jes­kun­ta itse saa rau­has­sa ja ke­nen­kään estä­mät­tä jat­­kaa omaa sivili­saa­tio­­ji­­ha­­diaan Länt­­­tä vas­taan.

”Ti­laisuutta ei voi jär­jes­tää suo­­je­­lu­­po­­lii­­sin an­ta­mien uh­ka-ar­vioi­den ta­kia…”

Kuten kirjoitelmasarjan edellisessä osassa todettiin, Sayyid Qutb painotti, että islamin saa­­puminen tai pe­rus­ta­minen uuteen yhteiskun­taan johtaa aina väis­tä­mät­tä konfliktiin, kos­ka ympäröivä jahili­-yhteiskunta haluaa säi­lyttää itsensä ja tukahduttaa Allahin su­ve­re­ni­teettia julistavan islamin. Täl­löin ”isla­milla ei ole muuta mah­dol­li­suut­ta kuin puolus­tau­­tua hyökkäystä vas­­taan” (MS: 83) ja ”hä­vit­tää täysin kaik­ki sel­laiset jär­jes­tel­­mät, kos­­ka ne ovat es­tei­tä uni­ver­saa­lin va­pau­­­den tiel­lä” (MS: 85). Toi­sin sanoen kaikki ei-musli­mien pyrkimykset säilyt­tää omat ”ja­hi­li”-la­kinsa, -yhteis­kunta­jär­jes­tyk­sen­sä, -kult­tuu­rin­sa, -pe­rin­teen­sä ja -elä­­män­­ta­­pan­­sa ja estää niiden syr­jäyt­tä­mi­nen shari’a-lail­la ovat tä­män nä­ke­myk­sen mu­kaan ”hyök­käys­tä”, jon­ka tor­ju­mi­seksi mus­li­mien on vel­vol­lis­uus ryh­­tyä puo­lus­ta­vaan ji­ha­diin ”uni­ver­saa­lin va­pau­den” puo­lus­ta­mi­sen ni­mis­sä. Niinpä esi­­mer­kik­si ma­lilaiset, bur­kinafasolaiset, nigeria­lai­set, keskia­frikka­lai­set, tan­sanialaiset, ke­nia­lai­­set, ve­nä­­läiset, kii­nalaiset, in­tialaiset, bangla­deshi­lai­set, srilanka­laiset, thaimaa­laiset, bur­­­ma­lai­set, filip­pii­niläiset, austra­lia­laiset, suomalaiset ja muut eu­rooppalai­set ei-musli­mit, jotka pyr­ki­­vät puolusta­maan itse­ään, lä­hei­siään, omaa yh­teiskun­taansa, kult­tuu­riaan, va­pauk­si­aan, us­konto­aan tai uskonnottomuuttaan islamin ylivaltaa ja shari’an toi­meen­­pa­ne­mis­ta aja­via mus­­li­me­ja vas­taan, ovat vii­meksi mai­nit­tu­jen näkö­kul­­masta ”hyök­­kääjiä”, joi­ta vas­taan on tais­tel­ta­va ja joiden jah­ili-ins­ti­tuu­tiot on hä­vi­tet­tä­­vä täy­sin.

Kuinka kafirit sitten pyrkivät säilyt­tä­mään omat lakinsa, yhteis­kun­ta­jär­jes­tyk­sen­sä, kult­tuu­­rin­sa ja elä­män­ta­pan­sa? Elämällä normaalisti ja käyttämällä il­­mai­­sun­­va­­paut­­taan – eri­tyisesti in­for­­moi­dakseen muita siitä, mitä shari’a pitää sisällään ja mitä sen täy­tän­töön­­pa­nos­ta seu­­raa muil­le kuin muslimeille (yhtäältä juutalaisille, kristityille ja za­rat­hust­­ra­lai­sille ja toi­­saal­ta kaikille muiden us­kon­to­jen ja maailmankatsomusten edus­ta­jil­le), va­­roit­­taak­seen ih­mi­siä islamin ji­had-doktriinista ja raportoidakseen, mitä islamin yli­val­taa ajavat mu­s­li­mit itse kertovat omissa medioissaan ja omissa oloissaan tavoit­teis­taan ja mo­ti­vaa­tiois­­taan. Harva esimerkiksi tietää, että shari’an kes­kei­sis­tä oi­keus­läh­teis­tä noin 60 % on omistettu ei-mus­­limien kohtelulle: Koraanista 64 %, haditheista 32 % ja Mu­­ham­ma­din elä­m­ä­ker­ras­­­ta 81 % (CSPI). Shari’a ei suinkaan ole jotain, mikä koskee vain mus­li­me­ja, vaan se koskee mitä suurem­missa mää­rin muita kuin muslimeja.

Mikään ei uhkaa shari’an toimeenpanemista enemmän kuin edel­lä mai­ni­tun kal­­tai­­­­sen in­­for­­maation to­tuu­den­mukainen välittäminen yleisön tietoon. Siksi jiha­distit ja eri­toten Mus­­limiveljeskunta, OIC ja muut islamin yli­val­taa ajavat tahot ovat teh­neet ja te­ke­vät kaik­ken­sa lo­pet­taak­seen ilmaisun- ja taiteen va­pauden ja pakottaakseen maail­man kaik­ki valtiot omak­su­­maan muodossa tai toisessa osak­si lain­sää­dän­töään shari’an ju­ma­lan­pilk­­ka­lait, jot­ka kiel­tä­vät kuo­le­man­ran­gais­­tuk­sen uhalla muun muassa kaikenlaisen is­la­min ja shari’an kri­ti­soi­mi­sen ja sa­tii­ri­sen kom­men­toi­mi­sen, Allahin, enkeleiden ja jin­nien ole­mas­sa­olon kiel­tä­misen, Allahin, Mu­­hammadin ja ”uskonnon” (eli islamin) ”her­jaa­­mi­sen” ja sen kiel­tä­mi­sen, että ”Allah tar­koit­ti profeetan viestin olevan uskonto, jota ko­ko maail­ma seuraa” (’Um­dat al-Salik: o8.0–o8.7). On huomattava, että ”her­jaa­mi­sen” kä­si­te sha­ri’assa ei tar­koi­ta val­heel­li­sen tie­­don levittämistä, ku­ten Län­nes­sä on ta­pa­na aja­­tel­la, vaan sellaisen tie­don levit­tämistä, mistä kohteena oleva taho ei pidä (ghi­ba) tai mi­kä huo­nontaa tämän suh­teita tie­don vas­­taan­­ot­ta­jaan (namima) (’Umdat al-Sa­lik: r2.2–r2.3). Li­säksi ”her­jaa­mi­nen” ei shari’assa rajoitu tapauksiin, joissa kohteena on ihminen, vaan sen mukaan her­jaus voi kohdistua myös ”uskontoon” eli islamiin. Näin ollen ”us­kon­non her­­jaa­mista” on to­­tuu­den­mu­kaisen in­for­maation kertomisen islamista ja shari’asta, jos mus­limit eivät pidä sii­tä tai jos se hait­taa hei­­dän asiaan­sa eli sha­ri’an voimaan­saat­ta­mis­ta. Se on siis lä­hes ident­tinen ”vihapuheen” käsitteen kanssa, jolla tarkoitetaan käy­tän­­nössä kaik­kea sel­lais­­ta puhetta, josta vasemmistofasistit eivät pidä tai joka ky­seen­alais­taa heidän ideo­lo­gian­sa. (Gates of Vienna, 3.12.2012.)

Deborah Weiss kertoo OIC:n 10-vuotissuunnitelmasta saa­da kri­mi­nali­soi­tua ”is­la­min herjaaminen” kaikkialla maailmassa.

Aiman al-Zawahiri, al-Qa’idan nykyinen johtaja, syytti 4.3.2006 julkaistussa vi­deo­nau­hoi­tuk­­ses­sa sa­nan­va­paut­ta “loukkauksesta pro­feetta Muhammadia vas­taan” ja kertoi sen ole­­van ”jatkoa ris­ti­ret­kei­lijöiden sodalle islamia vas­taan” (CNN 5.3.2006). Yhdysval­tais-je­me­niläinen sheikki An­­war al-Awlaki (1971–2011), jolle al-Zawahirin tavoin suurena ins­pi­raation läh­teenä toi­mivat Sayyid Qutbin aja­tuk­set, on puolestaan todennut: “Jos teillä on oi­keus solvata Alla­hin lä­het­ti­läs­tä, meillä on oikeus puolustaa häntä. Jos sananva­pau­teen­­ne kuu­luu Mu­ham­madin hä­päi­seminen, us­kontoomme kuu­luu taistele­minen teitä vas­­taan.” (In­spire 1, 2010, s. 26; NY Times 8.5.2010.) Mainittakoon, että Al-Awlaqi, joka oli yk­si Ara­­bian nie­­mi­maan al-Qa’i­dan (AQAP) joh­­to­­hah­mois­ta ja jo­ka sai sur­­man­sa Yh­dys­val­­tain il­ma­is­kus­sa 30.0.2011, ins­piroi lu­kui­sia jiha­disteja ter­ro­ri-is­kui­­hin blogi- ja Face­book-päi­vi­tyk­sil­lään sekä In­spire-online-lehden väli­tyk­sellä, mistä syys­tä häntä on kut­sut­tu ”Internetin bin La­deniksi”, ja hänellä tie­detään olleen yh­teyk­siä muun muassa syys­­­kuun 11. päivän isku­jen te­kijöihin, Fort Hoodin (5.11.2009) am­mus­ke­li­jaan Nidal Ma­lik Hasaniin ja joulu­päivänä 25.12.2009 mat­kus­ta­ja­koneen rä­jäyttämistä yrit­tä­neeseen ”alus­­­housu­pommittaja” Umar Fa­ruk Abdulmutal­labiin.

Islamin ylivaltaa ajavat tahot, niin muslimit kuin vasemmistofasis­tit­kin, ovat­­ Län­­­nessä onnistuneet edistämään hyvin te­hok­kaas­ti ta­voitettaan sa­nan­va­pau­den eli­mi­noi­­mi­sek­si uh­kailemalla vä­ki­val­lal­la ja mel­la­koil­la ja suo­rit­tamalla ter­ro­ri-is­ku­ja, mur­hia ja mur­ha­­yri­­tyk­­siä muun muassa Köö­pen­ha­mi­­nas­sa, Ams­ter­damissa, Pa­rii­sis­sa ja Garlandissa Tek­sa­sis­sa. Monissa länsimaissa viranomaiset ovat hä­peäl­li­ses­ti il­mais­seet alis­tu­mistaan sha­­ri’an määräyk­siin ja kuu­liai­suut­taan jiha­dis­teille pe­ruut­ta­mal­la eri ylei­sö­ti­lai­suuk­sia ve­­do­ten ”turval­li­suus­syi­hin” tai tur­va­jär­jes­te­ly­jen suu­riin ku­lui­hin. Yhä useam­min tu­lem­­me Suo­mes­sa­kin kuulemaan jo tu­tuk­si tul­leen il­moi­tuk­sen: ”Ti­laisuutta ei voi jär­jestää suo­je­lu­po­lii­sin antamien uhka-arvioiden takia…”

Jihadin säännöt

Islamissa, mukaan lukien jihadissa, kaikki perustuu shari’aan, pyhään lakiin, joka ei ole muutettavissa ihmisten päätöksillä (Hämeen-Anttila 2001: 26). Eräs asia, jota jihadistit usein käsittelevät kirjoituksissaan ja puheissaan, on shari’an sanelemat voimankäytön tai pikemminkin jihadin säännöt. Tämä aihepiiri on jihadistien kannalta tär­keä, sil­lä sha­ri’an oikeuslähteistä löytyy tukea osittain ristiriitaisille tulkinnoille sen suhteen, saako esi­mer­kiksi naisia, lapsia ja toisia muslimeja tappaa ja saako vihollisen omaisuutta tu­ho­ta silmittömästi jihad-is­ku­jen yh­tey­des­sä. Ji­ha­dis­tien on olen­naista saada va­kuu­tet­tua muut mus­limit siitä, että hei­dän toi­men­sa todellakin ovat oikeutettuja eli shari’a-lain mu­kai­­sia. Alla on lueteltuna joukko tapauksia, jotka shari’an mukaan ovat sal­lit­tu­ja:

Taistelu on sallittua, vaikka sivullisina uhreina me­nehtyisi ihmiskilpinä pi­det­ty­jä mus­li­mi­vankeja tai vi­hol­lis­jouk­ko­jen ri­vei­hin pa­kotettuja mus­limeja. Mus­li­mien on luvallista suo­rittaa yöllisiä yllätyshyökkäyksiä, soluttautua uskottomien joukkoihin, harhaut­taa näi­­tä ja valehdella näille. Muslimi saa so­dassa tees­­ken­nel­lä aitoa ystävyyttä vihollisen kans­sa, vaikka se menisi niin pitkälle, että hä­nen pi­tää tees­ken­nellä kuvanpalvontaa ja us­­kot­to­muutta. (Faraj 1986: 207–230.) Pisimmälle vietynä tämä merkitsee sitä, että ka­fi­ri­yh­­teis­kun­taan so­luttau­tuak­seen ja ka­fireiden tiedus­telua har­haut­taakseen jihadisti voi teh­dä mitä tahansa asi­oita, jotka yleensä ovat muslimeilta kiel­let­tyjä, kuten pukeu­tua ka­fi­rei­den tavoin, nauttia alkoho­lia, syödä sian­lihaa, pitää ei-muslimiystäviä, tekeytyä kris­ti­tyksi tai te­key­tyä kään­ty­vänsä kristityksi, olla seksuaa­lisissa suhteissa ilman rajoit­teita, ra­­hoittaa toi­mintaansa huu­me­kau­p­al­la ja muulla rikol­li­sella toi­­min­nal­la ja jopa tap­paa toi­sia musli­meja, mikäli se on tar­peel­lista osana suurempaa suun­ni­telmaa ”taiste­lussa Al­lahin asian puolesta”. (Lue lisää: So­ta on pe­tosta ja ’Umdat al-Salik: r8.2.) Tähän liittyy myös shari’aan sisältyvä eriva­paus­pe­riaate, jonka mukaan se, mikä on normaa­listi kiel­let­tyä, on sal­littua, mikäli pakko tai tar­ve sitä edellyttää (lue lisää: ’Umdat al-Salik: c6.2, r32.1, c7.2). Käytännössä tämä mer­kitsee sitä, että koska jihad on tietyin edelly­tyksin mus­limiyhteisön pakollinen vel­vollisuus ja erityisesti ”puolustava jihad” on jokaisen mus­limin henkilökohtainen vel­vol­li­suus, sen nimissä voi tehdä jotakuin­kin mitä ta­han­sa. Mainittakoon, että Islamilainen val­tio julkaisi vuonna 2015 ”Turvallisuusop­paan yk­si­näi­sinä susina toimiville ji­ha­dis­teil­le ja pikku so­luille”, jossa annetaan seik­ka­pe­räisiä so­lut­­tautumis­ohjeita ja ohjeita siitä, kuin­ka välttää joutumasta län­si­mais­ten tie­dus­te­lu­elin­ten haaviin, ja samanlaisia ohjeita on jo aiemmin jul­kais­sut Arabian nie­mimaan al-Qa’i­da omassa Inspire-lehdes­sään (lue lisää: IPT 9.11.2015, Geller 11.1.2016).

Se, että muslimi ei julkisesti rukoile, käy moskeijassa, käytä muslimivaatteita tai aja partaansa mus­li­mi­tyy­li­ses­ti, ei siis suinkaan merkitse, että kyseinen muslimi ei olisi harras muslimi. Kyse saat­­taa olla ta­qiy­yasta, ka­fi­rei­den tie­toi­ses­ta har­haut­ta­mi­ses­ta. Toisaalta aidosti maal­lis­tu­nut muslimi, joka sittemmin havahtuu pel­käämään joutumista helvettiin, saattaa teh­dä äk­kiar­vaa­mat­ta jihad-is­kun toivoen mart­­tyyri­kuo­le­maa, jo­ka is­lamin mu­kaan on ai­noa varma tae pa­ra­tii­siin pääsystä.

Yksi vakiokysymys, jota islaminoppineet käsittelevät jihadia kä­sittelevissä fat­wois­saan, on nimen­omaan siviilien – naisten, lasten ja kafireiden joukossa van­git­tui­na olevien, ih­mis­­kilpinä pidettyjen tai vapaaehtoisesti oleskelevien toisten muslimien – tap­paminen. Asiaa käsi­tellään perusteel­lisesti muun muassa Ara­bian nie­mi­maan al-Qa’idan Inspire-leh­­den 8 (2011: 41–47) kansi­kuvaju­tussa, jonka on kirjoittanut yllä mainittu sheikki An­war al-Awlaki. Yleisesti isla­minoppineet ovat sitä mieltä, että naisia ja lapsia (joihin lue­taan vain ne, joilla ei kasva vielä häpy­karvoja) ei tulisi ilman perusteltua syytä surmata, mi­käli nämä on otettu sotasaa­liiksi eli orjiksi tai seksiorjiksi. Jiha­distien on kuitenkin sal­lit­tua käyttää kafireita vastaan kaik­kia sellaisia taistelu­mene­telmiä ja aseita, joiden käyt­tä­minen voi johtaa siihen, että sivullisina uh­reina saa surmansa siviili­henkilöitä, naisia, lap­sia, vanhuksia ja toisia muslimeja. Tätä perustel­laan sillä, että profeetta Mu­ham­mad sal­li muslimien suorittaa kafi­reita vas­taan yöllisiä yllätyshyök­käyksiä (bayat), joiden yh­tey­­dessä sai väistämättä sur­mansa myös naisia ja lap­sia (Sahih Muslim 19:4322 ja Sahih Buk­hari 52:256). Toisena perus­teena mainitaan se, että Mu­ham­mad käytti al-Taifin kau­pun­kia vastaan ka­ta­pult­tia, joka epätark­kana aseena surmasi sattu­manva­raisesti niin tais­­te­li­joita kuin siviilejäkin. Tältä pohjalta ar­tik­kelissa teh­dään se johtopäätös, että esi­mer­­kik­si pom­min räjäyttäminen vihollismaan asutuskeskuk­sessa, juo­ma­veden saas­tut­ta­mi­nen tai kafi­reiden sur­maaminen tulvalla, tulella, silmittömällä am­mus­ke­lul­la tai muil­la joukkotuhomenetel­millä on sal­lit­tua, koska se on rin­nas­tet­ta­vissa katapultin käyttöön. Yh­­den näkemyksen mukaan näitä me­netel­miä ei tulisi kuitenkaan käyttää, ellei ka­fi­ri­uhrien lukumäärä ole suurempi kuin sivullisina uhreina kuo­levien muslimien lu­ku­mää­rä. Mitä tulee muslimien surmaamiseen, lieventävänä asi­anhaarana pide­tään sitä, että ka­fi­rei­den keskuudessa oles­kelevia muslimeja ei pidetä niin puhtaina kuin muita mus­li­meja, ja sivullisina uhreina kuolevien mus­limien luvataan joka tapauksessa kuo­levan mart­tyy­rei­na.

Edel­lä sanot­tu merkitsee sitä, että on ole­massa vakava uhka, että jihadistit käyt­tävät bio­logisia tai ke­miallisia aseita, likaisia pommeja, EMP-pommeja ja muita vastaavia aseita asi­an­sa edis­tä­mi­sek­si esimerkiksi Yhdys­valloissa tai Eu­roo­pas­sa. Al-Awlaki painot­taa: ”Mu­­ja­­hi­di­nien tu­li­si ottaa operaatioidensa kohteiksi mus­limeja vastaan so­dassa olevien kan­­sa­­kun­tien väes­töt, erityisesti sotaa joh­ta­vien Yhdysvaltojen, Bri­tannian ja Ranskan väes­töt, ja käy­ttää rä­jäh­­teitä, myrk­kyjä, tuli­aseita ja kaikkia muita, niille suu­rinta tuhoa ai­­heut­tavia me­ne­tel­­miä, ja tämä on suurimpia tekoja, joilla muslimi voi nykyai­kana pal­voa Al­lahia.” Ku­ten aiemmin jo mainittiin, iskuja on pyritty oikeuttamaan myös uh­ri­nar­ra­­tii­veil­la ja Ko­raa­nin qisas-periaatteella sekä sillä, että kafirisiviilit ovat va­paa­eh­toi­sesti va­­lin­neet omat johtajansa ja ovat siten omalta osaltaan vastuussa näiden toimista.

Katsaus sunnijihadistiryhmien historiaan ja strategioihin

Lähes kaikkien sunnijihadistiryhmien lähtökohtana on se Sayyid Qutbin ajatus, et­tä is­la­min elvyttämiseksi tarvitaan etujoukko, jonka on aluksi irrottauduttava vähintäänkin hen­ki­sesti jahili-yhteiskunnasta. Yhden näkemyksen mukaan tuon etujoukon on sitten ryh­dyttävä ”puolustavaan jihadiin” lähivihollista, omien maidensa ”us­kon­luo­pio­hal­lit­si­joi­ta”, vastaan vallan anastamiseksi ja sha­ri’an voimaansaattamiseksi. Monet katsovat, et­tä tämä edellyttää ensin siir­ty­mis­tä (hijra) uudelle alueelle ja tukikohdan (qaida) pe­rus­ta­mista sinne, aivan ku­ten Muhammad teki siirtyessään Mekasta Medinaan. Tällöin en­si­si­jaisena teh­tä­vä­nä on var­mistaa, että tuo tukikohta-alue pysyy jihadistien hallussa, mikä voi edellyttää jihadisteille epälojaalien ja heitä vastustavien ainesten eliminointia alueel­ta. Tukikohta-alue voidaan mieltää joko alueeksi, jonne siirrytään is­la­mi­lai­sen valtion pe­­rus­tamiseksi (mikä on esimerkiksi joidenkin Eurooppaan saa­puvien mus­li­mi­siir­to­lais­ten motiivi hei­dän omien pu­hei­densa mu­kaan), tai se voidaan mieltää väliaikaiseksi har­joi­tus­alueeksi, jihadistihautomoksi, jos­ta ji­ha­dis­tit palaavat sitten taistelemaan omien mai­­den­sa ”uskonluopiohallitsijoita” vas­taan perustaakseen islamilaisen valtion sinne. Min­­­­ne is­­la­­mi­­lai­nen valtio sit­ten pe­rus­te­taankin, jihadistien on määrä sieltä käsin jat­kaa ”puo­lustavaa ji­ha­diaan” kalifaatin palaut­tamiseksi entiseen laajuutensa ja laa­jen­ta­mi­­seksi sitten edelleen koko maailmaan. Siirty­mistä (hijra) taiste­lemaan uudelle alueelle voi­daan perustella myös tarpeella puo­lus­taa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta um­maa, maail­man­laajuista muslimiyhteisöä. Sii­nä missä jotkut jihadistit katsovat, että lä­hi­vi­hol­li­sen nujer­taminen on hyödyllinen keino estää kaukovihollista käyt­tä­mäs­tä vai­ku­tus­val­taan­sa mus­­­li­­mimaissa, toiset katsovat, että lä­hi­vi­hol­li­sen kaatamiseksi parasta on ensin nu­jertaa lähivihollista ”sät­ky­­­nuk­ke­naan” käyttävä kaukovihollinen: ”sionistis-ris­ti­ret­ke­läi­­nen liittouma”. Muslimiveljes­kunta tähtää samoihin päämääriin kuin muutkin ji­ha­dis­tio­rganisaatiot, mutta se hyödyn­tää tavoittei­densa saavuttamiseksi erittäin pitkäjänteistä stra­tegiaa ja hybridisodankäynnin koko menetel­mäkirjoa.

Kun edellä mainittuihin ai­nek­siin lisätään vaihtelevissa määrin juutalaisvihaa, vai­no­har­hai­­sia salaliittoteorioita, marttyyrikuoleman ihannointia, pyrkimystä toteuttaa islamin apo­­ka­lyptisia profetioita ja kinastelua keskenään kilpailevien ja eri toimintamalleja kan­nat­­­ta­vien ji­ha­dis­ti­ryh­mien välillä, saadaan ne pe­rus­ele­men­tit, joista nykypäivänkin ji­ha­dis­tin maail­man­kuva muodostuu.

Hizb ut-Tahrir

Eräs merkittävä, jo varhain Mus­limiveljeskun­nasta irtaantunut järjestö on Hizb ut-Tahrir (suom. ”Va­pau­­tus­puo­lue”). Sen perusti vuonna 1952 Mus­li­mi­­vel­jes­kun­nan jä­sen Ta­quid­din Nab­hani, jonka mielestä vel­jes­­kun­­nan lä­hes­ty­­mis­tapa ei ollut tarpeeksi radi­kaali. Hizb ut-Tah­rir, jolla on arviolta noin miljoona jäsentä 50 valtiossa ja jolla on saman­kal­tai­­nen, sala­­myh­käisistä so­luista muo­dos­­tu­va or­ga­ni­saa­tiorakenne kuin Muslimiveljes­kun­­nallakin, muistut­taa ylei­siltä toi­min­ta­­stra­te­gioil­taan ja soluttautumis­taktiikoiltaan suu­resti Musli­mivel­jeskuntaa, mutta omien sa­nojensa mukaan se kes­kittyy en­nen kaik­kea po­liittiseen toimin­taan, eikä se Län­nessä pyri samalla tavalla kätkemään ja vää­ris­te­le­mään ta­voit­tei­­taan kuin Muslimi­veljeskunta. Päinvastoin se ilmoittaa verk­­ko­si­vuil­laan hy­­­vin selkeästi, että sen päämää­ränä on anastaa poliittinen valta, saattaa voimaan sha­ri’a-laki ja perustaa glo­baali kalifaatti. Muslimiveljes­kunnan tavoin Hizb ut-Tahrir har­joit­taa län­si­maissa Mekan vaiheen mu­kaista lähesty­mistapaa, jossa kes­kitytään da’waan eli isla­milaisen pro­pa­gandan levittä­miseen ja pi­dät­­täy­dy­tään tois­taiseksi aseelli­sesta ji­ha­­dista, koska muslimit ovat vielä alta­vastaajan ase­massa näissä maissa. Hizb ut-Tah­ri­rin jäsenet ovat kuitenkin valmiita aseelli­seen jihadiin, kun tilanne shari’an mukaan edel­­lyttää sitä. Tämäkin kaikki on avoimesti kerrottuna jär­jestön verkkosi­vuilla (ks. esim. Hizb-ut-Tahrir, Hizb-ut-Tahrir Australia, Hizb-ut-Tahrir Ame­rica).

Hizb ut-Tahrir on tällä hetkellä kiel­letty muun mu­assa Venä­jällä, useissa Keski-Aa­­sian valtioissa, Sak­sassa, Rans­kassa, Alan­ko­maissa, Egyp­tissä, Pakis­ta­nissa ja Saudi-Ara­­bi­assa.

Ankarassa Turkissa 6.3.2016 järjestetyssä kalifaatti-konferenssissa Hizb ut-Tahririn Australian osaston edustaja Ismail Al-Wahwah kehottaa osal­lis­tu­jia ”palauttamaan kalifaatin, nostamaan [is­lamin] lipun salkoon, pa­laut­ta­maan shari’an, yhdistämään islamin kansakunnan ja johtamaan ji­had-ar­mei­joita, jotka valloittavat Euroopan ja Amerikan niin, että Allahin sana hallitsee täydel­lisesti”. Ks. video MEMRI-TV:stä.

Mainitta­koon, että syy­rialais­syntyinen Omar Bakri (s. 1958), entinen Musli­mi­vel­jes­kun­nan jäsen, johti 10 vuoden ajan Bri­tannian Hizb ut-Tahriria, kun­nes perusti vuonna 1996 An­jem Chouda­ryn (s. 1967) kanssa Al-Mu­ha­jiroun-jär­jes­tön. Al-Muhaji­roun kiellettiin Bri­tanniassa vuonna 2005 sen terroris­miyhteyksien joh­dosta, tosin se on jatkanut toi­min­­­taansa aina uusien ni­mien alla. Kuten tun­net­tua, niin Bakri kuin Choudarykin vetoa­vat kannat­tajiinsa erittäin suo­ra­pu­hei­sel­la, salafistisella tyylillään, joka poikkeaa jyr­kästi Mus­­li­mi­vel­jeskunnan käyttä­mästä va­rovaisesta ja tie­toisesti harhaan­johta­vasta reto­rii­kas­ta, ja juuri siksi se vetoaa moniin, erityi­sesti huonosta itsetunnosta kär­siviin muslimi­nuo­riin. Suomessakin maaliskuussa 2013 vieraillut An­jem Chouda­ry tuomittiin 6.9.2016 ter­ro­ris­min tu­ke­mi­ses­ta van­keu­teen, mis­tä hä­nen on mää­rä va­pau­tua lo­ka­kuus­sa 2018.

Ja­ma’at al-Muslimin (Takfir wal-Hijra)

Shukri Mustafa

Shukri Mustafa (1942–1978), joka oli Mus­li­mi­vel­jes­­kun­nan jäsen ja joka oli vangittu vuonna 1965 vel­jeskun­nan pam­flettien le­vittämisestä, tu­tustui vankilassa Qutbin ajatuk­siin ja perusti van­­ki­to­ve­rei­­neen Ja­ma’at al-Muslimin-liik­keen. Kun Mus­tafa oli va­pau­tu­­nut vanki­lasta vuon­na 1971 Sa­datin mus­li­mi­veljille myöntämän ar­mah­duksen an­siosta, hän alkoi ke­rä­tä kan­natta­jia ta­voit­tee­naan muodos­taa etu­joukko, jonka oli määrä el­vyt­­tää islam, kuten Qutb oli Ma’alim fi al-Ta­riq ‑teok­­ses­saan opas­tanut. Leh­distössä liikettä alet­tiin yleisesti kut­sua hal­ven­ta­­val­la nimellä Takfir wal-Hijra, joka lo­­pul­ta jäi elä­mään liikkeen kut­su­ma­­ni­­me­­­nä Mus­ta­fan pro­testeista huoli­matta.

”Tak­fir” eli ”us­kot­tomaksi ju­lis­taminen” viit­taa siihen, että kyseinen liike ei epä­röi­nyt ju­lis­­taa muita mus­li­meja kafi­reiksi eli uskot­tomiksi, jos nämä eivät hy­väk­sy­neet liikkeen ideo­lo­­giaa. Islamissa hen­ki­löä, jonka katsotaan perus­teet­tomasti ju­listavan muut mus­li­mit kafi­reiksi, kutsutaan usein hal­ven­ta­valla ter­millä ”takfiri”, ja usein va­roitta­vana esi­merk­­kinä takfireista mainitaan kha­ri­jiitit – var­hai­nen islamin lahko, joka sur­masi us­kon­hyl­kää­jiksi julis­tamiaan muita musli­meja. Yleen­sä mus­li­meja va­­roi­tetaan julista­mas­ta toi­sia muslimeja kafi­reiksi (Islam QA:85102), ellei sille löydy vankkoja pe­rus­teita, sillä sha­ri’an mu­kaan uskonluopioille (murtadd) on lange­tettava kuoleman­ran­gaistus (’Umdat al-Sa­lik: o8.1, Is­lam QA:811) ja riit­tämättömin perustein toista muslimia ­kafi­riksi syyt­tä­vä voi tulla itse syy­tetyksi us­konhylkää­mi­sestä (ridda, o8.7) tai kan­san­kiiho­tuksesta (fit­na). Joka ta­pauksessa lukui­sat salafisti­set jihadistijärjestöt ja ‑yk­si­löt ovat inspi­roituneet Qut­bin polarisoivasta retoriikasta, jossa tehdään jyrk­kä ero jahiliyyahin ja islamin välille ja jossa ja­hi­liyyahin edus­tajiksi luetaan myös kaikki nykyajan maallistu­neet muslimiyh­teis­­kun­nat. Tästä on vain pieni askel tak­firiin: tuon yh­teiskunnan edustajien ja val­lan­pi­tä­­jien julista­mi­seen us­kon­­luo­pi­oik­si. Itse asiassa jahi­liyyahin käsite tarjoaa periaatteessa kei­non kiertää syytök­set takfirista ja fitnasta, sillä ja­hi­liyyahia edus­tavat henkilöt eivät teo­reetti­sesti edes ole muslimeja vaan monijuma­laisia tai kuvan­pal­vo­jia (mush­rik) (Sage­man 2004: 8–14).

”Hijra” järjestön hauk­ku­­ma­nimessä viittaa puolestaan sii­hen, että Shukri Mus­ta­fa halusi to­teut­­taa käy­­tän­nössä ja en­nen kaik­kea maan­tie­teel­lises­ti sen Qut­bin idean, jonka mu­kaan is­la­min el­vyt­tä­vän etu­joukon tulee ir­tau­tua jahili-yh­teis­kun­nasta ja tulla siitä eril­li­sek­si ja riip­pu­­mattomaksi (MS: 58). Mus­tafa katsoi tä­män edellyt­tä­vän täydellistä eris­täy­ty­­mistä (mu­fas­sa­la ka­­mi­la) jahili-yh­teiskun­nasta si­ten, että is­lami­lainen etu­joukko muut­taa en­sin uuteen, turvalli­seen paik­kaan, aivan kuten pro­feetta Mu­ham­mad oli aikoi­naan muut­­ta­nut (hijra) Medi­naan. Tuossa uudessa pai­kassa etujou­kon oli sitten määrä perus­taa sha­ri’a-lakia nou­dat­tava yhdys­kunta ja kerätä voimia kyetäkseen kaa­tamaan jahili-val­­lan­­pitäjät, anas­tamaan val­lan (tamak­kun), pe­rus­ta­­maan is­lami­laisen val­­tion, elvyttä­mään kali­faatin ja saattamaan shari’an voi­maan lo­pulta koko maa­il­massa.

Takfir wal-Hijran kidna­pat­tua ja murhattua hallituksen erään ex-minis­terin vi­ran­­omai­set tekivät rat­sian järjes­töä vas­taan ja Shukri Mustafa ja ryh­­män neljä muuta johtajaa te­loi­tettiin 19.3.1978. Jär­jestön ideologia, eri­tyisesti ajatus hijran välttämät­tömyydestä, jäi kui­­ten­­kin elä­mään, ja 1990-lu­vulta alkaen jotkut jiha­­distit Lähi-idässä, Al­geriassa ja Ma­rokossa toimivat – tai ainakin vi­ranomaiset väit­ti­vät niiden toimineen – Tak­fir wal-Hij­ran ni­missä. Toden­­näköisesti tällä het­kel­lä ei kui­ten­kaan ole enää olemassa orga­ni­soi­tu­nut­ta Takfir wal-Hijra-jär­jes­töä, vaikka 2000-lu­vun alkuvuosina tähän liikkee­seen on yh­dis­­tet­ty yksit­täisiä jihadisteja.

Tanzim al-Ji­had, ”Jihad-järjestö”, ”Egyptin is­­la­­mi­lai­nen ji­­had”­ (EIJ)

Anwar Sadatin valtakaudella 1970-luvulla Egyptiin syntyi Takfir wal-Hijran li­säk­si lu­kuisia muita Mus­limivel­jes­kunnasta verso­neita islamis­ti­ryhmiä ja jiha­distisoluja, jotka oli­vat inspiroi­tuneita Qutbin salafisti­sista nä­kemyksistä mutta jotka kar­sastivat Musli­mi­vel­jeskunnan omaksumaa va­rovaista, as­teit­taista lä­hes­ty­­mis­ta­paa, jossa ideana oli al-Ban­­nan luoman toimintamallin mukaisesti pitää yllä maltillista julkisivua, pa­nos­taa ruo­hon­­juu­ritason toi­mintaan, hyö­dyntää jahili-instituu­tioita ja suos­tua väli­ai­kaisiin komp­ro­­misseihin halli­tuksen kanssa. Näiden radikaa­limpien jihadis­tiryhmien­ ta­voit­teena oli syös­tä Egyptin ”uskon­luopiohallinto” vallasta mahdol­lisimman nope­asti ja suoran vä­ki­val­­taisen toiminnan avulla ja kor­vata se shari’a-lain voi­maan­saatta­valla islamilai­sella hal­­lin­nolla. Lisä­pontta näille ku­moukselli­sille pyrkimyk­sille antoi hä­peälli­senä pi­det­ty Camp Da­vidin rauhansopi­mus, jonka Sadat solmi Isra­elin kanssa vuonna 1978.

Ensimmäisen maanalaisen jihadistisolun Kairoon oli jo vuonna 1966 perus­tanut al-Qa’i­dan ny­kyi­­nen johtaja Aiman al-Za­­wa­hiri (s. 1951) yh­dessä vel­jensä ja kol­men kou­luto­ve­rin­sa kans­sa. Al-Za­wahiri, joka oli 14-vuo­tiaana liittynyt Musli­mivel­jeskun­taan, kertoo muis­tel­­mis­saan Sayyid Qutbin mart­tyy­ri­kuole­man toi­mi­neen kipinänä, joka herätti ji­had-liik­keen halli­tusta vastaan. Al-Za­wa­hi­ri, jonka perhe­tuttaviin Qutb oli lukeu­tunut, ker­too: ”Aiem­min oli ajateltu, että ul­koi­nen viholli­nen on islamin ainoa viholli­nen. Say­yid Qut­bin­ kutsu us­kol­li­suu­teen Al­lahin yk­seyttä ja su­ve­re­niteet­­tia koh­­taan oli ki­pinä, joka sy­­tyt­ti is­la­mi­lai­sen val­lan­ku­­mouk­­sen is­­la­min vi­hollisia vas­taan ko­timaas­sa ja ul­ko­­mail­la.” Al-Za­wahiri antaa ymmärtää, että ni­men­omaan Qutbin­ ajatus Allahin su­ve­re­ni­tee­tis­ta ”aut­­toi oival­tamaan, että sisäi­nen vi­hol­­­linen ei ole vä­­hem­män vaa­ral­linen kuin ul­­koi­nen vi­hol­­li­nen ja että sisäi­nen vi­hol­li­nen on ulkoisen vi­hollisen käyt­tämä sät­ky­nukke ja ku­lis­si, jon­ka takana tämä piiles­keli käyn­nis­tääk­seen sodan is­lamia vastaan.” Al-Za­­­wa­hiri­ jat­kaa: ”Tä­mä mieli­val­­tainen ul­kois­­ten vihol­listen ja hei­dän sisäisten agent­tien­sa erot­telu toi­­­sis­taan on johta­­nut mo­niin tu­hoi­hin ja takaiskuihin, koska sa­mal­la kun liikkeen jä­se­net koh­ta­si­vat edessä ole­van vi­hol­­lisensa, he jättivät selkänsä paljaaksi tämän liitto­lai­sel­le. Tä­­ten heitä puu­ko­tet­tiin sel­kään niiden käs­kystä, jotka he koh­tasi­vat edessä.”

Mu­ham­mad Abd al-Sa­lam Faraj­

Mu­ham­mad Abd al-Sa­lam Faraj­ (1954–1982) yhdisti vuon­na 1979 Kairon ji­ha­dis­ti­solut al-Ji­had-jär­jestöksi (Tan­zim al-Ji­had), joka sit­­tem­min on tullut tun­ne­tuksi myös ni­mellä ”Egyp­tin is­la­milainen ji­had­” (EIJ). Faraj, joka oli koulu­tuk­sel­taan säh­köinsinööri ja jonka isä oli Musli­miveljes­kunnan jäsen, laati Koraa­nia, ha­dithe­ja ja fat­­woja vakuutta­vasti si­tee­raten vuonna 1980 pamfletin ni­meltä Al-Fari­dah al-Gha’ibah (suom. ”Laimin­lyöty vel­vol­­li­suus”), josta muo­dostui Egyp­tin jihadis­tien raa­mat­tu ja toi­­min­ta­käsi­kirja ainakin seu­­­raavaksi pa­riksi vuo­si­kym­­me­neksi. Siinä Faraj toteaa: ”Ji­­had Allahin asian puo­lesta (…) on velvolli­suus, jon­ka tä­män aikakau­den us­­kon­­op­pi­neet (ulama) ovat laiminlyöneet. He ovat tees­ken­nelleet ole­vansa tietämät­tömiä siitä, mut­ta he tietä­vät, että se on ainoa kei­no, jolla islamin kunnia saadaan palautettua ja va­kiin­nu­­tet­tua”. Farajin mukaan juuri ”jihadin lai­min­lyön­ti on syynä sille alemmuuden, nöy­ryytyksen, ha­jaannuksen ja pirs­tou­­tu­­nei­suu­den tilalle, jossa ny­ky­päi­vän muslimit elä­­vät”. Hän kan­nustaa musli­meja ryh­tymään jihadiin siteeraa­malla pro­feet­ta Mu­ham­ma­dia: ”Se, joka ei osal­listu mis­sään muo­­dossa ryöstö- ja sota­retkiin (is­la­min vihollisia vas­­taan) tai jonka sielu ei puhut­tele häntä roh­kai­se­malla häntä tais­te­le­maan us­kontonsa puo­­lesta, kuolee kuin sellai­nen, joka ei ole kos­kaan ollut mus­limi tai joka te­kopyhyyden jo­­tain lajia edusta­vana on vain ul­koisesti tees­ken­nellyt olevansa mus­limi.” Toi­nen vel­vol­li­­suus, jonka Fa­rajin mukaan jotkut ovat hy­länneet ja jotkut lai­min­lyöneet, on is­la­mi­lai­sen valtion perusta­minen. Hän pai­nottaa, että ”is­lamilaisen val­tion pe­rustami­nen ja kali­faa­­tin pa­laut­­ta­­mi­nen … ovat Herran käskyjä, joiden toi­meenpane­mi­seksi jokai­sen mus­li­min tulisi pon­nistella kai­kin voi­min” ja jatkaa: ”Kalifaa­tin ju­lis­ta­mi­sen täytyy perustua sii­­­hen, että on olemassa (alu­eellinen) ydin (josta se voi kas­vaa). Tämä (ydin) on isla­mi­lai­nen val­tio.” (Faraj 1986: 160–161, 165–166, 205–206.)

Farajin mukaan nykypäivän Egypti on kui­tenkin kaikkea muuta kuin isla­­mi­lai­nen valtio, koska sitä ei hallita islamin laeilla vaan ”epäuskon la­eilla, vaikka enem­mis­tö sen asuk­kais­ta on muslimeja”, ja syy­päitä tähän epäkohtaan ovat maan vallanpitä­jät, jotka ovat mo­ni­naisin ta­voin kapinoineet islamin uskoa vastaan ja siten luopuneet isla­mista. Hä­nen mu­kaansa maan tilannetta voi­daan verrata mon­golivallan aikaan, ja niinpä ny­kyi­siin ”us­kon­­luopioval­­lan­pitä­jiin” voi­daan sovel­taa samoja lainopil­li­sia näkemyksiä (fat­wa), joi­ta mongoli-in­vaasion aikana elä­nyt ibn Taymiy­yah (1263–1328) ja muut mer­kittä­vät us­kon­­oppi­neet ovat aiko­­jen saatossa an­taneet mongoli­­val­lanpitäjistä. Faraj sitee­raa ibn Tay­­miy­yahia: ”Jo­­kaista sel­laista ihmis­­ryhmää vastaan on taisteltava, joka kapinoi yh­tä­­kin is­lamin määräystä vas­taan, jos tuo määräys kuuluu islamin selkeästi ja luotet­ta­vas­ti välittä­miin mää­räyk­siin, vaikka tuon ryhmän jä­se­net lausuisivat islamin uskon­tun­nus­tuk­sen.” Faraj sitee­raa myös imaami Qadi Ayya­dia (1083–1149): ”Kun hänestä [hal­lit­si­jas­ta] tu­lee yhtäkkiä us­koton tai hän muut­taa Alla­hin la­kia tai ottaa käyt­töön [shari’an vas­tai­­sia] uudistuksia (bid’ah), hänellä ei ole enää joh­tajalta edelly­tet­tävää päte­vyyttä, häntä ei tarvitse enää to­tella, ja musli­meilla on vel­volli­suus ka­pi­noida häntä vas­taan, syöstä hä­­net val­lasta ja asettaa hänen ti­lalleen oikeu­den­mukainen imaami sit­ten, kun he pys­ty­vät siihen. Kun tämä tapahtuu ihmisryhmälle, heillä on velvol­lisuus ryhtyä ka­pi­naan ja syös­tä vallasta uskotto­mat.” Faraj myös muistut­taa, että islamin lain mu­kaan ”us­kon­luo­pio on ta­pettava, oli­vatpa olosuh­teet mitkä hyvänsä”. (Faraj 1986: 165–176.)

Faraj on tullut tunnetuksi en­nen kaikkea siitä, että hänen mielestään on tär­keäm­pää tais­tella lähellä ole­vaa vihollista vastaan kuin kaukana olevaa vihollista vas­taan. Siinä missä jot­kut hä­nen aikalaisis­taan olivat sitä mieltä, että mus­limien ensisijai­sena tehtävänä tu­li­si olla Jeru­salemin ”va­pauttami­nen”, koska se on osa ”Pyhää maata”, tai taistelu ”im­pe­ria­listeja” vastaan, Faraj tähdentää, että jihad tulee aloit­taa oman maan ”uskot­tomien” joh­ta­jien tuhoa­misesta ja kor­vaamisesta isla­milai­sella hal­linnolla. Hänen mielestään tä­mä on järkevää myös siksi, että juuri nämä ”us­kon­luopiohallit­sijat” ovat se pe­rusta, joka mah­­dollis­taa ”impe­rialismin” läsnä­olon muslimi­maissa. (Faraj 1986: 192–193.)

Faraj ei hyväksy sitä Muslimivel­jeskunnan edus­tamaa näke­mystä, jonka mukaan musli­mit elävät Me­kan­ vaihetta vastaavassa yh­teiskun­nassa, jossa on stra­te­­gi­sis­ta syistä pe­rus­­teltua lykätä jihadin aloitta­mista, vaan hä­nen mielestään Ko­raa­nin ilmes­tykset tulee hy­­väksyä niiden lopullisessa muo­dossa. Niinpä Faraj ko­rostaa, että isla­milaisen valtion pe­­rustamiseksi ei riitä pelkkä hartauden­har­joi­tus, hy­vänte­ke­väi­syys, opis­kelu, kirjasivis­tyk­sen hankki­minen, ha­keutu­minen tär­kei­siin yhteis­kun­nalli­siin ase­miin ja (väkivalla­ton) propaganda (da’wa) laajan kan­nat­taja­kun­nan luomiseksi. Faraj­ ei myös­kään usko, et­tä siihen riittäisi pelkkä poliitti­sen puolueen pe­rusta­minen, sillä tuo puolue jou­tuisi ole­maan mu­kana ka­fi­rei­­den lainsäädän­töelimissä, joissa la­keja pan­naan täytän­töön ot­ta­mat­ta huo­mioon sha­ri’a­-la­­kia. Näin ollen se joutuisi olemaan yh­teis­työssä ka­fireiden­ kans­sa ja käytännössä rakenta­maan ka­firi-valtiota, vaikka sen ta­voite on päin­vas­toin tu­ho­ta se ja korvata se islamilaisella te­okra­tialla. Ku­ten tunnettua, edellä mai­ni­tut menetel­mät, joita Faraj pitää riittä­mättö­minä, kuulu­vat yh­tenä osana Mus­li­mi­­vel­jes­kun­nan toi­min­ta­reper­tu­aa­riin. Faraj tor­juu omi­tuisena myös Shukri Mus­­ta­fan aja­tuk­sen siitä, että is­la­mi­laisen etu­joukon tulee en­sin muuttaa (hijra) uuteen, syr­jäiseen paik­kaan, jossa isla­mi­lai­nen valtio on määrä perus­taa ja josta mus­limihal­lit­sijoi­den on sitten määrä pa­lata ta­­kai­sin valloitta­jina. Faraj to­teaa, että kaikki edellä mai­nitun kaltai­set ajatuk­set ovat vain te­ko­syitä vältellä jihad-velvolli­suutta, jonka hän antaa ym­märtää olevan islamin kuu­des pilari, ja pai­not­­taa: ”Ei ole epäilystä siitä, että tämän maa­ilman epä­juma­lat saa­daan hä­viä­mään vain miekan voi­malla.” (Faraj 1986: 161, 182–190.)

Kuten yllä on ollu puhetta, kalifin puuttuminen Ottomaanien kalifaatin lak­kaut­ta­mi­sen jäl­keen on saanut monet sunnimuslimit epävarmoiksi sen suhteen, on­ko jihadin aloit­ta­mi­nen lu­vallista. Faraj (1986: 202–203) kom­mentoi pamfle­tissaan tätä ky­symystä koros­taen, että johta­jan puut­tumi­nen on pelkkä teko­syy vältellä jiha­dia, sillä mus­li­mit voivat aina va­lita johtajia keskuudes­taan. (Itse asiassa sen jäl­keen, kun Is­lamilainen val­tio 29.6.2014 julis­tautui ka­lifaa­tiksi ja Abu Bakr al-Baghdadi sen kalifiksi, hyök­kää­vän jihadin julista­miselle kalifaatin laa­jentamiseksi ei enää ole ollut ole­massa edes täl­lais­ta teoreettista estettä, tosin Islamilaisen valtion luhistuttua tilanne on jälleen epä­sel­vä.) Qutbin tavoin Faraj­ torjuu täy­sin ajatuksen, jonka mu­kaan jihad olisi luon­teeltaan vain puolustavaa, mutta koska hän pamfle­tissaan keskittyy ennen kaikkea Egyptin si­säi­seen tilan­teeseen, hänen päähuomionsa siinä on puolus­ta­vassa jihadissa (ji­had al-daf). Sha­ri’an mu­kaan puolustava jihad on tie­tyissä tilanteissa jokaisen mus­li­min hen­ki­lö­koh­­tai­­nen vel­volli­suus (fard al-ain), jonka suo­rit­tamiselle ei tarvita hal­lit­si­jan eikä min­kään muun auk­to­ri­teetin, ku­ten omien vanhem­pien tai jonkin järjestön, lupaa (Azzam 1979; Is­lam Q&A:69746). Faraj luettelee kolme tällaista ta­pausta: Ensim­mäi­nen on se, että mus­li­mi ja ‑kafi­riar­meijat kohtaa­vat, jolloin läsnä olevien musli­mien on pakol­lista jäädä tais­telemaan ­kafi­reita vas­taan. Toinen on se, että kafirit hyök­käävät isla­min alu­eelle, jolloin alueen asuk­kai­den hen­kilö­kohtai­sena velvollisuutena on taistella heitä vastaan ja ajaa hei­dät pois. Kol­mas on se, että imaami kut­suu ih­miset tais­telemaan. Usein mainitaan myös neljäs tapaus, joka on se, että kafirit ovat otta­neet mus­limeja vangiksi (Azzam 1979). Farajin mu­kaan tilanne Egyp­tissä on nyt se, että vihollinen elää aivan mus­limien kes­kel­lä ja vieläpä hallit­see muslimeja, sillä tuo vihol­li­nen ei ole ku­kaan muu kuin vallan lait­to­­mas­ti anas­ta­neet ”uskon­luopiohallitsi­jat”. Siksi Faraj tähden­tää, että jiha­din käymi­nen heitä vas­taan on jokaisen mus­li­min henki­lö­kohtainen vel­vollisuus. (Faraj 1986: 199–200.)

Islamin lähteitä ja uskonoppi­neiden fatwoja siteeraten Faraj (1986: 207–230) käy pam­fle­tis­saan läpi myös sodan­käyntiin liittyviä sääntöjä (esim. taistelu on sallit­tua, vaikka si­vul­lisina uhreina me­nehtyisi ih­miskilpinä pi­dettyjä muslimi­vankeja tai vi­hol­lis­jouk­koi­hin pakotettuja mus­limeja) ja tais­te­lutaktiikoita, ku­ten yöllisiä yllä­tyshyökkäyksiä, us­kot­to­­mien joukkoihin so­lut­tautumista, us­kotto­mien harhaut­tamista ja näille valehte­lemista. Vii­taten edellä puheena ol­lee­seen ta­qiyya-doktrii­niin islamin läh­teistä otettujen esi­merk­kien va­lossa hän muun muassa toteaa: ”Muslimi saa so­dassa tees­ken­nellä aitoa ystä­vyyt­tä viholli­sen kanssa, vaikka se menisi niin pitkälle, että hänen pitää tees­ken­nellä myös ku­vanpal­vontaa ja uskot­to­muutta”.

Al-Jama’a al-Islamiyya, ”Is­lamilainen ryhmä”, ”Egyptin islamilainen ryhmä” (EIG)

Omar Ab­del-Rah­­man, ”sokea sheikki”

Samaan aikaan kun Farajin al-Jihad-ryhmien toiminta oli kes­kittynyt Kai­roon, Gizaan ja Poh­jois-Egyp­tiin, ete­läm­pä­nä yliopistoissa vaikutti vuonna 1960-lu­vun lop­pu­puo­lel­la al­kun­sa saa­nut is­la­mis­tinen opis­kelijaliike, joka on sit­tem­min tunnettu nimellä al-Jama’a al-Is­­lamiyya (al-Ga­ma’a al-Isla­miyya) eli ”(Egyptin) Isla­mi­lainen ryh­mä” (EIG). Otet­tuaan opis­­­ke­­lijaliitot kont­rol­liinsa Islami­lainen ryh­mä, jon­ka hengelli­senä johtajana toimi Say­yid Qut­bin nä­ke­myksistä vai­­kut­­tei­ta saa­nut sheikki Omar Ab­del-Rah­­man­ (s. 1938), oli kas­vat­tanut vai­­ku­tus­val­taan­sa yli­opis­­tojen ul­ko­puolelle ja laa­jen­tunut kan­­sanliikkeeksi.

Ke­­sä­kuussa 1980 al-Jihad-järjestön joh­taja Faraj ja Islami­lai­sen ryhmän joh­taja Karam Zuh­di sopivat yhteistyöstä ja pyysivät sheikki Omar Ab­del-Rah­mania­ toi­mi­maan heidän liit­­tou­mansa hengellisenä johtajana. Ab­del-Rah­man­ suostui muftin tehtä­vään ke­väällä 1981 ja antoi muun mu­assa fatwan, joka oikeutti koptien ryöstä­misen ja sur­­maa­misen ji­ha­­din edis­­tä­miseksi, sekä fat­wan, jon­ka katsottiin oi­­keut­­tavan sur­­maa­maan is­la­min la­kia rik­ko­neen hall­itsijan, jol­lai­sena jiha­distit­ pi­ti­vät Egyptin presi­denttiä An­war Sadatia. So­piva ti­laisuus sala­murhaan il­maantui voiton­pa­raatin yh­tey­dessä 6.10.1981, jolloin al-Ji­had-jär­jestö (EIJ) surmasi Sadatin. Faraj ja joukko muita osal­lisia pi­dätettiin ja te­loi­tet­tiin 15.2.1982, ja yli 300 al-Jihadin jä­sentä, mukaan luet­tuna Aiman al-Zawahiri, pi­dä­tet­tiin. Kolme vuotta tutkin­ta­vankeu­dessa is­tunut Abdel-Rahman va­pau­tettiin salamur­ha­syyt­­teestä, mutta hänet pa­kotetiin maan­pa­koon. Eri vai­heiden jäl­keen ”so­keana sheik­ki­nä” tunnettu ­Ab­del-Rahman pidätettiin Yh­dysval­loissa vuoden 1993 World Trade Cen­te­rin pommi-iskun tutkin­nan yh­tey­dessä, ja hän kärsi elin­kautis­ran­gais­tusta osallisuu­des­ta terrori-iskujen suun­nitte­luun New Yor­kissa aina kuole­maansa saakka. ­Ab­del-Rah­man me­neh­tyi 18.2.2017.

Al-Qa’idan varhaisvaiheet

Ab­dul­lah Yu­suf Azzam

Yksi seikka, jota Sayyid Qutb oli koros­tanut teokses­saan Ma’alim fi al-Tariq, oli se, että is­la­min ”va­pauden julistus” ei rajoitu arabei­hin ja että taker­tuminen sellai­sin asioihin, ku­ten ko­timaa, kan­sal­li­suus ja rotu, on shirkiä eli jonkin muun kuin yksin­omaan Allahin pal­vomista, ja hän oli painotta­nut, että ainoa kotimaa, jota kohtaan mus­limi voi olla lo­jaa­li, on Dar al-islam – maail­man­laa­jui­nen is­lamin alue (MS: 60, 132–133). Tämä globaali, kan­­salliset rajat ylittävä perspek­tiivi um­­maan, maa­il­man­laa­jui­seen isla­min us­kon­to­kun­taan, ja lojaalius sitä koh­taan tu­li­vat ajankoh­tai­seksi, kun Neu­vos­to­­lii­ton jou­kot saapui­vat Afganis­tanin so­­dan näyt­tä­möl­le lop­pu­­vuo­des­ta 1979. Yksi en­sim­mäi­sis­tä ara­beista, jotka liit­tyivät ji­ha­­diin Neu­vos­to­liittoa vas­­taan, oli sheikki Ab­dul­lah Yu­suf Azzam (1941–1989).

Palestii­nan brittiläi­ses­sä man­daa­tissa syntynyt Azzam, joka oli liit­tynyt Jor­­da­nian Mus­li­mi­­vel­jes­kuntaan 1950-luvun puoli­vä­lissä, opiskeli 1970-luvun al­ku­vuo­­si­na is­lamilaista la­ki­tie­dettä al-Azhar-yliopis­tossa Kai­rossa, jossa hän tu­tus­tui muun mu­assa Qutbin per­hee­seen, sheikki Ab­del-Rahma­niin ja mahdolli­sesti Aiman al-Zawahiriin. Val­mis­tuttuaan toh­­to­rik­si vuonna 1973 hän opetti Jordani­assa Am­manin yli­opis­tossa, josta hän joutui läh­­temään radikaalien nä­kemys­tensä vuoksi vuonna 1980. Sen jäl­keen hän siirtyi Saudi-Ara­­bi­aan, jossa hän toimi jonkin aikaa lehtorina Kunin­gas Abdul Azi­zin yliopis­tossa Jed­das­sa. Sa­massa yliopis­tossa vuo­sina 1976–1981 oli kirjoilla Osama bin Laden (1957–2011), joka oli Muslimiveljeskunnan jäsen ja jo­ka tuolloin ta­­pa­­si ensi ker­ran Az­za­min, tu­le­­van men­to­rin­sa. Toi­nen mer­kit­tävä Abdul Azi­zin yli­opis­tos­sa vai­kuttanut hah­mo oli Sayyid Qutbin pik­ku­veli Mu­­ham­­mad Qutb (1919–2014), joka oli muut­ta­­nut Sau­di-Ara­­bi­aan va­pau­­dut­­tu­aan van­ki­­las­ta vuon­na 1972. Bin La­denin ke­r­ro­taan käy­­neen sään­nöl­li­ses­ti vel­jen­sä Sayyidin pe­rin­töä vaa­lineen Muham­mad Qutbin lu­en­­­noilla ja inspi­­roi­­tu­neen suu­res­ti Sayyid Qutbin teok­­sista.

Vuonna 1980 Azzam tapasi Mekassa Musli­miveljeskunnan eri­tyis­toi­min­ta­­osas­ton joh­ta­jan sheikki Kamal al-Sana­nirin, Sayyid Qutbin langon, joka oli käynyt Pakista­nissa tu­ke­mas­sa Afganistanin ji­ha­dia ja luo­massa kontak­teja mujahi­dinien johtajiin. Al-Sananiri sai Azzamin silmät avautumaan Af­ga­nistanin asi­alle, ja Azzam päätti muuttaa vuonna 1981 Pakistaniin. Siel­lä hän toimi aluksi opet­ta­­jana Is­lama­ba­din kan­sain­vä­li­­sessä is­la­mi­lai­­ses­sa yli­opis­tossa. Mainitta­koon, että yh­tenä hänen op­pi­laa­naan oli Mul­lah Krekar (s. 1956), vuon­na 2001 perustetun Ansar al-Is­lam ‑kurdi­­jihadisti­jär­jes­tön en­­tinen joh­taja, jo­ka on tällä het­kellä pidätet­tynä Nor­jassa. Ansar al-Islam oli vii­meksi nä­ky­västi julki­suu­des­sa mar­ras­kuussa 2015, kun sen jäseniä pidä­tettiin use­assa Euroopan maassa terrori-is­­kun val­miste­lusta epäiltyinä (MTV 12.11.2015). Is­lamabadista Azzam muutti myö­hem­min Peshawa­riin, lä­hemmäs Afga­nistania. Sieltä käsin Azzam matkusti laajalti Af­ga­nis­ta­nis­sa tukemassa jiha­dia ja luo­massa yhteyk­siä muja­hidinien johta­jiin ja heimo­pääl­lik­köi­hin.

Vuon­na 1984 Azzam perusti Peshawariin yh­dessä Osama bin Ladenin kanssa ”Mu­ja­hi­­di­nien­ pal­ve­lu­toimis­ton” (Maktab Kha­damat al-Muja­hi­dIn, MAK), joka avus­ti käy­tännön asiois­sa Afganista­niin taiste­lemaan matkalla olleita arabijiha­dis­teja ja jota pidetään al-Qa’i­dan edel­täjäjärjestönä. Aiem­min sa­mana vuonna Azzam oli jul­kaissut kuului­san fat­wan­sa ”Muslimimaiden puolustus”. Siinä hän täh­den­tää, että yksi tärkeim­mistä velvolli­suuk­­sista, jonka mus­limit ovat unoh­ta­neet elä­mäs­tään, on ji­had, ja sen vuoksi he ovat al­ka­neet muis­tut­taa ”tul­van kuljettamaa ros­kaa”. Azzam lu­et­telee tilan­teet, joissa jiha­dista tu­lee shari’an mukaan jokai­sen muslimin henkilökohtai­nen velvol­li­suus (fard al-ain) ja kes­­kit­tyy eri­tyi­sesti tapauk­seen, jossa kafi­rijoukot ovat hyökänneet muslimi­maa­han. Toi­sin kuin Fa­raj hän ei kui­tenkaan julis­ta muslimimaiden vallanpitäjiä us­kon­luopi­oiksi, joi­ta vastaan mus­limien tulisi ensim­mäiseksi taistella, vaan Mus­li­mi­vel­jes­­kun­nan strate­gian mukaisesti hän pyrkii luo­maan yh­teis­hen­keä eri mus­li­mi­­ryh­mien välille ja kutsu­maan maa­ilman kaikki muslimit puo­lusta­vaan jiha­diin is­lamin alu­eelle hyökän­nyttä yh­teis­tä ulkoista vihol­lista vastaan. Azzam sitee­raa ibn Taymiy­ya­hia: ”Jos viholli­set saa­pu­vat muslimi­maahan, ei ole epäi­lys­tä, että lähimpien ja sen jälkeen toiseksi lähim­pien vel­vol­li­suu­tena on tor­jua heidät, koska muslimi­maat ovat kuin yksi maa”. Tä­män ja mui­den sa­­man­suun­tais­­ten lainausten pohjalta Azzam toteaa, että jos kafirit vä­him­mäs­sä­kään mää­­rin loukkaavat musli­mialu­een koskematto­muutta, jihadista tulee tuon alu­een ja lä­his­­töllä ole­vien mus­li­mien hen­ki­lö­­koh­­tai­nen vel­vollisuus, ja jos nämä eivät on­nistu kar­kot­­ta­maan kafi­reita re­surs­sien puut­teen tai saa­mat­tomuu­den joh­dosta, silloin ji­ha­dista tu­­lee seuraavaksi kau­em­­pa­na ole­vien mus­limien hen­­­k­i­­lö­­­koh­tai­nen velvollisuus ja niin edel­­leen, kunnes jihadista tulee lo­pulta maa­il­man kaik­kien muslimien henkilö­kohtai­nen vel­­vol­li­suus. Näin hän päätyy siihen joh­to­­pää­tel­­mään, että jihad on nyt jokaisen Maan pää­llä olevan musli­min henkilökoh­tainen velvolli­suus, ja to­teaa kaik­kien mus­li­mien ole­van syn­tisiä niin kauan, kuin yk­sikin alue, joka joskus on ollut isla­milai­nen, on ka­fi­rei­den hal­lussa. Tämä Azzamin propa­goima ajatus on yksi peruspila­reista, jonka va­raan ny­kyi­­nen glo­baalin jiha­din­ ideologia ra­kentuu ja joka muodostaa tär­keän ele­mentin ji­had-is­­ku­ja te­kevien ”yksi­näisten susien” maailmanku­vassa.

Azzam kuiten­kin täh­densi, että nykypäivän muslimi­en ”synti” – piit­­taa­­mat­to­muus Af­ga­nis­tanin, Pa­les­tii­nan, Fi­lip­pii­nien, Kash­mirin, Liba­no­nin, Tshadin ja Erit­rean tilan­teesta – on ras­kaampi kuin se synti, jonka he ovat perineet men­neil­tä mus­li­misukupolvilta näi­den menetet­tyä alueita kafi­reille. Niinpä tä­män periaatteen mukaisesti hän kehotti mus­li­­meja keskittä­mään kaikki so­tilaalliset ja ta­loudelliset voi­mava­rat sen het­ken keskeisille kon­fliktialueille: Af­ga­nis­taniin ja Pa­lestiinaan. Eri­tyi­sesti niitä, joi­den ei ollut mahdollista aloit­taa jihadia Pales­tii­nassa, hän kannusti läh­temään Afga­nis­taniin, jonne mujahidinien oli helppo päästä ja jossa taiste­lua käytiin selkeästi islamin nimissä toi­sin kuin Pa­lestii­nas­sa, jossa palestiinalais­johtajien jou­kossa oli Neu­vos­toliiton tuke­mia, maallista val­tiota aja­via ara­binationalis­teja ja kommu­nis­teja.

Pamfletis­saan ”Liity ka­ravaa­niin” Azzam ko­rosti, että jihad on islamin huippu, joka saa­vu­te­taan as­teittain. Ensim­mäinen vaihe on hijra eli muut­ta­minen, joka hä­nen mukaansa on ehdottoman vält­tä­mätöntä ji­hadin kan­nalta. Sitten seuraa val­mistautumi­nen, sitten ri­bat eli vartiointi etulinjassa mus­limialu­ei­den puolus­tamiseksi ja lopulta tais­telu. Qutbia mu­­kaillen Azzam (2009c: 140) katsoi, että isla­milaisen yh­teis­kunnan perus­ta­misessa kes­keis­tä roolia näyttelee hyvin kou­lu­­tet­tu ja valmistau­tunut jihadistien etu­joukko, ja tämä kou­luttautumi­nen ji­ha­diin edustaa edellä mainittua Me­kan vai­hetta. Siinä missä Fa­raj oli kat­so­­nut, että islamilainen valtio tulee pe­rustaa ylhäältä alas­päin siten, että vallanku­mouk­­sellinen etujoukko anas­ta­a ensin vallan uskon­luopiohal­litsijalta, Azzam ko­rosti, että isla­milaisen yh­teis­kunnan pe­rusta­minen edellyttää ”vankkaa tuki­kohtaa” tai ”vank­kaa pe­rus­taa” (qa’ida sulba). Sillä hän viittasi ennen kaikkea maan­­tie­­teel­li­seen alu­ee­seen, jos­sa muslimi­nuoret voisivat saada ji­had-koulutusta (tarbiyya jiha­diyya) ja kasvat­taa so­ti­laal­lista mahtia muslimi­alueiden takai­sinval­tausta var­ten (Azzam 2009a; Hegg­ham­mer 2009: 100), mutta joissakin yhteyk­sissä hän viittasi sillä myös taistelua joh­ta­vaan, ka­rais­tu­neeseen ji­hadistien etu­joukkoon (Azzam 2009c). Azzam visioi Af­ganista­nin toi­­mivan alu­­eena, josta käsin ji­hadis­tien oli määrä käyn­nis­tää musli­mialu­eiden ta­kaisin­val­taus sa­maan tapaan, kuin Muhammad oli käyt­tänyt Me­di­naa tu­kikoh­tana, josta kä­sin hän tais­te­li mekka­laisia vastaan. Azzam ju­listi: ”Tämä vel­volli­suus [tais­tella] ei raukea Afga­nista­nis­sa saa­dun voiton myötä, ja jihad pysyy henkilö­kohtai­sena vel­vol­lisuu­tena, kun­nes kaik­ki muut maat, jotka aiemmin olivat muslimi­alueita, tulevat takaisin meille ja islam hal­lit­see niissä jäl­leen. Edes­sämme on Pa­les­tiina, Buhara, Liba­non, Tshad, Erit­rea, So­ma­lia, Filippii­nit, Burma, Etelä-Jemen, Tash­kent, An­dalu­sia…” (Sa­geman 2004: 3; Hegg­ham­mer 2009: 100.) Ku­ten Osama bin Laden on ker­to­nut, arabi­mu­jad­hi­dinit käyt­tivät sanaa qa’i­da eli ”tuki­kohta” myös konk­reet­ti­sem­massa merkityk­sessä viittaa­maan Af­ganista­nis­sa si­jainneisiin har­joitus­leireihin, ja siitä tuo sana sit­ten levisi ylei­sem­pään käyt­töön vuon­­na 1988 pe­rus­te­tun al-Qa’ida-järjes­tön nimeksi (CNN 5.2.2002).

Erityisesti 1980-luvun puolivälin jälkeen Azzam kiersi laajalti ym­päri Lä­hi-Itää, Eu­roop­paa ja Pohjois-Ame­rikkaa propagoi­massa näkemyk­siään, ke­rää­mässä va­ro­ja ja rek­ry­toi­mas­­sa jihadisteja­ Afga­nista­niin, mistä syystä häntä ti­tuleerataan ”glo­baalin jihadin isäk­si”. Vuonna 1987 Azzam auttoi perusta­maan pakistani­lai­sen ­jihadisti­ryhmän Lash­kar-e-Tai­­ban, joka suo­ritti Mum­bain veri­set ter­rori-iskut marraskuussa 2008. Azzam tuki myös kai­kin mahdol­lisin resurssein vuonna 1987 perus­tettua Ha­ma­sia, Gazassa toimivaa Mus­li­miveljeskunnan siipeä, ja hänellä oli hy­vin läm­minhen­kinen suhde sen johta­jaan Ah­med ­Yas­siniin, jonka Israel myöhem­min surmasi oh­jusiskulla 22.3.2004. Ha­masin pe­rus­­kirja, jossa jär­jestön tavoit­teiksi on mai­nittu Israelin val­tion tuhoami­nen ja maa­ilman kaik­­kien juuta­laisten tap­pami­nen, heijastaa monilta osin ni­menomaan Azzamin aja­tuk­sia (Maliach 2010). Is­raelin–Palestii­nan kon­fliktia Azzam kommentoi to­teamalla: ”Pa­les­tii­nan on­gelma on rat­kaistavissa vain jihadin avulla – jihadin­ ja kivää­rin avulla, ja siinä kaik­ki. Ei neuvotteluja, ei konferens­seja, ei dialogeja” (Hegg­hammer 2009: 99).

EIG ja EIJ Afganistanissa

Ai­man al-Za­wa­hi­ri

Vuonna 1986 EIG:n ja EIJ:n jäseniä mat­kusti Pa­kis­ta­niin ja Afganistanin osal­lis­tuak­seen ji­ha­diin af­gaani-ara­bien rinnalla. Näiden joukossa oli Ai­man al-Za­wa­hi­ri, joka nousi EIJ:n joh­toon vuonna 1987. Vielä tuossa vai­­heessa EIJ määritteli it­selleen tärkeys­jär­jes­tyk­ses­sä seu­raavat tehtä­vät: 1) [Egyptin] syn­tisen uskon­luo­pio­hal­lit­sijan kaataminen, 2) tais­­teleminen jo­kaista is­la­min hylän­nyttä mus­limiyh­tei­söä vas­taan, 3) kali­faatin uu­­del­­­leen­­pe­rus­ta­­mi­­nen ja kalifin aset­ta­mi­nen vir­kaan, 4) ko­­ti­maan [Egyptin] va­paut­ta­mi­nen, van­­kien vapaut­ta­minen ja us­konnon levittä­minen (Ger­ges­ 2009: 33). Tä­mä prio­ri­teet­ti­lis­ta oli selvästi eri­lai­nen kuin Az­za­mil­la, joka piti taistelua mus­li­mi­val­tioi­­den johta­jia vas­taan fit­na­na, epä­so­pua ai­heut­ta­va­na kan­san­kii­ho­tuk­se­na (Sageman 2004: 28, 37). On il­meis­tä, että al-Zawahirin stra­tegiana oli hankkiutua lä­helle bin La­denia, mil­jo­nää­­riä ja Af­ga­­nis­ta­nin jihadin va­rainhankkijaa, ujut­taa tämän lähipiiriin EIJ:n jäseniä ja saada tä­mä loitontu­maan Azzamista ja oh­jaa­maan valtaosan rahoi­tuksestaan EIJ:lle. Al-Za­wahiri esit­­teli bin Ladenille muun muassa Abu Ubaidah al-Banshirin (1950–1996) ja Mo­ham­med Ate­­fin (k. 16.11.2001), jotka sit­tem­min kohosivat al-Qa’idan­ ylim­miksi sotilasko­mentajiksi ja jot­ka olivat myös bin La­denin, al-Za­wahirin ja mui­den ji­hadistijoh­tajien­ kanssa elo­kuus­sa 1988 te­ke­mäs­sä pää­töstä al-Qa’idan perustamisesta ja jihadin laa­jenta­miseksi Afga­nis­ta­nin ra­jo­jen ul­ko­puo­lel­le.

Niin EIJ:lle kuin EIG:llekin Af­ganistan mer­kitsi ennen kaik­kea väliaikaista tais­te­­lu­har­joi­tus­­lei­riä, jonne mujahi­dinien oli mahdollista mennä koulut­tautumaan pala­takseen sit­ten tais­tele­maan omien koti­maidensa ”us­kon­luopiohallit­sijoita” vastaan. Muistel­missaan ”Ri­­tarit profee­tan sota­lipun alla” Al-Za­wahiri kertoo ymmärtä­neensä, että ”jihadisti­liike tar­vit­see aree­nan, joka toimisi hau­to­mona, jossa sie­menet itävät ja jossa se voisi hankkia käytän­nön ko­kemusta taiste­lusta, poli­tii­kasta ja orga­nisoitu­misesta”. Hänen huo­lenai­hee­­naan oli pit­kään ollut, mis­tä löy­tää turvalli­nen tuki­kohta-alue jihad-toi­min­nalle, sillä ta­san­koisena alu­eena Egypti ei ollut suo­tuisa sissi­toimin­nalle. Kun hän sitten vuo­sina 1980–1981 oli pariin ottee­seen ollut Pakistanissa te­kemässä avus­tus­työtä afgaa­ni­pa­ko­lais­­ten hy­väksi, hän oli tullut tie­toiseksi Afga­nistanin sota-areenan tar­joa­mista mah­dol­li­suuk­­sista. Hän kat­soi Af­ga­nistanin sopi­van ihanteelli­sesti tulevien ji­hadistien hauto­mok­si useasta­kin syystä. Al-Zawahiri­ selit­tää: ”Mus­limi­nuo­ret Afganis­tanissa kä­vivät so­taa mus­li­mi­alueiden vapaut­ta­miseksi puh­taasti islamin ni­missä, mikä oli elintärkeää, sillä mui­den asioiden ajaminen tai yh­distä­minen is­la­miin hämärsi ra­joja ystä­vien ja vi­hol­lis­ten vä­lillä. Af­ganista­nissa kaikki oli selkeää: musli­mikansa­kunta kävi jihadia isla­min ni­mis­sä ul­komaista vihol­lista vastaan, joka oli uskoton hyökkääjä, jota ko­timaassa tuki kor­rup­toitu­nut, us­kon­luopiohal­litus. Mo­nissa muissa tapauk­sissa ero musli­mien ja vi­hollis­ten välillä ei ol­lut niin sel­keä.” ”Erityisesti sen jäl­keen, kun Neuvostoliitto oli vetäyty­nyt Af­ga­nistanista, Afganistan oli myös käytän­nön esimerkki ji­ha­dista luo­piohal­litsijoita vas­taan, jotka olivat liittoutu­neet is­lamin ulkomais­ten vi­hollisten kanssa”, toteaa al-Zawahiri ja jat­­kaa: ”Se oli ää­rimmäisen tär­keä har­joi­tus­­kurs­si muslimi­jihadistien val­mista­miseksi käy­­mään heidän odot­ta­maansa taistelua maa­pal­loa hallitse­vaa superval­taa, Yh­dys­val­to­ja, vastaan. Se an­toi mah­­dol­­­li­­suu­­den eri maista tulleille jiha­dis­teille tutustua toi­siinsa, luo­da kon­tak­teja ja op­pia toisil­taan.”

Globaali jihad juutalaisia ja ristiretkeläisiä vastaan

Kun Neuvostoliito oli kesällä 1987 ilmoittanut vetäytyvänsä Afganistanista ja sen vii­mei­set joukot olivat poistuneet maasta 15.2.1989, Afganistaniin ke­rään­ty­nei­den ji­ha­dis­ti­joh­ta­­jien parissa heräsi kysymys ”Mitä seuraavaksi?”. Abdullah Azzam­, joka vastusti tais­te­lua arabihallituksia vastaan ja ha­lusi sen sijaan yh­dis­tää koko globaalin umman puo­lus­ta­­vaan jihadiin ulkoista hyökkääjää vastaan, katsoi, että jihadistien­ seuraavana tehtä­vä­nä oli siirtyä taistelemaan toisille mus­li­mi­aluei­l­le, jotka oli aiemmin menetetty tai oltiin nyt vaa­rassa menettää kafireille. Jihad olisi näin pitkälti siirtynyt mus­limimaa­ilman peri­fe­­­riaan, ku­ten Filippiineille, Kash­miriin, Kau­­ka­siaan, Bosniaan ja Somaliaan. Tämä ei tyy­­­dyt­tä­nyt EIJ:tä ja EIG:tä, joi­den yk­köspriori­teettina edelleen oli Egyptin ”us­kon­­luo­­pio­hal­­­lituk­­sen” kaataminen – Mu­ham­mad Abd al-Salam Farajin viitoittaman linjan mu­kai­sesti. Azzam sai sur­mansa 24.11.1989 au­to­pommi-iskussa, jonka tekijöitä ei ole saatu sel­vil­le, mutta eräi­den speku­laati­oiden mu­kaan Azzamin salamurha saattoi liittyä hänen ja egyp­tiläisten välisiin eri­mielisyyksiin al-Qa’idan­ tulevai­suu­desta. 1990-luvun maail­man­po­­liit­tiset tapahtumat johtivat kuitenkin vähi­tel­len siihen, että al-Qa’ida omaksui lopulta uu­den, kol­mannen strategian, joka erosi niin Azzamin visiosta kuin egyp­tiläistenkin en­si­sijaista tavoitteista mutta toi­saalta välil­lisesti edisti niitä molempia. Al-Qa’idan uudeksi yk­­kös­priori­teetiksi 1990-luvun jälki­puoliskolla nousi globaali jihad kaukovihol­lista, Yh­dys­val­toja ja sen liitto­laisia, vas­taan.

Siirtyminen Sudaniin

Neuvostojoukkojen lähdettyä vuonna 1989 afgaanimujahidinit ryhtyivät so­ti­maan kes­ke­nään, mikä pakotti bin Ladenin, al-Zawahirin ja heidän egyptiläiset kumppaninsa et­si­mään uutta tukikohtaa. Bin Laden palasi joksikin aikaa Saudi-Arabiaan, mutta poliittista vai­noa pelänneiden egyptiläisten ei ollut mahdollista palata omaan kotimaahansa. Hy­väl­tä vaihto­ehdolta vaikutti Sudan, jossa Hassan al-Tu­rabin (s. 1932), Muslimivel­jes­kun­nan jäsenen, johtaman ”Kan­sal­li­sen is­lamilaisen rintaman” (NIF) kanssa liittoutunut ken­raali Omar Hassan al-Bashir (s. 1944) oli kaapannut vallan kesäkuussa 1989. Ta­vat­tuaan al-Turabin al-Qa’idan johtajat päättivät siirtää päämajansa Khartumiin, jonne myös bin Laden muutti sen jälkeen, kun hänet oli karkotettu Saudi-Arabiasta vuonna 1992. Sudanista käsin EIJ ja EIG jatkoivat Egyptin hallituksen vastaisia terrori-iskujaan niin Egyptissä ja ulkomaillakin.

Kesä­kuussa 1995 al-Zawahiri ja EIG päättivät toteuttaa yhdessä näyt­tä­vän operaation, jon­ka tar­koituk­sena oli mur­hata Sudanin tiedustelupalvelun avus­tuk­sella Egyptin pre­si­dent­ti Hosni Mubarak tämän vie­raillessa Etiopian pää­kau­pun­gissa Addis Abebassa. Yri­tys kuitenkin epäonnistui, ja pian tuon jäl­keen Sudanin tiedustelupalvelu närkästyneenä mää­räsi al-Zawahirin poistumaan maasta tä­män te­loitutettua Sudanin maaperällä Egyp­tin hallituksen kätyriksi epäillyn henkilön. Samaan aikaan kan­sain­välinen paine Su­da­nia vastaan kasvoi ja myös bin Laden seu­raaji­neen pakotettiin lähtemään maasta. Bin La­den palasi Afganistaniin tou­kokuussa 1996 ja loi nope­asti hyvät välit Talibanin johta­jaan Mullah Omariin (1960–2013), jonka hän julisti ”us­ko­vaisten komentajaksi” (amir al-mu’­mi­nin). Taliban salli bin Ladenin liikkua ja suorit­taa ope­raatioita vapaasti Af­ga­nis­ta­nis­sa, jonne myös raha­pu­lasta kärsineen EIJ:n johtaja lopulta al-Za­wa­hi­ri palasi kier­rel­ty­ään sitä ennen Aasiassa ja Eu­roo­passa ja vietettyään muun muassa Dagestanissa viisi kuu­kautta – eräiden tietojen mukaan pidätet­tynä, tois­ten tietojen mukaan FSB:n kou­lu­tuk­sessa.

Osama bin Laden

Sudanissa al-Qa’idan johtohenkilöt olivat hah­mo­­tel­leet järjestön tulevaa toi­min­ta­lin­jaa, jo­ka alkoi muut­tua yhä an­ti­ame­rik­ka­lai­sem­paan suuntaan. Saddam Hus­­seinin hyö­kät­tyä Ku­waitiin 2.8.1990 saudihallinto oli kieltäytynyt ottamasta vastaan bin La­de­nin tar­joa­maa apua kuningaskunnan ra­jo­jen suojelemiseksi ja Ku­waitin puo­lus­ta­mi­sek­si ja tur­vau­tunut sen sijaan Yh­dys­valtain johtaman liit­touman apuun. Tämä oli saa­nut bin La­de­­nin katkeroitumaan, ja vielä pa­hem­paa verta herätti se, että Saudi-Ara­biaan jäi Yh­dys­val­tain sotilastukikohtia vie­lä vuo­si­kau­sik­si sen jälkeen, kun Persian­lahden sodan var­si­nai­set sotatoimet oli­vat päät­tyneet vuonna 1991. Bin La­den, joka paheksui myös Yhdys­val­tain va­rauk­se­ton­ta tukea Isra­elille, kut­sui yhdysvaltalaisjoukkojen läsnäoloa Saudi-Ara­bi­assa ”kahden pyhäkön [Mekan ja Me­di­­nan] maan miehi­tykseksi”. Lisäksi Yhdys­val­tain joukko­jen osal­lis­­tuminen YK:n rau­han­­turvaoperaa­ti­oihin So­mali­as­sa 1992–1994 oli he­­rät­tänyt al-Qa’idan joh­ta­jissa vai­no­har­haista pel­koa siitä, että ky­seessä oli Yh­dys­­val­tain johtama salainen suuri strategia mus­­li­mi­maiden valtaa­miseksi. ”Meidän on py­säy­tet­tävä käärmeen pää”, oli bin La­den todennut ja jat­­kanut: ”Käärme on Amerikka, ja mei­dän on pysäytettävä Amerikka. Mei­dän on pysäytettävä se, mitä he ovat tekemässä Af­ri­kan sar­vessa.” (Aita 6.2.2001.) Lä­pi 1980-luvun Yh­dysvallat oli tukenut mujahidineja Af­ga­nistanissa antamalla näille kou­lu­tus­ta, rahaa, aseita ja muita tarvik­keita estääk­seen Neu­vostoliiton val­ta­pii­rin laaje­ne­mis­ta ja vahvistaakseen Afganistania sunni-isla­mi­lai­se­na pus­kuri­valtiona Iranin shiialaista teo­kratiaa vas­taan. Nyt uudessa tilanteessa al-Qa’i­da katsoi juuri Yh­dysval­to­jen kui­ten­kin muodostavan pääuhan maail­man­laa­jui­sel­le isla­mis­tiselle liikkeelle (Sageman­ 2004: 44).

Al-Qa’idan vi­hamielisyys Yhdysvaltoja kohtaan tuli lopulta selkeästi ilmais­tuksi fat­wassa ”Ji­hadin ju­listus kah­den pyhäkön maata miehittäviä amerikkalaisia vastaan – karkot­ta­kaa us­kotto­mat Ara­bian niemi­maalta”, jonka bin Laden jul­ka­isi Afganis­tanista käsin vuon­­na 1996. Siinä bin Laden viittaa ibn Tay­miyyahiin (1263–1328), joka jihadistien usein sitee­raa­massa fat­wassa on todennut: ”Puo­lus­ta­­vas­sa ji­ha­dissa on kyse hyökkääjän kar­­­kottamisesta, ja se on velvoit­tavin ji­ha­din muoto. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että on pa­kollista puolustaa us­kontoa ja sitä, mikä on py­hää. Heti imanin (uskon) jälkeen tärkein vel­vol­lisuus on kar­kottaa viholli­nen, joka hyökkää us­kon­toamme ja maallisia asioi­tam­me vastaan. Tälle jihadille ei ole vaatimuksia, kuten va­rusteita ja kul­kuneuvoja, vaan jo­kai­nen koh­taa vihollisen kyky­jensä mukai­sesti.” (Azzam 1979; Ma­sood Azhar 2011.) Bin La­den ei pitänyt yhdysval­talaisjoukko­jen läsnäoloa Saudi-Arabiassa pelkästään mie­hi­tyk­senä vaan myös pyhäinhä­väistyksenä. Hän katsoi, että saudi­hallinto oli rikkonut Mu­ham­madin kuolinvuo­teellaan antamaa määräystä karkottaa kaikki muut kuin muslimit pois Arabian niemimaalta: kuten tunnettua, Sahih Bukhari -hadithko­koelman (4:52:288) mu­kaan Muham­mad oli käskenyt karkottaa mo­nijumalaiset pois Arabian nie­mi­maalta ja Sa­hih Muslimin (19:4366) mukaan Muham­mad oli itse van­nonut kar­kottavansa juuta­lai­set ja kristityt pois Arabian niemi­maalta niin, ettei sinne jää ketään muita kuin mus­li­me­ja. Niinpä bin Laden pää­tyy fatwassaan sii­hen johtopäätelmään, että sillä hetkellä ”sel­väs­­tikään us­kon jälkeen ei ole tär­keämpää velvol­lisuutta kuin ajaa amerikkalainen vi­hol­li­nen ulos py­hältä maalta”.

Entä sitten taistelu lähivihollista, muslimimaiden ”uskon­luopiohallit­sijoita”, vas­taan? Bin La­den si­teeraa fatwassaan jälleen ibn Taymiyyahia, jonka mu­kaan kah­desta uhasta on en­­sin torjuttava suu­rempi vähäi­semmän ku­stan­nuk­sella: ”Is­lamin ih­misten tulisi yh­dis­tää voimansa ja tukea toisiaan pääs­täk­seen eroon ’pääkufrista’ [sellaisesta ”epäuskoa” edus­ta­vasta ta­hosta, jo­ka muo­dostaa suu­rimman uhan islamille], joka kontrolloi is­la­mi­lai­sen maailman maita, ja heidän tulisi jopa sietää vä­häi­sempää hait­taa päästäkseen eroon suuremmasta hai­tasta, suu­remmasta kufrista.” Niinpä, vaikka bin Laden soi­maa fat­­wassaan ankarasti saudihallintoa umman pettämisestä, liittymisestä kufrin puolelle ja toi­­mi­mi­ses­ta muslimeja vastaan, hän kehottaa muslimeja vaka­vasti jättämään tois­tai­sek­si syrjään keskinäiset erimielisyy­tensä ja iskemään pää­vihollista, ”sio­nistis­-ris­ti­ret­ke­läis­tä liit­toumaa”, vastaan: ”Hallinto on täysin vastuussa siitä, mikä on koh­dan­nut maata ja kan­sa­kuntaa; kuitenkin miehittävä amerikkalaisvihollinen on ensisijainen ja pää­syyl­li­nen tilantee­seen. Siksi pon­nistelut tulisi keskittää vi­hol­li­sen tuhoamiseen, taistelemiseen si­tä vastaan ja sen tappa­miseen, kun­nes Allahin ar­mosta se on täysin lyöty.” Bin Laden myös toteaa: ”Niinpä kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että tilan­netta ei voida korjata (varjoa ei saada suoristettua, jos sen lähde, keppi ei ole suora) tart­tumatta ongelman juureen. Tä­ten on olennaista iskeä päävihollista vastaan, joka on jaka­nut um­man pikku maiksi ja aja­nut sen viime vuosikymmenten aikana sekaannuksen tilaan. Sionis­tis-ris­tiret­keläi­nen liit­­tou­ma ryhtyy aina nopeasti toimiin pi­tääk­seen aisoissa tai keskeyttääkseen jo­kai­sen is­­lami­laisissa maissa tapahtuvan ’korjaus­liikkeen’.”

Perusideana tässä al-Qa’idan uu­des­sa strategiassa on se, että kun mus­li­mi­mai­den maal­lis­tuneita hallitsijoita ”sät­ky­nuk­kei­naan” pitävä, kulissien takana ly­myi­le­vä Yhdysvallat liit­tolaisineen on saatu lyötyä, sa­mal­la luhistuvat myös sen sätkynuket, minkä jälkeen ji­ha­distien tulisi suhteellisen vai­vat­to­masti on­nistua tavoitteessaan perustaa islamilainen val­tio. Siinä missä Faraj (1986: 192–193) oli painottanut, että ”uskonluopiohallitsijat” mah­dollistavat ”imperialistien” vai­ku­tus­val­lan muslimimaissa, al-Qa’ida puolestaan al­koi korostaa sitä näkökulmaa, että ”im­perialistit” mahdollistavat ”us­kon­luo­pio­hal­lit­si­joi­den” pysymisen val­las­sa ja ovat siten ensi­sijaisia vihollisia. Bin Laden myös varta vasten va­roit­taa muslimeja kes­ki­näi­ses­tä sotimisesta, joka hänen mu­kaansa vain kuluttaisi mus­­limien inhimilli­siä ja ta­lou­del­lisia re­sursseja, tuho­aisi maiden infrastruk­tuurin ja öl­jy­­teollisuu­den, ha­jottaisi yhteis­kun­nan ja jakaisi ”kah­den pyhäkön maan” kah­teen osaan ja olisi joka tapauk­sessa suuri vir­he, pe­rusteltaisiinpa sitä kuinka hyvänsä.

Osa EIG:n ja EIJ:n jäsenistä pettyi al-Qa’idan päätökseen nimetä uudeksi pää­vi­hol­li­sek­si Yh­dys­val­lat, ja EIG:ssä oltiin turhautuneita myös siihen, ettei yh­teis­työ al-Qa’idan kanssa ol­lut edistänyt EIG:n tavoitetta vapauttaa Yh­dys­val­loissa vangittuna oleva Omar Ab­del-Rah­­ma­n, ”sokea sheikki”. EIG:n vuosina 1992–1997 toteut­taman, yli 1 200 uh­ria vaati­neen ja Egyptin turismia vaka­vasti vahingoit­taneen terro­ri­kampan­jan tarkoi­tuk­sena oli ol­lut he­rät­tää kansassa tyy­ty­mät­tö­myyt­tä hallitusta koh­taan, mutta kansa oli­kin käänty­nyt EIG:tä vastaan. Niinpä katsottuaan kampanjan epä­onnistu­neen EIG:n Egyp­tissä van­git­­tuina ol­leet joh­ta­jat tekivät vuonna 1997 aloitteen yksipuolisesta tulitauosta Egyptin alu­eella, ja myös sheikki Ab­del-Rah­ma­n hyväksyi aluksi aloitteen, tosin hän veti siltä tu­ken­sa myö­hem­min vuonna 2000. EIG:n ulkomailla oleskelleet johtajat Mohammed al-Is­lam­­­buli ja Rifai Taha sitä vastoin torjui­vat aloitteen, ja sitä sabotoidakseen Taha or­ga­ni­soi 11.11.1997 Lu­xorin veri­sen terrori-iskun, jossa kuusi EIG:n ase­mies­tä surmasi nel­jä egyp­tiläistä ja 58 ulko­maa­laista tu­ris­tia. Al-Qa’i­dan suun­nan­muutos ja EIG:n tu­li­tau­ko­aloi­te aiheuttivat risti­rii­toja myös EIJ:n sisällä erityisesti sen jäl­keen, kun al-Zawahi­riin kat­­sot­tiin omavaltaisesti hyväksyneen EIJ:n liittymi­sen Osama bin La­denin helmi­kuussa 1998 perustamaan ”Maailman isla­milaiseen jihad-rinta­maan juutalaisia ja risti­retkeläi­siä vas­taan”. Jäätyään vähemmis­töön EIJ:n johdossa al-Zawahiri erosi EIJ:n emiirin teh­tä­­västä vuonna 1999 ottaakseen rahapulan lamauttaman järjestön kuitenkin muu­tama kuu­kau­si myö­hem­min entistä lujempaan ko­mentoonsa. Lopulta EIJ lakkasi olemasta it­se­­näi­senä jär­jestönä ja su­lautui ke­sä­kuussa 2001 al-Qa’idaan, jonka kanssa se muo­dos­ti nyt al-Zawahiriin ilmoi­tuksen mu­kaan uuden liittouman nimeltä al-Qa’ida al-Jihad.

Osa­ma bin Ladenin (al-Qa’ida), Aiman al-Zawahirin (EIJ), sheikki Mir Hamzahin (Ja­miat-ul-U­le­ma-e-Pakistan), Fazlur Rahman Khalilin (Harakat al-Ansar, Pa­kis­tan), sheikki Abd al-Sa­­lam Muhammad Khanin (Harakat al-Jihad, Ban­gla­desh) ja Rifai Tahan (EIG) 23.2.1998 alle­kirjoittama ju­lis­tus ”Maail­man islamilai­sen jihad-rintama juutalaisia ja ris­ti­retkeläisiä vastaan” avasi lopullisesti uuden aika­kauden globaa­lissa jihadissa. Ju­lis­tuk­ses­sa päivitellään värikkäin sa­na­kään­tein, että kos­kaan ennen ”ei Ara­bian niemimaalle ole tunkeutunut sellaisia joukkoja kuin ristiretkeläisarmeijat, jotka kulku­sirkko­jen ta­voin parveilevat sen yllä, ahmivat sen viljelyksiä ja lihovat sen rikkauksista” ja ”kaikki tä­­mä tapah­tuu aikana, jolloin kansakunnat hyökkäävät iilimatojen tavoin muslimeja vas­­­taan”. Tätä todis­tellaan seuraavasti: ”Seitsemän vuoden ajan Yhdysvallat on mie­hit­tä­nyt islamin maista pyhintä, Ara­bian niemimaata, ryövännyt sen rikkauksia, määräillyt sen johtajia, nöyryyttänyt sen ihmisiä, ter­ro­risoi­nut sen naapureita ja muuttanut sen tu­ki­kohdat niemimaalla keihäänkärjiksi, joilla taistella naa­pu­reina olevia muslimikansoja vas­taan.” Julistuksessa väitetään myös, että vaikka Ira­kissa on ”risti­retkeläis-sionistisen liit­touman” toimesta kuollut jo lähes mil­joo­na ihmistä, ”ame­rikka­laiset yrittävät jälleen ker­ran toistaa hirvittävät ve­ri­löy­lyt” tuhotakseen sen, mitä irakilaisista on jäl­jellä, ja nöy­ryyt­­tääkseen heidän musliminaapureitaan. Lisäksi julistuksen mukaan amerikka­laisten so­ti­laalli­set ta­voitteet eivät ole ainoastaan uskonnollisia ja taloudellisia, vaan ne ”pal­ve­le­vat myös juutalais­ten mitätöntä valtiota ja kääntävät huomion pois siitä, että se mie­hit­tää Jerusalemia ja mur­haa siellä mus­li­meja”. Julistuksen mukaan: ”Mikään ei osoita tätä sel­keämmin kuin heidän in­tonsa tuhota Irak, alueen vah­vin ara­bivaltio, ja heidän pyr­ki­myk­sensä pirstoa kaikki alueen valtiot, kuten Irak, Sau­di-Ara­bia, Egypti ja Sudan, pa­pe­ri­val­tioiksi, joiden epäyhtenäisyys ja heik­kous takaa­vat Israelin säilymi­sen ja mahdol­lis­ta­vat niemimaan brutaalin ris­ti­ret­ke­läis­mie­hi­tyk­sen jatkumisen. Kaikki nämä ame­rik­ka­lais­ten suorittamat rikokset ja synnit ovat selvä sodanjulistus Allahia, Hänen lä­het­ti­läs­tään ja muslimeja vastaan.”

Julistuksen mukaan muslimit olivat nyt tilanteessa, jossa jihadista on tullut jo­kai­sen mus­li­min hen­kilökohtainen vel­vol­lis­uus: ”Läpi islamin historian us­kon­op­pi­­neet ovat olleet yk­si­mie­lisiä siitä, että jihad on henkilökohtainen vel­vol­li­suus (fard al-ain), jos vihol­linen tu­hoaa muslimialu­etta. Tätä ovat täh­dentäneet imaami ibn Qadama Al-Muhgnissa, imaa­mi al-Kasani Al-Bada’issa, al-Qurtubi Kom­mentaarissaan ja sheikki al-Islam Valituissa teok­sissaan, joissa hän sanoo: ’Mitä tulee puolus­ta­vaan sodankäyntiin, se tähtää py­hyy­den ja uskonnon puo­lus­ta­mi­seen ja on velvolli­suus, josta ulama on yksimielinen. Siksi kar­kot­ta­kaa hyök­kää­jä, joka turmelee uskontoa ja elämää.’ Mi­kään ei ole us­kon­toa py­hem­pää.” Näiden perustelujen pohjalta ja ”Allahin käskyn noudattamiseksi” ju­lis­tuk­ses­sa an­­ne­taan kaikille muslimeille suunnattu fatwa, jossa sanotaan muun muassa:

Amerikkalaisten ja heidän liittolaistensa – siviilien ja sotilaiden – tappaminen on jokai­sen siihen pystyvän muslimin henkilökohtainen velvollisuus jokaisessa maassa, missä se on mahdollista, al-Aqsan moskeijan ja [Mekan] pyhäkön vapauttamiseksi heidän ot­tees­taan ja aina siihen pisteeseen asti, että heidän armeijansa lähtevät pois kaikilta mus­li­mi­alueil­ta lyötyinä ja kykenemättöminä enää uh­kaa­maan ketään musli­mia. Tämä vastaa Al­lahin Kaikkivaltiaan sanoja: ”… ja taistelkaa kaikkia us­kottomia vas­taan niin kuin he­kin taistelevat teitä vastaan” (9:36) ja ”taistelkaa hei­tä vas­taan, kun­nes epäju­malia ei enää palvota, vaan yksin Allahia” (8:39). (Vaihtoehtoinen suomen­nos: ”… kun­nes ei enää ole sekasortoa tai sortoa vaan vallalla on laki ja usko Allahiin.”) …

Pyydämme – Allahin avulla – jokaista Allahiin uskovaa ja palkituksi tulemista ha­luavaa mus­li­mia nou­dattamaan Allahin määräystä tappaa amerikkalaisia ja rosvota heiltä hei­dän omai­suu­tensa, mistä tahansa ja milloin tahansa muslimit heitä löytävätkään. Pyy­däm­me myös muslimiulamaa [‑uskonoppineita], -johtajia, -nuoria ja ‑so­ti­lai­ta käynnis­tä­mään hyök­käyksen Saatanan yh­dys­val­ta­lais­jouk­ko­ja ja heidän kanssaan liittoutu­neita pa­ho­laisen avustajia vastaan ja aja­maan tiehensä heidän tukijansa niin, että he saavat ope­­tuk­sen.

Al-Qa’ida alkoi pian toteuttaa käytännössä uutta strategiaansa, jossa ideana oli hyökätä näyt­­tävästi ”Allahille sodan julistanutta” ”juutalais-ristiretkeläistä liit­tou­maa” vastaan ja tap­­paa sitä edustavia sotilaita ja siviilejä, olivatpa nämä mis­sä päin maailmaa hyvänsä. 7.8.1998 al-Qa’idaan kyt­köksissä olleet EIJ:n jä­se­net suorittivat kaksi lähes samanaikaista au­­topommi-iskua Yhdysvaltain suur­lä­he­tys­­tö­jä vastaan Nairobissa ja Dar es Salamissa sur­­maten yli 220 ihmistä ja haa­voit­taen noin 4 000 ih­mistä. 12.10.2000 Adenissa Je­me­nis­sä al-Qa’ida teki Yh­dys­val­tain oh­jushävit­tä­jää USS Colea vastaan itsemurhaiskun, jossa sai sur­man­sa 17 ja haavoittui 39 mie­histön jä­sentä. Al-Qa’idan tähän men­nessä näyttävin is­­ku tapahtui 11.9.2001, jolloin al-Qa’idan jihadistit Mohammed Attan (1968–2011) joh­dol­­la kaappa­sivat Yhdysvalloissa neljä matkustajalentokonetta, joista kaksi ohjattiin päin WTC:n torneja New Yorkissa, yksi päin Pentagonia Washingtonissa ja yksi putosi maahan Penn­sylvaniassa matkus­tajien estettyä sankarillisesti kaap­paa­jien aikeet lentää kone päin Capitol Hilliä Washingto­nissa. Lähes 3 000 ihmistä surmanneiden iskujen seu­rauk­se­­­na Yh­dys­vallat käynnisti George W. Bushin johdolla niin kutsutun ”sodan terrorismia vas­­­taan”. Iskujen pää­ark­ki­teh­ti­nä pidetty Khalid Sheikh Mohammed (s. 1965), Kuwaitin Mus­­­li­mi­veljeskunnan kasvatti, pidätettiin 1.3.2003 CIA:n ja ISI:n yh­teisoperaatiossa Ra­wal­­pin­dissa Pakistanissa. (Lue myös sisäpiiriläisen kertomus syyskuun 11. päivän is­kuis­ta.) Saudi-hallinnon ja Iranin osallisuutta iskuihin käsitellään alempana (lue: Obama – ji­ha­dis­tien apuri Valkoisessa talossa).

Kun bin La­denilta kysyttiin al-Jazeeran haastattelussa 21.10.2001, kuinka hän pe­­rus­te­lee si­viilien, mukaan lu­kien lasten ja naisten, tappamista syyskuun 11. päivän iskujen yh­tey­des­sä, hän vetosi niin kutsuttuun qisas­‑ eli samalla mitalla kostamisen pe­riaatteeseen, jo­ka on säädetty Koraanissa: ”Jos kostatte, kos­takaa sen mu­kaan, mitä teille on tehty…” (16:126). Sama silmä silmästä -kostamisen peri­aate sisäl­tyy Ko­raanin jakeeseen (2:178) sa­moin kuin jakeeseen (9:36), jo­hon viita­taan vuoden 1998 fatwassa: ”… ja taistel­kaa kaik­­kia us­kottomia vas­taan niin kuin hekin taistelevat teitä vastaan.” Bin Laden täh­densi haas­­tattelussa: ”Me kohte­lemme toisia, kuten he koh­televat meitä. Jos he tap­pavat naisi­amme ja viat­tomia lapsi­amme, me tapamme heidän naisiaan ja viatto­mia lapsiaan, kun­nes he lo­pettavat teke­mästä sitä.”

As-Sab bin Jaththama on kertonut: Profeetta ohitti paikan nimeltä A-Abwa tai Wad­dan, ja hä­nel­tä kysyttiin, onko luvallista hyökätä pakanasotureiden kimppuun yöllä sii­näkin ta­pauk­sessa, että näiden naiset ja lapset to­dennäköisesti joutuvat vaaralle alt­tiiksi. Pro­feet­ta vastasi: ”He (ts. naiset ja lapset) ovat samaa joukkoa (ts. pa­ka­noita).” (Sahih Bukhari 4:52:256)

Lähivihollista unohtamatta…

Aiman al-Zawahiri, joka aiemmin oli pitänyt ykköspriori­teettina taistelua ”lä­hi­vi­hol­lis­ta” vas­­taan, se­littää syyskuun 11. päivän iskun paikkeilla kirjoittamissa muistelmissaan uut­ta, bin Ladenin näke­myksiä myötäilevää linjaansa, jossa ei suinkaan ole unohdettu tais­te­­lua myöskään lähivihollista vas­taan: ”Edellä sa­notun perus­teella on selvää, että Yh­dys­val­tain joh­tama juutalaisten ja ristiretke­läis­ten liit­touma ei salli minkään muslimi­voi­man ottaa valtaa isla­milai­sissa maissa. Se mobilisoi kai­ken voi­mansa is­ke­äkseen sitä vas­taan ja syöstäk­seen sen vallasta. Sitä varten se avaa uuden taiste­lurin­ta­man, joka kattaa ko­ko maa­ilmaan. Jos se ei julista suo­ranaista sotaa, se aset­taa pakot­teita niitä vas­taan, jot­ka aut­tavat sitä [muslimivoimaa]. Siksi mu­kautuak­semme tähän uuteen rea­li­teet­tiin mei­­dän on valmis­tau­duttava tais­teluun, joka ei ole rajoit­tunut yhdelle ainoalle alueelle, vaan joka pitää sisällään si­säisen uskon­luopiovihollisen ja juutalais­-ristiret­keläisen ul­koi­­sen viholli­sen.”

Al-Zawahiri kehottaa is­kemään amerikkalaisia ja juutalaisia vastaan myös mus­li­mi­mais­sa, koska näin isku kohdistuu suo­raan oman ”agenttinsa” takana pii­les­ke­le­vään ”suuren her­raan”, jonka hän arve­lee olevan kansalle mielui­nen is­ku­koh­de. Näin ji­ha­dis­tit saa­vat kan­san sympatiat puolelleen sa­malla, kun hal­litus pal­­jastaa to­­del­liset ”ru­mat ka­svon­sa” puo­­­lus­­taes­saan ”yh­dys­val­ta­laisia ja juuta­­lai­sia her­ro­jaan”.

Edellä kuvattu al-Zawahirin aja­tuk­sen­kul­ku tuo esiin yh­den al-Qa’idan ja mui­den sa­la­liit­­­­to­­teo­rioi­ta vil­je­levien jihadistien pe­rus­ongelman: Kuinka saada muut muslimit va­kuut­tuneiksi siitä, että ka­fi­rit todellakin ovat pahan­tah­toisia ihmisiä, jotka pu­novat juo­nia muslimien pään menoksi ja joita vas­taan on koot­­tava rivit ja ryhdyt­tävä vastarin­taan, kun tuo väi­te ei tun­nu vas­taa­­­van ar­ki­to­del­­li­­suut­ta? Yksi menetelmä tämän saa­vut­ta­mi­sek­si on nimen­omaan tehdä terrori-iskuja ka­fireita vastaan siinä toivossa, että nämä pro­­vo­­soi­­tu­vat puo­lus­tau­tu­maan ja suo­rit­ta­maan vas­ta­is­ku­ja, ja jos noissa vas­ta­is­kuis­sa menehtyy si­vul­lisina uh­rei­na mus­li­misiviilejä, sitä suu­rem­malla syyl­lä jihadistit voi­vat sitten väit­tää, että ka­fi­rit to­­dellakin vihaavat mus­limeja ja käy­vät so­taa islamia vas­taan. Tämä on me­ne­tel­mä, jota Ha­mas, Muslimiveljeskunnan Gazassa toimiva siipi, käyt­tää jat­ku­vas­ti ja median myö­tä­vai­ku­tuk­sel­la hyvin me­nes­tyk­sek­kääs­ti Israelia ja juu­­ta­lai­­sia vastaan pyrkien tietoisesti maksimoimaan omaan si­vii­li­väes­töön­sä koh­dis­tu­vat va­hin­got. Ter­rori-isku­jen yh­­tenä, jos­­kaan ei ai­noa­na, tavoit­teena on näin ol­len kär­jis­tää väes­­tön­­ryh­mien välisiä kon­f­lik­te­ja ja saada lop­pu­ti­lan­ne näyt­tä­­mään siltä, ikään kuin mus­­­limit oli­­si­­vat­kin is­ku­jen to­del­li­sia uhreja, millä voi sitten oikeuttaa puo­lus­ta­van ji­ha­­din sa­­moin kuin vaa­ti­muk­set mus­­l­i­­mi­­vä­hem­mis­tön erityissuojelun tarpeesta Län­nessä. Osa­­ma bin La­den (2009a: 63–64) ku­vaa kir­joi­tuk­­­sessaan ”Tak­tisia suo­si­tuksia” syys­­kuun 11. päi­vän iskujen mer­­ki­tys­tä juuri täs­tä nä­kö­kul­masta:

Tärkein positiivinen seuraus New Yorkin ja Washingtonin iskuista oli se, että toivat esiin totuuden ristiretkeläisten ja muslimien välisestä taistelusta. Ne paljastivat, kuinka paljon ris­ti­ret­keläiset halveksivat meitä, kun nämä kaksi iskua riisuivat lam­paan vaat­teet, joi­hin susi oli pukeutunut, näyttivät sen kauhistuttavat kasvot. Koko maailma he­räsi. Mus­li­mit oivalsivat, kuinka tärkeä on oppi lojaaliudesta Allahia kohtaan ja [uskot­tomista] eros­sa pysyttelemisestä, ja mus­li­mien vä­linen so­li­daarisuus vahvistui, mikä on valtava as­kel kohti mus­limien yh­dis­ty­mistä yk­si­juma­laisuu­den lipun alle – oikein ohjatun ka­­li­­faatin perustamiseksi, Allah suokoon. Lopuk­si jokainen oivalsi, että Ame­rikka, tuo sor­ta­va voima, on lyötävissä, häpäis­tävis­sä, lan­nis­tet­ta­vis­sa… (…) Ensimmäi­nen velvollisuus ja pa­ras tehtävä, johon voitte ryhtyä Allahin hyväksi, on ottaa täh­täimeen amerikkalaiset ja juu­­ta­laiset kaikkialla Maan päällä.

Pohtiessaan konkreettisia iskumene­telmiä al-Zawahiri korostaa muistelmissaan tar­vetta tuottaa maksi­mimäärä uhreja vastustajalle ja kes­kittyä mart­­tyy­­ri­ope­raa­­tio­i­hin, joilla voi mah­dollisimman vähin miestappioin vahin­­goittaa onnis­tuneesti vas­tus­ta­jaa. Hän ar­vioi, että pien­ryhmät voi­sivat olla hyvä tapa ter­ro­ri­soi­da ame­rik­ka­lai­sia: ”Amerikkalaistan ja juutalaisten jäljit­täminen ei ole mah­­dotonta. Heidän tap­pa­mi­sen­sa yhdellä lau­kauksella, veit­sen is­kulla tai räjäh­teellä tai heidän lyö­mi­sensä rau­ta­kan­gella ei ole mah­dotonta. Hei­­dän omai­suu­ten­sa polttaminen Molo­tovin koktai­leilla ei ole vaikeaa. Käytettävissä ole­­vin keinoin pikku ryhmät voi­vat osoittautua pelot­tavaksi kau­­­­huksi amerikkalaisille ja juu­talaisille.” Al-Qa’idan terrori-iskujen kulta-aikaa oli 2000-lu­ku (ks. luettelo iskuista), ja mo­nissa noista iskuista tekijät ovat olleet nimenomaan pien­ryh­miä. Usein ne ovat ol­leet suo­raan kytköksissä al-Qa’i­dan johonkin alaosastoon, jo­ka on kontrolloinut ope­raatiota, mutta osan iskuista ovat al-Qa’idan nimissä suo­rit­ta­neet it­se­näisesti toimineet ryhmät tai yksilöt, ”susilaumat” ja ”yksinäiset su­det”.

Vuodesta 2010 alkaen erityisesti Ara­bian nie­mi­maan al-Qa’ida (AQAP) on liet­so­nut useal­le kielelle käännetyssä In­spire-nettilehdessään muslimeja ym­pä­ri maail­­­­­man suo­rit­ta­maan it­se­näisesti, puo­lus­ta­van ji­hadin ni­missä, ter­rori-is­kuja amerikkalaisia, näiden liit­to­laisia ja ylipäätään kaikkia niitä vastaan, joiden se väittää olevan ”sodassa islamia vas­­taan”. Ku­ten Aiman al-Zawahiri selittää, näi­den joukkoon kuuluvat myös ”islamia vas­taan sotivien” de­mo­kraattisten län­si­mai­den siviilit, sillä nämä ovat vaaleilla va­paa­eh­toi­ses­­ti valinneet hallintonsa, jonka politiikkaa he siten tukevat mielipiteillään ja ve­ro­ra­hoil­­­laan (Inspire 13/2015, s. 12-13).

Inspire-leh­den nume­rossa (1/2010, s. 33) iskuja perus­tel­laan Al­lahin käskyllä ”Tais­­tele siis Allahin tiellä! Sinä olet vas­tuussa vain itsestäsi. Roh­­kaise uskovia taiste­luun; voi­han olla, että Allah torjuu uskot­tomien hyök­käyksen. Al­lah on hei­tä anka­rampi ja ko­vem­pi ran­kaise­maan (Koraani 4:84)” ja seuraavan kaltaisilla pe­rusteilla: “Jo­kaisen mus­li­min on puo­lustet­tava uskontoaan ja yhtei­söään. Juutalaiset ja kris­­ti­tyt ovat häpäisseet mus­­li­­mit, turmelleet py­hiä paikkojamme ja ki­ron­neet rakas­te­tun pro­fee­tan. Nyt he pitä­vät kilpailuja siitä, kuka pilkkaa par­hai­ten Muhammadia. Län­ti­­­set halli­tukset käyvät nyt hel­ty­mä­­töntä sotaa isla­mia vas­taan. He ovat muo­dostaneet liit­­­touman, ja hei­dän väes­tön­sä tu­kee tun­keu­­tu­mis­ta muslimi­maahan ja sen tuhoa­mis­ta.” Keskeisiksi kohdemaiksi In­­spire-lehden numerossa 2 (s. 54) mainitaan Israel, Yh­dys­val­lat, Britannia, Ka­na­da, Aus­t­ralia, Rans­ka, Saksa, Tanska ja Hollanti.

Inspire-lehti kutsuu shari’assa henkilökohtaisena velvollisuutena (fard al-ain) pi­det­tä­vää, it­senäisesti käytävää puo­lus­ta­vaa jihadia “avoimen lähdekoodin jiha­diksi” (open source ji­had) ja antaa taidokkaasti toi­mi­te­tuissa, erityisesti nuoriin miehiin vetoavissa nu­me­rois­­saan seik­kaperäisiä ohjeita, kuin­ka esimerkiksi val­mistaa äidin keitti­össä viiveellä rä­jähtävä pommi tai putkipommi, kuin­ka vi­rit­tää au­topommi, kuinka rä­jäyttää ra­ken­nuk­sia, kuinka tehdä kauko-ohjattava sy­ty­tin, kuinka tehdä pa­lo­pommeja ja suorittaa tu­ho­polt­toja, kuinka polttaa autoja ja ai­heut­taa liikenneon­nettomuuksia, kuinka ampua Ka­lash­nikovilla ja kä­si­aseel­la, kuinka tap­paa mahdolli­simman paljon ihmi­siä tulitta­mal­la väki­joukkoa sum­mittaisesti am­pu­ma-aseella tai ajamalla paketti- tai kuorma-au­tolla vä­ki­jouk­koon ja va­rus­tautumalla sitä mah­dolli­sesti seuraavaan tulitaisteluun ja ”mart­tyy­­­ri­kuole­maan” ja niin edelleen. To­den­nä­­köi­seen omaan kuole­maan joh­ta­vien iskujen te­ki­­jöitä neuvo­taan jät­tämään jäl­keensä vies­ti niin, että maailma saa tietää heidän te­kon­sa motii­vin. (Kuten tun­nettua, tällaista viestiä ei ole kui­tenkaan helppo saada ny­ky­päi­vä­nä läpi, sillä monien mai­den viran­omai­set, lehdistö ja tuomioistui­met pyrkivät aktii­vi­sesti p­imit­tä­mään ja vää­ris­tele­mään ji­ha­dis­tien motiiveja ja selittämään teot sen sijaan va­semmiston ideologiaa ja narratiiveja mu­kai­le­villa kuvit­teellisilla tarinoilla.) Nämä kaik­ki tekotavat ovat viime vuosina tulleet hy­vin tutuiksi länsimaissa.

Kemi­aan ja biologi­aan pereh­ty­neitä ke­hote­taan suo­rit­tamaan is­kuja ke­mi­al­li­sil­la ja bio­lo­gisilla aseilla tai senkaltaisilla myr­kyillä, kuten bo­­tulii­nil­la, risiinillä tai syani­dilla. Te­ki­jöitä ke­ho­tetaan inno­vatiivisuu­teen ja vanhojen toi­min­­tamallien oma­toi­mi­seen mo­di­fi­oi­miseen, jotta is­kuja olisi mah­dolli­simman vaikea en­na­koida. Niinpä iskua valmis­te­le­vil­le on an­ne­ttu myös hyvin seikka­pe­räi­set oh­jeet siitä, mitä kaik­kea on väl­tettävä niin, et­­teivät tiedustelu­vi­ranomaiset saa vihiä aio­tusta is­kus­ta, ja teki­jöitä keho­tetaan jo en­nal­ta luo­maan us­kot­tava pei­te­ta­rina mahdollista oi­keu­­denkäyn­tiä varten. Kuten Inspire-leh­dessä todetaan, iskujen ta­voit­teena on aina maksi­maa­linen uhrimäärä, talou­del­li­nen va­hinko, kaaos ja mediahuomio sekä trau­man aiheut­tami­nen kohde­väestölle.

Tällaisen oma­toi­mi­sen jihad-toi­min­nan eri­­tyinen vetovoima on siinä, että iskuja suun­nit­te­­le­­via musli­meja ei pu­hu­­tella aukto­ri­ta­tii­visesti ylhäältä päin, mikä on varsin epä­tyy­pil­lis­tä pat­riar­kaa­­lisel­le muslimi­kult­tuu­ril­le, vaan heitä koh­taan osoi­tetaan kollegiaalis­ta luot­­tamusta. Kai­ken alla piilee viesti, joka ve­­toaa eri­tyi­sesti huo­­nosta itsetun­nosta kär­si­viin ja kovia ko­ke­nei­­siin mus­liminuo­riin: ”Hy­väk­­symme si­nut sellai­sena kuin olet. Pää­set osoit­tamaan omia kykyjä­si, vah­vuuk­­sia­si ja neu­vok­kuut­ta­si, saa­vu­tat kunni­aa ja mai­­­net­­ta yhtei­sen ja­lon asiam­me hyväksi ja pääset näyttä­mään koko maa­il­malle, mikä olet miehiäsi.”

Leh­den nume­rossa 12/2004 (s. 38) todetaan, että iskuilla Yhdysvaltoja, ”käär­meen päätä”, vas­­taan on seuraavia tavoit­teita: kauhun tasapainon saavuttaminen islamin ja kufrin (epä­us­kon) välisessä kon­fliktissa, vihol­lisen pitäminen jatkuvan paineen alaisena ja äk­ki­hyök­käyksen pelossa, olipa kyse yksi­näisten susien jihad-hyökkäyksistä kotimaassa tai hyök­käyksistä Yhdysvaltojen intressejä vas­taan maan rajojen ul­kopuolella, vihollisen pa­kot­­taminen puolustuskannalle ja vihollisen estäminen laa­jentamasta sota­toimia mus­li­me­­ja vastaan, vihollisen pakottaminen käyttämään lisää rahaa turva­toimien vahvista­mi­seen niin ko­ti­maas­sa kuin sen rajojen ulkopuolellakin ja taloudellisen vahingon ai­heut­ta­mi­­nen tällä tavoin, sodan pitkittäminen, sillä ”Amerikan selkäranka ei kestä pitkää so­taa”, amerikkalaisiin kohdistuvan paineen lisääntyminen ylimääräisten tur­va­toi­mien joh­­dosta niin, että he painostavat hallitustaan lopettamaan ”so­tan­sa islamia ja muslimeja vas­taan”. Pyrkimystä pakottaa Yhdysvallat ja sen liittolaiset käyttämään yhä suurempia summia turvatoimiin ja vahin­goit­taa näin nii­den ta­lout­ta al-Qa’i­da kut­suu ope­raa­tio ”Ve­ren­vuo­doksi”, ja se on omis­tanut tälle ai­heel­le Inspire-lehden koko numeron 3/2010.

Propagandasota

Merkille pantavaa on, että tavoitteidensa saa­vut­tamiseksi al-Qa’ida ei suin­­kaan ole har­joit­­tanut aino­astaan terrorismia, vaan se on käynyt myös systemaat­tista pro­­pa­gan­daso­taa Länttä, erityisesti Yh­dysvaltoja ja Israelia, vastaan tur­vau­tu­mal­la samanlaiseen ta­hal­­liseen harhaanjohtamiseen (taqiyya ja tawriya), jota Mus­li­mi­vel­jes­kun­ta käyttää. Eri­tyi­ses­­ti Lännelle suunnatuissa vies­teissään al-Qa’ida an­taa ym­märtää, että ongelmien al­ku­syy­­nä olisi se, että ”juu­ta­lais-ris­ti­ret­ke­läi­­nen liit­touma” vihaa Al­lahia, is­lamia ja musli­me­­­ja, käy imperialistista sotaa näitä vastaan, valtaa, miehit­tää ja ryövää mus­limi­alu­eita ha­­­­muten nii­den luonnonvaroja, kuten öljyä, sekä sortaa, terrorisoi ja tap­paa tarkoituk­sel­­­li­sesti musli­mi­sivii­lejä, mukaan lukien viattomia naisia ja lap­sia. Tätä va­sem­­mis­to­lai­siin vetoavaa narratiivia vasten al-Qa’ida sitten selittää oman toimin­tan­sa pel­kästään ”oi­­keu­denmu­kai­seksi” vastareaktioksi musli­mien kokemiin vää­ryyk­siin, ”itse­puo­lus­tuk­sek­­si”, ”va­paus­tais­teluksi” tai ”vastarinnaksi” ”sortajia” vas­taan. Sa­mal­la se hakee toi­mil­leen sympatiaa muslimiväestöltä, jonka se haluaa yh­dis­tää taistelemaan yhteistä vi­hol­lis­ta vastaan ja josta se haluaa saada värvätyksi lisää taistelijoita riveihinsä. Itse asiassa al-Za­­wa­hiri on todennut, että yli puolet al-Qa’idan taistelusta on ”mediataistelua” mus­li­mien sy­dänten ja mielten voit­­ta­­mi­sek­si (ks. CTC).

Esi­mer­kiksi ”Vies­tissään ame­­­rik­ka­lai­sil­le” 29.10.2004 Osama bin La­den (2009b: 72–73) viit­­taa muun mu­as­sa Is­rae­lin vuonna 1982 suorittamaan sotilasoperaati­oon ja pom­mi­tuk­­siin Liba­no­nis­sa ja George H. W. Bushin johdolla ta­pah­tu­nee­seen ”kaikkien aikojen suu­­rim­paan las­ten mas­sa­teuras­tuk­­seen” Irakissa Per­sian­lah­den sodan aikana ja toteaa: ”Syys­­kuun 11. päi­vän iskut ta­pah­­tui­­vat tätä taustaa vasten, vastauksena näille suu­rille vää­­ryyksille. Voi­ko syyt­tää mies­tä, jo­ka vain puo­lustaa itseään? Onko itsensä puo­lus­ta­mi­nen ja hyök­kää­jän ran­kai­se­minen sa­­malla mitalla terro­ris­mia?” Enemmistö maail­man 1,7 miljardista mus­­limista uskoo täl­lais­ten vääryyksien olevan totta, minkä johdosta al-Qa’ida on saanut osak­seen sym­­pa­­tiaa laajalti niin ympäri mus­li­mi­maailman kuin Län­nen va­sem­mis­to­pii­reis­sä­kin. On muis­tet­tava, että kun bin Laden ja muut al-Qa’i­dan ideo­lo­­git käyttävät sel­laisia ter­­­me­­jä, ku­ten ”sorto”, ”va­paus”, ”rau­ha”, ”va­­paus­tais­telu” ja ”oi­keu­­den­mu­kai­suus”, he käyt­­tä­vät nii­­tä mus­limiveljien tavoin Say­yid Qut­bin mää­­rit­­te­le­mäs­sä ideo­­lo­gi­­ses­sa vii­te­ke­­hyk­ses­sä, toisin sanoen aivan eri mer­ki­tyk­­ses­sä kuin asiaan vih­­kiy­ty­mät­tö­mät ka­firit olet­ta­vat.

Puhtaasti muslimeille suun­natuis­sa puheissa sävy on kuitenkin toinen. Al-Qa’i­dan lo­pul­li­­se­na päämääränä on hyökkäävän jihadin kautta pakottaa koko ih­mis­kun­ta alistumaan sha­ri’a-lain määräyksiin, kuten selviää seuraavasta kat­kel­­mas­­ta, joka sisältyy Osama bin Ladenin viestiin saudiälymystölle (Raymond Ibrahim 2008):

Aina kun Allahin lähettiläs nimitti jonkun armeijan tai erillisosaston johtajaksi, hänellä oli erityisesti tapana patistaa häntä pelkäämään Allahia ja olemaan hyvä kans­sa­mus­li­meil­le. Sitten hänellä oli tapana sanoa: ”Hyökkää Allahin nimissä ja taistele Allahin asian puo­lesta kaikkia niitä vastaan, jotka hylkäävät Allahin. Hyökkää!… Jos koh­taat ku­van­pal­vo­ja­vi­hollisia, kutsu heitä noudattamaan kolmea toi­min­ta­ta­paa: (1) Kutsu heitä islamiin: Jos he vastaavat [ts. kääntyvät islamiin], hyväksy se ja lakkaa taistelemasta heitä vas­taan… (2) Jos he kieltäytyvät hyväksymästä islamia, vaadi heiltä jizyaa [ts. suo­je­lu­ra­haa]: Jos he vastaavat, hyväksy se ja lakkaa taistelemasta heitä vastaan. (3) Mutta jos he kiel­täy­tyvät, pyydä Allahin apua ja taistele heitä vastaan.” Näin ollen keskustelumme uskottoman Län­nen kanssa ja konfliktimme heidän kanssaan pyörivät pohjimmiltaan yhden asian ym­pä­rillä – asian, joka vaatii täyden tukemme, voimalla ja päät­tä­väi­syy­del­lä – ja se on: Pa­kottaako islam vai ei miekan voimalla alistumaan sen määräysvaltaan ruumiillisesti, jos ei hengellisesti? Kyllä. Islamissa on vain kolme vaihtoehtoa: omasta halusta ta­pah­tu­va alistuminen tai jizyan maksaminen alistumalla islamin mää­räys­val­taan fyysisesti, vaik­kei hengellisesti, tai miekka – sillä ei ole oikein jättää häntä [uskotonta] eloon. Asia on tiivistettävissä jokaiselle elossa olevalle ihmiselle: alistu tai elä islamin ylivallan al­la tai kuole.

Al-Qa’idan viestintästrategioita on useissa kirjoituksissaan käsitellyt Raymond Ibrahim. (Lue esim.: 1.12.2008, 26.12.2007, 17.7.2016.)

Irakin al-Qa’ida ja Islamilainen valtio

Osa sunni-ulamasta (eli -uskonoppineista) on tehnyt jihadin kes­key­ty­mi­sestä sen joh­to­­pää­töksen, että mus­limien velvollisuutena on pa­laut­taa islamilainen valtio ja valita ka­li­fi, joka puolestaan palauttaa käyttöön hyökkäävän, yhteisöllisen jihadin. Ka­lifaat­tiin liit­ty­vä jihad-velvollisuus on erityisesti pantava merkille, sillä kalifaatin pa­lautta­mi­nen on yk­si nykypäivän jihadistisen liikkeen (al-Qa’idan ja sen versojen, kuten Abu Mus’ab al-Zar­qa­win johtaman Irakin al-Qa’idan) ensisijaisista tavoitteista. Tämän ideo­logian mu­kaan sen jälkeen, kun kalifaatti on olemassa, kalifin ykköstehtävänä on var­mistaa is­la­min puhtaus kalifaatin rajojen sisällä. Tämä merkitsee ennen kaikkea suvait­se­mat­to­muut­ta harhaoppisia muslimeja, kuten shiioja, kohtaan. Tämä pe­riaate on käytössä Zar­qa­win nykyisessä kampanjassa Irakin shiioja vastaan. – Bar, Shmuel, 2006: Warrant for Terror: The Fatwas of Ra­di­cal Islam and the Duty to Jihad, s. 31–32.

(Pääasiallisena lähteenä alla on käytetty William McCantsin teosta Isis ja il­mes­tys, 2016. Lue myös: Discover the Networks: Islamic State.)

Abu Mu­­s’ab al-Zar­qa­wi

Islamilaisen valtion (ISIL, ISIS, IS, Daesh) juuret juon­ta­vat jordanialaissyntyisen ji­ha­dis­tin Abu Mu­­s’ab al-Zar­qa­win (1966–2006) vuonna 1999 perustamaan ryhmään Ja­ma’at al-Tawhid wal-Ji­had (”Yk­si­ju­ma­lai­suu­den ja ji­­ha­din järjestö”). Al-Zarqawi oli pitänyt ji­ha­dis­tien kou­­lu­­tus­­­leiriä Afganistanissa, jos­ta hän eri vaiheiden jäl­keen siirtyi Irakiin. Siellä al-Zar­qa­wi al­­koi vuonna 2002 ra­ken­taa sa­lais­ta jihadistiverkostoa ja käynnisti raa’an ter­ro­­ri­aal­lon Ira­kin shiia­­väes­töä vas­taan apu­­­naan Irakin armeijan ha­jot­ta­mi­sen jäl­keen toi­met­to­­mak­­si jää­­neitä Saddam Hus­­sei­­nin tur­val­­li­suus­up­see­rei­ta. Tarkoituksena oli lietsoa shii­o­ja vas­­­­ta­­is­kui­hin sun­neja vastaan, jot­ka sitten suojelun tar­peessa kään­tyi­si­vät al-Zar­qa­win puo­­leen ja liit­tyi­si­vät tämän jär­jes­töön. Vuonna 2004 al-Zarqawi van­noi us­kol­li­suut­taan Osa­ma bin La­de­nil­le hakien ryh­mäl­leen al-Qa’idan jäsenyyttä. Bin Laden ja al-Za­wa­hiri suos­­­tui­vat tähän – to­sin va­rau­tu­neesti, sillä he katsoivat, että hyök­käykset shiio­ja vastaan ei­vät saaneet osak­­seen ymmärrystä muslimi­väestön kes­kuu­des­sa ei­vät­kä edes­­­aut­ta­neet al-Qa’idan asiaa. Jo­ka ta­pauk­ses­sa näin al-Zar­qa­win järjestö alet­tiin tun­­tea Irakin al-Qa’idana (AQI).

Al-Zarqawi suunnitteli perustavansa islamilaisen valtion ja palauttavansa ka­li­faa­tin, jon­ka oli määrä olla valmiina auttamaan Jeesusta ja mahdia maail­man­lopun vii­mei­sissä tais­­­te­luis­sa uskottomia vastaan, kuten islamin apokalyptisissa profetioissa en­nus­te­taan. Yh­dysvallat sur­masi al-Zar­qa­win ilmaiskussa 7.6.2006, minkä jälkeen Irakin al-Qa’i­dan joh­tajaksi nou­­­si räjähde-ekspertti Abu Ay­yub al-Mas­ri (1968–2010), entinen Mus­li­mi­vel­jes­kunnan jäsen, joka oli liit­ty­nyt Islamilainen ji­had -järjestöön vuon­na 1982 ja joka al-Zar­qawin ta­voin us­­koi lopun aikojen olevan kä­sil­lä. Al-Masri hajotti ryhmän muu­ta­­man kuu­­kau­den ku­lut­­­tua ju­lis­taak­seen 15.10.2006 Islamilaisen valtion perustetuksi ja van­­noak­seen us­­kol­­li­suutta ”Abu Omar al-Bagh­dadille” – uudelle ”us­ko­vien komentajalle”, jo­ka aluksi oli pelk­­kä salanimi, kun­nes teh­tävään valikoitui Hamid al-Za­wi (1959–2010). Is­la­­mi­lai­sen val­­tio ju­lis­tettiin pe­rus­te­tuksi pyy­tä­mät­tä asialle etu­­kä­teen suos­­tu­­musta bin La­­­denilta ja al-Za­­wa­hi­ril­ta. Tämä viilensi ryhmän välit al-Qa’i­dan joh­toon, jo­ka katsoi, et­tä is­la­mi­lais­ta valtiota ei oli­si pitänyt perustaa, ennen kuin Yh­dys­vallat on ve­­­täytynyt Ira­kis­ta ja en­nen kuin hank­keella olisi ollut sunnijoukkojen ja -heimojen vank­­ka tuki ta­ka­naan. Täs­sä al-Qa’idan vaa­li­massa ”maltillisessa” lähestymistavassa, jos­sa ideana oli käy­dä ”me­dia­­sotaa ummamme sydämistä ja mielistä”, kuten al-Zawahiri asian ilmaisi (ks. CTC), voi näh­dä yhtäläisyyksiä Mus­limiveljeskunnan strategiaan.

Islamilainen valtio sitä vastoin ei pitänyt tarpeellisena sunniheimojen, tois­ten ji­ha­dis­ti­ryh­mien tai valtioiden tukea. Sen sijaan se katsoi, että merkkinä valtiosta ovat sen musta lip­pu ja ennen kaikkea shari’a-lain voimaansaattaminen siihen liittyvine an­karine hu­dud-ran­gaistuksineen, kuten mes­taa­mi­si­neen, raajojen katkomisineen ja ris­tiin­­nau­lit­se­­mi­si­neen, sillä ajatuksella, että on pa­rem­pi olla pelätty kuin rakastettu. Oli­han Mu­ham­­mad­kin kuolinvuoteellaan todennut: ”Mi­nut on tehty voittoisaksi terrorilla” (Sa­hih Buk­hari 4.52.220). Islamilainen valtio alkoi vaa­tia, että sunniheimot ja muut ka­pi­nal­­lis­ryh­mät van­novat sille us­kol­li­suut­ta, ja kohteli jul­masti niitä, jot­ka eivät siihen suos­tu­­neet. Tä­män johdosta sunniheimot kääntyivät sitä vas­taan. Korruptoitunut ja kuriton Is­­la­­mi­­lai­nen val­tio ajautui ahdinkoon Yhdysvaltain vahvistettua joukkojaan Irakissa vuon­­na 2007, ja järjestön rip­peet menivät maan alle.

Abu Bakr al-Bagh­dadi

Kun Is­la­mi­lai­sen val­tion joh­tajat Abu Ay­yub al-Mas­ri ja Abu Omar al-Bagh­dadi olivat saa­neet sur­man­sa Yh­­dys­val­tain ja Ira­kin jouk­­ko­jen yh­teis­is­kus­sa lä­hel­lä Tik­­ri­­tiä huh­ti­kuus­sa 2010, jär­­jes­­tön uu­dek­si joh­ta­jak­si nou­­si 16.5.2010 Abu Bakr al-Bagh­dadi (s. 1971, Ibrahim Aw­­wad Ib­­ra­­him al-Badri), is­­la­­min tut­ki­muksen alal­ta väi­tellyt tohtori, jo­ka oli liit­ty­nyt Mus­­li­­mi­­vel­jes­kun­taan 1990-lu­vun puo­li­vä­lis­sä ja Irakin al-Qa’i­­daan vuon­na 2006. Osa­ma bin La­denin saa­tua sur­man­sa vuon­na 2011 al-Bagh­dadi van­­­­noi vielä tuos­sa vai­hees­sa us­kol­li­suut­­­taan al-Qa’i­dan uudelle johtajalle Aiman al-Za­­wa­hi­rille.

Jo tu­hou­tu­mi­sen partailla vuonna 2008 ollut Is­la­mi­lai­nen valtio avautui mah­dol­li­suus koo­ta rivinsä Koillis-Ira­kissa Barack Obaman vedettyä Yh­dys­val­tain jou­kot pois Irakista jou­­lu­­kuussa 2011 ja jätettyä näin jäl­keen­sä val­ta­tyh­jiön. Al-Bagh­dadi hyö­dyn­si Mus­li­mi­vel­jes­kun­nan masinoimaa, Bashar al-As­sa­din syr­jäyt­tä­­mi­seen täh­dän­nyt­tä ”ara­­bi­ke­vät­tä” ja sen lau­kai­se­maa si­säl­lis­sotaa Syy­rias­sa ja lähetti maa­han Abu Mu­ham­mad al-Jaw­la­nin johtaman ryhmän, joka 23.12.2011 ni­me­si itsensä ”Al-Nusran rin­ta­maksi” (Jab­hat al-Nus­ra). Al-Nusran rintama laajeni poh­joi­seen ja alkoi muut­tua sa­lai­sesta ter­ro­ri­jär­­jes­­tös­­tä ka­pi­nal­lis­ryh­mäk­si, joka alkoi ottaa kan­san tuen tarpeen huo­mioon tavalla, jo­ta al-Za­wa­hi­ri oli edellyttänyt ja joka poik­kesi Is­la­milaisen valtion ab­so­luut­ti­seen do­mi­noin­tiin ja alistamiseen pe­rus­tu­vas­ta lä­hes­ty­mis­tavasta. Yhdysvaltain mää­ri­teltyä al-Nus­ran ter­ro­ri­jär­jes­tök­si 11.12.2012 Syy­rian sun­nikapinalliset vas­ta­si­vat: ”Olem­me kaikki al-Nus­­ran rin­ta­ma.” (Mc­Caints 2016: 91–94.) Kun al-Baghdadi paljasti 4.4.2013 al-Nusran ole­­van Is­la­mi­lai­sen val­tion haara ja nyt osa uut­ta Irakin ja Levantin is­lamilaista valtiota (ISIL, ISIS), al-Jaw­­la­ni vastasi seu­raa­va­na päi­vänä julistamalla al-Nus­ran riip­pu­mat­to­mak­­si Is­la­mi­lai­ses­ta val­tios­ta ja vann­omalla us­­kol­lisuutta suo­raan al-Qa’idan joh­tajalle Ai­man al-Za­­­wa­­hi­ril­le (McCaints 2016: 96). Tämä johti vä­lien­sel­vit­te­lyyn ja Is­lamilaisen valtion ja al-Qa’i­dan lo­pul­liseen välirikkoon helmikuussa 2014.

Islamilaisen val­tion onnistui vuosina 2013–2014 vakiinnuttaa ot­teen­sa Itä-Syy­rias­ta ja vallata yhä li­sää alueita ja öljykenttiä. Lukuisat ka­pinallisryhmät, tu­­han­net al-Nus­ran jät­tä­neet taistelijat samoin kuin tuhannet ul­ko­mailta vir­­ran­neet vie­­ras­taistelijat liittyivät sen riveihin osallistuakseen maail­man­lo­pun vii­mei­siin tais­te­lui­hin. Viimeistään siinä vai­­­­heessa, kun Islamilainen valtio ju­lis­tau­tui kalifaatiksi 29.6.2014, al-Qa’ida joutui luo­­vutta­maan vetovoi­simman jiha­distijärjestön asemansa Is­la­mi­laiselle valtiolle, mikä johti al-Qa’idan ro­mah­ta­mi­sen par­taal­le (Foxnews 11.6.2015). Is­la­mi­lai­­nen valtio sai nopeasti haltuunsa laajoja aluei­ta Irakista, ja lu­kuisat ji­ha­dis­ti­jär­jes­töt ym­päri mus­limi­maail­maa, muun muas­sa Libyassa, Egyptissä, Je­menissä, Algeriassa, Sau­­­­di-Arabiassa, Af­ga­nis­ta­nis­sa, Pa­­kis­­ta­nis­sa, Nigeriassa ja Ve­nä­jäl­lä, vannoivat sille us­­­kol­­li­suut­taan. Laajimmillaan sen hal­lussa ollut alue oli Isoa-Britannia suurempi, ja siel­lä asui 8 miljoonaa ihmistä.

Elokuussa 2014 to­teutetun kyselyn mukaan joka kuu­des ranskalainen (15 %) suhtautui po­­si­tiivisesti Is­la­mi­lai­seen valtioon (RT 18.8.2014), ja sa­man vuoden mar­­raskuussa jul­kais­tun kyselyn mu­kaan 13 % Syyrian pakolaisista suh­tautui po­si­tii­vi­ses­ti Islamilaiseen val­tioon. Pew Re­search Centerin marraskuussa 2015 jul­kaiseman ky­se­lyn mukaan 11 mus­limimaassa ISIS:iin myönteisesti suh­tau­tu­via oli keskimäärin 14 % eli vä­hintään 63 mil­joonaa ih­mis­tä – tai peräti 287 miljoonaa ihmistä, jos kannastaan epävarmat las­ke­taan mukaan.

Yksi selitys Islamilaisen valtion suu­rel­le suosiolle on ollut nimenomaan ka­li­faa­tin ju­lis­ta­mi­sessa ja siinä, millaisen mielikuvan se pro­pa­gan­das­saan antaa mus­li­meis­ta. Siinä mis­sä al-Qa’i­dan pe­­­rus­ideana on ollut esittää muslimit pas­sii­vi­si­na uhreina, joiden ko­ke­mil­la vää­ryyk­sillä al-Qa’i­da sitten oikeuttaa puolustavan jihadinsa vasta­toi­men­pi­teenä ja ”va­­­paus­tais­te­lu­na”, Isla­mi­lai­sen valtion pro­pagandassa mus­limit eivät ole kohtaloaan sur­­kut­­te­­le­via uh­re­ja vaan ak­tii­vi­sia toi­mi­joi­ta, jotka yk­sin­ker­tai­ses­ti hyök­kää­vät ja murs­kaa­vat us­kot­to­mat kafirit ar­mot­to­masti alleen il­­men­­täen siten is­la­min kunniaa ja yli­val­taa – sitä, että is­la­­min us­kon­to­kunta on ”paras kan­­sa­­kunta, joka ih­mis­­ten pa­rista on nous­­sut” (Ko­raa­ni 3:110). Tämä vastaa ara­bi­hei­mo­kult­tuu­rista periytyvää näkemystä, jon­ka mukaan on kun­ni­al­lis­ta kuulua hal­litse­vassa ja etu­oi­keutetussa ase­massa ole­vien ylem­­piar­vois­ten ih­misten jouk­koon ja il­maista sitä voi­mal­la ja alem­piar­vois­ten alis­ta­mi­sel­la (lue: Kunnialliset ylem­­­pi­ar­voi­set ja hä­peäl­li­set alem­pi­ar­voi­set). Islamilaisen valtion ve­to­voi­mai­sen vies­tin voisi tiivistää seu­­­­raa­vas­ti: ”Kun lii­tyt mei­hin, liityt voit­ta­jien puo­lelle.”

Robert Spencer kertoo, kuinka Islamilainen valtio perustelee toisten mus­li­mien tap­pa­mista.

Monet muslimit ovat ihmetelleet, miksi Islamilainen valtio ei hyö­kän­nyt Israelia vastaan, vaan keskittyi taistelemaan toisia muslimeja vastaan Syy­rias­sa ja Ira­kissa. Islamilainen valtio on selittänyt asiaa vedoten seuraaviin historiallisiin esi­­ku­viin:

Vastaus löytyy Salah ad-Din al-Ayubi [Saladinista] ja Nur ad-Din Zankista, kun he tais­te­li­vat shiioja vastaan Egyptissä ja Syyriassa ennen Jerusasalemin ottamista koh­teekseen. Ja Sa­lah ad-Din al-Ayubille sanottiin: ”Taistelet shiioja ja fatimideja vas­taan Egyptissä ja sal­lit latinalaisristiretkeilijöiden valloittaa Jerusalemin?” Ja hän vas­tasi: ”En taistele ris­ti­ret­kei­lijöitä vastaan niin kauan kuin selustani on paljaana shiioil­le.” […]

Suurempi vastaus on jalossa Koraanissa, kun Allah Kaikkivaltias puhui lä­hi­vihollisesta. Useim­missa Koraanin jakeissa näitä olivat teeskentelijät, sillä nämä muo­dostavat suu­rem­man vaaran kuin alkuperäiset uskottomat. Ja vastaus löytyy Abu Bakr al-Sadiqista, kun hän piti tärkeämpänä taistella uskonhylkääjiä vastaan kuin val­loittaa Jerusalemia, min­kä teki hänen seuraajansa Umar al-Khattab.

Vastauksessa viitataan Abu Bakr al-Sa­di­qiin (572–634), joka valittiin en­sim­mäi­sek­si ka­li­fik­si Mu­ham­madin kuoltua vuonna 632. Välittömästi Mu­ham­madin kuoleman jälkeen lu­kui­­sat ara­bi­hei­mot, jotka olivat vannoneet uskollisuuttaan Mu­ham­­madille, päät­ti­vät sa­nou­­tua irti is­la­mista, sen rukouksista ja al­mu­ve­rois­ta. Tämä joh­ti Abu Bakrin käyn­nis­tä­miin, lähes kak­si vuot­ta kes­tä­nei­­siin us­kon­luo­pio­sotiin (ridda-sotiin), joissa tu­han­­sia ara­be­­ja mes­tat­tiin, pol­tet­tiin, silvottiin ja orjuutettiin uskonluopioiden pa­laut­ta­mi­seksi mie­kal­­la ta­kai­sin is­la­­min huo­­maan. (Raymond Ibrahim, 17.7.2014.) On il­meis­tä, että Is­la­mi­lai­sen val­tion kalifi Abu Bakr al-Baghdadi omak­­sui Abu Bakrin nimen ko­ros­taak­seen ni­men­­omaan tais­­te­­lu­aan uskonluopioita ja tees­kentelijöitä vastaan.

Sheik­ki Yu­suf al-Qa­ra­dawi, yksi sunnalaisuu­den arvostetuimmista us­kon­op­pineista, toteaa al-Jazeera-kanavalla: ”Jos us­kon­hyl­kää­mi­ses­tä ei oli­si lan­ge­tet­­tu kuo­­le­man­­ran­gaistusta, nykypäivänä ei olisi mitään islamia. Is­lam olisi päät­ty­nyt pro­­feetan kuo­­le­man myötä.” Tähän voidaan lisätä, että islam tuskin olisi olemassa myöskään, el­lei shari’a sallisi omien lasten ja lastenlasten tappamista, mikäli nämä osoit­tau­tu­vat tot­te­le­mat­tomiksi ja epäkelvoiksi muslimeiksi (’Umdat al-Salik: o1.2).

Islamilainen valtio katsoi siis ensisijaiseksi tehtäväkseen taistella ”lähivihollista” vastaan. Lä­hivihollisiin lukeutuivat sen näkemyksen mukaan ensisijaisesti ”us­kon­luo­piot” (mur­tadd) ja ”teeskentelijät” (munafiq). Islamilainen valtio antaa Da­biq-lehtensä numerossa 13 (s. 32–45) erittäin perinpohjaisen selvityksen siitä, millä perusteella ”hylkääjät” (ra­fi­dah) eli shiiat ovat ”ku­van­pal­vo­ja­us­kon­luo­pioi­ta”, ja antaa ymmärtää, että shiiojen har­taas­ti odottama mahdi, myyttinen 12. imaami, on tunnusmerkkien perusteella itse asias­sa Dajjal (”an­ti­mah­di”, ”an­ti­kris­tus”, ”juutalaisten messias”), ja näin ollen shiiat tulevat juu­­ta­­lais­­ten rin­nal­la tukemaan lopun aikojen taisteluissa Dajjalia muslimeja vastaan. Shiio­jen lisäksi uskonluopioihin ja teeskentelijöihin lukeutuivat Islamilaisen valtion nä­kö­kul­mas­ta jotakuinkin kaikki ne sun­nimuslimit, jotka eivät suos­tuneet vannomaan us­kol­li­suutta Is­la­mi­lai­sel­le valtiolle ja liit­tymään sen joukkoihin.

Allahin lähettiläs sanoi: ”Se, joka kuolee osallistu­matta jihadiin Allahin asian puolesta tai ai­komatta tehdä niin, kuolee te­kopyhyyden yhtä tunnusmerkkiä ilmentäen.” (Sahih Mus­lim 12:57)

Profeetta, taistele uskottomia ja teeskentelijöitä vastaan ja ole heille kova. He saavat si­jan­sa Helve­tistä. Siinä on huono määränpää! He vannovat Alla­hin nimeen, että eivät ole pu­huneet epäuskon sa­noja, vaikka ovatkin niin tehneet ja luopuneet isla­mista ta­voi­tel­les­saan sellaista, mitä eivät kuiten­kaan saaneet. (Ko­raani 9:73-74)

Islamilaisen valtion käyttämässä lähestymistavas­sa ensisijaisena tehtävänä on siis tais­te­lu lähivihollista vastaan, millä ei tarkoiteta niinkään taistelua us­kon­luopiohallitsijoita vas­taan kuin taistelua ylipäätään kaikkia uskonluopioita vas­taan, joihin lukeutuvat en­si­si­jai­sesti shiiat mutta myös kaikki ne sunnit, jot­ka eivät suostu liittymään Is­la­milaisen val­tion riveihin ja vannomaan us­kol­li­suut­ta sen kalifille. Vasta sitten, kun ka­­li­­faatin val­­ta on saa­tu va­­­kiin­nu­tet­tua val­la­tul­la tukikohta-alueella ja mus­limiyhteisö on saa­tu täy­s­in puh­dis­tet­tua mah­­dol­li­sis­ta vas­taan­han­­goit­te­li­jois­ta, pet­tu­reista ja tees­ken­­­­te­li­jöis­tä, koit­taa seu­raa­va vai­­he: hyök­käys Is­rae­liin, ka­li­faa­tin pa­laut­ta­minen en­ti­siin mit­­toi­hin­­sa ja laa­jen­ta­mi­nen lopulta koko maail­maan.

Obama – ji­ha­dis­tien apuri Valkoisessa talossa

Barack Hussein Obaman (s. 1961) valintaa Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 2008 voi mo­nes­sa mie­­­lessä pitää todellisena on­nen­pot­kuna ji­hadisteille – ja erityisesti Mus­li­mi­vel­jes­kun­nal­le. Yhdysvalloilla oli nyt kult­tuu­ri­­mar­xis­­­tinen, hyvin juu­ta­lais­vi­ha­mie­li­nen ja islamo­fiilinen pre­sidentti, nar­sis­ti­nen ma­ni­pu­loi­ja, joka halusi ”pe­rus­ta­val­la ta­val­la muut­taa Yh­dys­vallat”, jota hän piti im­pe­rialistisena sortovaltiona ja yh­dessä Is­raelin kans­­sa syypäänä mitä mo­ni­nai­sim­piin maailman ongelmiin. Niinpä Oba­ma pyrki niillä kei­noin, joita hänellä oli presidenttinä käy­tet­tä­vis­sään, ja hal­lin­nossa toi­mi­vien kä­ty­rien­sä avus­tuk­sel­la ro­­mah­dut­ta­maan Yh­dys­val­­tain suurvalta-aseman ja hei­kentämään sen po­­liit­tis­ta, so­ti­laal­lis­ta ja ta­lou­del­lis­ta mah­tia sekä ener­gia­oma­va­rai­suutta. Ei ole pelk­kää sat­tu­maa, että nämä ovat sa­mal­­la myös Mus­li­mi­vel­jeskunnan ja muiden ji­ha­dis­ti­jär­jes­tö­jen vä­li­ta­voit­teitta.

Sisäpolitiikassa Obama harjoitti syr­ji­vää identiteettipolitiikkaa ja lietsoi ro­tu­vi­haa ja -mel­­­lakoita sa­malla, kun hän systemaattisesti kävi sotaa poliisia vastaan lisäten siten vä­ki­valtaa, tur­vattomuutta ja so­siaa­li­sia on­gel­mia mustien ja la­ti­noi­den asu­ma-alueil­la. Ta­voit­teena oli de­mo­kraat­ti­puo­lueen lin­jan mu­kai­ses­ti lisätä val­tion hol­houksesta riip­­pu­vai­sia ihmisiä, jotka sitten ää­ne­stäisivät heille il­mais­ta ra­haa lu­paa­via de­mo­kraat­teja. Sitä varten hän halusi tuottaa maa­han myös mah­dol­­li­sim­man pal­jon kou­lut­ta­mat­to­mia kehitysmaiden ihmisiä, joista de­mokraatit saisivat ”plan­taa­sil­leen” heis­tä riip­pu­vai­sia äänestäjiä. Erityisen tärkeää Oba­mal­le oli vauh­dittaa maa­­­han­muut­toa ja pa­ko­lais­vir­taa mus­li­mi­mais­ta, sillä läk­syn­sä lu­ke­nee­na va­sem­mis­to­­ra­­di­kaa­lina hän tiesi, että mi­kään ei hor­juta länsimaista yh­teis­kun­taa te­hok­kaam­min kuin muslimien hal­litse­ma­ton mas­­­­sa­­­maa­­­­ha­n­­muut­­­to kaikkine sii­hen liittyvine on­gelmi­neen ja uhkineen.

Obama pyrki myös kaikin mahdollisin keinoin rajoittamaan poliisin ja mui­den tur­val­li­suus­elinten, kuten FBI:n, CIA:n ja armeijan, toimintamah­dol­li­suuk­­sia. Ar­mei­jas­sa otettiin käyt­töön uudet, turhauttavat ja moraalia laskevat voi­man­käy­­tön säännöt, jot­ka estivät suo­­rittamasta välttämättömiä ennaltaehkäiseviä is­­ku­­ja, lisäsivät mer­kit­tä­väs­ti yh­dys­val­ta­­lais­joukkojen miestappioita ja mi­ni­moi­­vat vastapuolelle aiheutuvia tap­pioita. George W. Bushin aloit­ta­man ”ter­ro­ris­­min vastaisen so­dan” sijaan Oba­man hallinto määritteli Mus­li­mi­vel­jes­kun­nan oh­­jeis­­­tuk­ses­ta uudeksi ta­voit­teek­seen ”vä­ki­­valtaisen ekstremismin vas­­tus­­ta­mi­sen”, ja mer­kit­tä­väksi uudeksi ”uhaksi” ilmaantuivat ”ää­rioikeistolaiset eks­tre­mis­tit”, ”äärikrisittyt” ja ”is­la­mo­foo­bi­kot” eli käytännössä Obaman des­truk­tiivis­ta po­li­tiik­kaa vas­tus­ta­vat ja Yhdysvaltain perustuslakia vaalivat kon­ser­vatiivit.

Entinen Pentagonin kouluttuja, majuri Stephen Coughlin kertoo ”vä­ki­val­tai­sen eks­tre­mis­min vas­tus­ta­mi­sen” (CVE) nar­­­ra­­tii­­vis­­ta ja sen al­ku­­pe­­räs­­tä. Lue Coughlinin ra­port­ti (2016) CVE:n pe­rus­­on­gel­­masta ja lue myös hä­nen kir­jan­sa Catastrophic Failure ja kat­so kir­jaan liit­ty­vä haastattelu: osa 1 ja osa 2.

Muslimien osal­ta Yhdysvaltojen tavoitteena ei enää ollut tuhota eks­tre­mis­tejä ja voit­taa so­taa, vaan pel­käs­tään ”vastustaa” heitä, pitää heidät aisoissa ja etsiä heidän jou­kos­taan mal­­til­li­sia aineksia, jotka voitaisiin pakottaa neu­vot­te­lu­pöy­tään ja joiden kanssa Oba­­­ma voisi sit­ten ryhtyä ”rauhankumppaniksi” ää­ri­ai­nes­ten syrjäyttämiseksi. Näin Ta­li­ba­­nis­ta­kin tu­li Obamalle ”tärkeä rau­han­kump­pa­ni”, ja Obama päätyi vaivih­kaa tu­ke­maan al-Qa’idaa Libyassa, Syyriassa ja Sudaniassa. Mus­li­mi­veljeskunnan toi­vei­den mu­kai­ses­ti Oba­man hallinto me­ni jo­­pa niin pit­käl­le, että se määräsi John Bren­nanin ja Ro­bert Muel­lerin joh­dolla 2011–2012 sii­­voamaan FBI:n ter­­ro­­ris­min­vas­tai­ses­ta kou­lu­tus­ma­te­riaa­lis­ta pois kai­kki viitaukset is­la­miin ja ji­ha­diin ja ir­ti­sanomaan jihad-ter­ro­rismista va­lis­ta­neet kouluttajat (Patrick Poole, 2017). On arveltu, että tämän seurauksena esi­mer­kik­si Bos­­tonin (2013), San Ber­na­r­di­non (2015) ja Or­lan­don (2016) ter­­­ro­­ri-is­kut jäivät es­tä­mät­tä.

Kun Obama YK:ssa pitämässään puheessa sanoo ”Tule­vai­suus ei saa kuu­lua niille, jot­ka herjaavat is­la­min pro­­­feet­taa”, hän samalla heristää etu­­sor­­meaan. Tä­mä jiha­dis­­tien puheista tuttu ele symbolisoi ”Al­la­hin yk­­seyt­tä” (taw­­hid) – si­tä, että ih­­misen ei ole luval­lista palvoa mitään muuta kuin Al­lahia.

Obama piti huolen siitä, että me kaikki varmasti ymmärrämme, että ”islam on rau­han us­­­kon­to”, että ISIS ei ole islamilainen eikä terrorismilla ole ”mitään te­ke­mis­tä islamin kans­­­sa” ja että ekstremismin ”juurisyyt” piilevät työ- ja har­ras­tus­mah­dol­li­suuk­sien puut­tumises­­sa, muslimeihin kohdistuvassa vainossa, ei-mus­limien su­vaitsemattomuudessa ja maa­­­han­­muut­to­vastai­suudessa. ”Tule­vai­suus ei saa kuulua niille, jotka herjaavat is­la­min pro­­feet­taa”, uh­ka­si Obama viitaten sha­ri’an jumalanpilkkalakeihin, jotka määräävät ”is­la­min herjaamisesta” ran­gais­tuk­sek­si kuolemantuomion, kun hän, Susan Rice ja Hil­­lary Clin­ton tietoisesti va­leh­te­li­vat, että Bengasin terrori-iskut 11.9.2012 olivat vain spon­taa­ne­ja mie­len­il­mauk­sia Mu­­ham­madin elämästä kertovaa Youtube-videota vastaan. Syys­kuun 11. päivän muis­to­päi­vä­nä suoritettu is­ku Yhdysvaltain suurlähetystöä vastaan Ben­ga­sissa Libyassa oli varsin kiu­sallinen pre­si­den­tin­vaalien alla Oba­malle, joka oli väit­tänyt jo kukistaneensa al-Qa’idan ja jo­ka Turkin avustuksella toi­mit­ti Ben­ga­sin kautta Li­byas­ta kerättyjä asei­ta sa­laa Syy­rian kapinallisille eli käytännössä sa­la­fis­teille, Mus­­li­mi­vel­­jeskunnalle ja al-Qa’i­dalle (Judicial Watch 18.5.2015). Oba­ma halusi avustaa ja aseistaa näi­­tä ”mal­til­li­sia” jiha­distiryh­miä, jotta ne suis­tai­si­vat Syy­rian joh­­ta­jan Bashar al-Assad val­­las­ta (lue esim.: Foreign Policy Jour­nal, 1.7.2016).

Egyptiläisten mielen­osoitus Muslimiveljeskuntaa ja sen val­taan­nou­sua voi­­mak­kaas­ti tu­kenutta Barack Obamaa vastaan.

Obaman varsin sekavan ja myön­nytyksiin perus­tuvan ulkopolitiikan yhtenä pu­nai­se­na lan­kana oli yleen­säkin suistaa vallasta kaikki sellaiset hallitukset, jotka taistelevat is­la­mi­lai­sen val­tion perustamiseen pyrkiviä jihadisteja vastaan, olipa kyse Libyasta, Egyp­tis­tä, Is­rae­lista tai Nigeriasta, ja korvata ne hal­li­tuk­sil­la, jot­ka joko harjoittavat myön­ny­tys­po­li­tiik­­kaa ji­ha­disteja kohtaan tai itse ta­voit­te­le­vat is­lamilaisen valtion perustamista ra­di­kaa­­li­ji­ha­dis­te­ja maltillisemmin me­ne­telmin. Tällaisena maltillisena ryh­mä­nä haluaa esiin­­­­tyä eri­tyi­ses­ti Mus­li­mi­vel­jes­kun­ta, jonka val­taannousua Egyptissä, muualla Lähi-idäs­­sä ja Poh­jois-Af­ri­kas­sa Obama oli päättänyt tukea (Washing­ton Ti­mes 3.6.2015; Front­page Mag 7.7.2015; The Mille­nium Re­port 15.10.2016). Käy­tän­nös­sä Obaman ul­ko­po­­liit­ti­nen linja merkitsi välien katkaisemista tai vii­len­tä­mis­tä Yh­dys­valtojen pe­rinteisiin liit­tolaisiin, kuten Israeliin, ja liittoutumista Yh­dys­val­to­jen vi­hol­lis­ten kanssa. Näin Oba­man Yhdysvallat käy­tännössä vaihtoi puolta so­das­sa ter­ro­ris­­mia vas­taan ja alkoi tukea vi­hollista, eri­tyi­ses­­ti Mus­li­mi­vel­jes­kun­taa, joka omis­sa do­­­ku­men­teissaan on sel­väs­ti il­moit­tanut pyrkivänsä tu­hoa­maan Yhdysvallat ”suu­ren mit­ta­luo­­kan jihadilla” ”sisältä kä­sin”.

Heinäkuussa 2018 paljastuneen tiedon mukaan Obama tu­ki al-Qa’i­daa myös Su­da­nis­sa, mitä ei voi pitää yllätyksenä.

Brutaalisti ”uskonluopioita”, shiioja, kristittyjä ja jesidejä kohdellutta ja sha­ri’an hu­dud-ran­gais­tuk­sia to­imeen­pan­n­ut­ta Isla­mi­lais­ta valtiota kohtaan Obama oli var­sin vä­lin­pi­tä­mä­tön, eikä hänellä ollut pit­kään ai­kaan eri­tyis­tä stra­tegiaa sen nujertamiseksi. Hän vä­hätteli ISIS:tä kut­su­mal­la si­tä ”ju­nio­ri­re­ser­vi­jouk­kueek­si” (JV team) eli tekijäksi, johon ei ole tar­vetta kiinnit­tää sen suu­rempaa huomiota. Ää­rimmäisen vastahakoisesti Obama lo­pul­ta aloitti al­ku­syk­sys­tä 2014 kos­meet­ti­set il­ma­is­kut Islamilaista valtiota vastaan. Oba­ma oli määrännyt, että is­kuis­ta ei saa tulla ai­nut­ta­­kaan siviiliuhria, minkä johdosta kol­me nel­jästä Isisin vas­­­tai­siin il­ma­is­kui­hin läh­te­nees­tä Yhdysvaltain ilmavoimien ko­neesta pa­­la­si takaisin am­­­pu­matta laukaustakaan (Truth Revolt, 20.11.2015). Obaman toimista syntyi vai­ku­tel­ma, että ken­ties hän ei olisi pan­nut pahakseen, vaik­ka Islamilainen val­tio olisi va­kiin­nut­ta­­­nut asemansa, kaatanut Assa­din ja alkanut sitten uhata Is­rae­lia ole­mas­sa­olol­laan.

Siinä missä Obama oli aktiivisesti tukemassa kansannousuja Muammar Gad­da­fia (1942–2001) vastaan Libyassa ja Hosni Mubarakia (s. 1928) vastaan Egyptissä, joissa ta­voit­­teena oli syöstä vallasta joh­ta­jat, jot­ka olivat pitäneet ji­hadistit tiu­kas­ti kurissa, Oba­malta ei herunut myö­­tä­tuntoa Iranin mul­la­hien is­la­mi­lais­ta dik­ta­tuu­ria vas­­tus­­tanutta kansannousua koh­taan vuonna 2009. Iranin varalle Oba­mal­la oli nimit­täin aivan muita suun­­­nitelmia. Hän ha­­lu­si nor­ma­li­soi­da suh­teet Iraniin, Yhdysvaltain ve­ri­vi­hol­liseen ja yhteen maail­man suu­­rim­­­mista ter­ro­rismin tukijoista, jon­ka johtajat huu­dat­ta­vat väki­jouk­koja vii­koit­tain ”Kuo­­­lema Amerikalle!”-isku­lauseilla ja pyrkivät val­mis­ta­maan ydin­asei­ta tu­ho­tak­seen niin Israe­lin kuin Yh­dys­val­lat­kin odot­tamas­saan lo­pun ai­ko­jen tais­te­lus­sa. Sitä var­ten Obama runnoi läpi Iranin ydin­oh­jel­maa koskevan toi­­minta­suun­­ni­tel­man (JCPOA) (Ga­te­sto­ne Institute, 19.7.2016).

Tämä Is­rae­lin ja Lännen kan­nalta katastrofaali­nen ja Lähi-idän vakautta en­nes­tään hor­jut­tava ”ydin­sopu”, jota Oba­ma piti suurena saavutukse­naan ja josta presidentti Trump on on­neks­i sa­nou­tu­mas­sa irti, mer­kitsee käytän­nössä sitä, että Iran saa rauhassa – ja pe­rä­ti Yh­dys­val­tain avustuksella – jat­kaa ydin­ase­oh­jel­maansa sa­moin kuin bal­lis­tis­ten oh­jus­ten testaa­mista, ja Iranin on mah­dol­lista val­mis­taa ydin­­asei­ta nopeammin ja enem­­män, kuin mihin sen resurssit ilman ”ydinsopua” riit­täisivät. Li­säk­si Ira­nille ava­taan pää­sy laillisille ase­mark­ki­­noil­le, ja se saa käyttöönsä 100–150 mil­jar­dia dolla­ria jää­dy­­tet­ty­jä varoja käy­tet­tä­vik­si aseiden hank­kimiseen ja terrorismin tu­ke­mi­seen ympäri maail­­maa. Neu­votteluissa Iranin mullahien asiamiehenä käy­tän­nös­sä toiminut Oba­ma pyr­ki sys­te­maat­ti­ses­ti um­mis­ta­maan sil­mänsä siltä, että Iran har­joittaa räi­keitä ih­mis­­oi­keus­louk­­kauksia, tu­kee valtavilla summilla terroris­mia ym­päri maail­maa, uh­kailee Is­raelia ja Yh­­dys­valtoja ja antaa ymmärtää, ettei sillä todel­lisuu­dessa ole pienintäkään aiet­ta nou­dat­­taa sopimusta. (The Clarion Project, 23.7.2015; Lo­pez, 29.6.2015; Fleitz, 14.7.2015; Fleitz, 18.1.2016.)

Voi­dellakseen Iranin mullahit ”ydinsopuun” Obama len­nä­tyt­ti tunnisteettomilla ti­laus­len­­noilla Sveitsiin yhteensä 1,7 miljardia dol­la­ria käteistä, jotka vaihdettiin euroiksi ja toi­mitettiin tammi-helmikuussa Teheraniin. Ku­­ten myöhemmin on selvinnyt, Iran on käyt­tänyt näi­tä Oba­malta saa­tu­ja lahjuksia ter­ro­ris­tien tu­ke­mi­seen (Jihad Watch, 9.2.2018). Kaiken lisäksi taannoisten paljastusten mu­kaan Obaman hallinto auttoi Irania sa­­laa kiertämään Yhdysvaltojen sille asettamia pa­kot­teita ja lupasi, että Euroopan maille ei koi­tuisi seuraamuksia, jos ne har­joit­tai­si­vat lii­ke­toi­min­taa Iranin kanssa (Jihad Watch, 28.6.2018).

”Miksi Barack Obamaa ei ole asetettu syyt­teeseen maan­petoksesta?”, poh­tii Jihad Watchin pe­rus­ta­ja Ro­bert Spencer.

Obaman ulkopoliittinen neuvonantaja ja ulkopolitiikkaa koskevien puheiden kir­joit­ta­ja, entinen pöytäromaanikirjailija Ben Rhodes on paljastanut, että ”ydin­­so­pu” saatiin myy­tyä yleisölle hänen se­pit­tä­mäl­lään val­heellisella narratii­villa, jonka mukaan Iranissa val­ta oli siirtynyt kovan linjan is­la­misteilta mal­til­li­sil­le islamis­teille. Rho­des selittää, kuinka hui­jaus onnistui lehdistön myö­tä­vai­ku­tuk­sella: ”Kaikilla näillä sano­ma­lehdillä oli ennen ul­komaan toimistot… Nyt niil­lä ei ole. He soittavat ja pyytävät meitä selittä­mään heille, mitä tapahtuu Moskovassa ja Kairossa. Useimmat tiedotusvälineet raportoivat maail­man ta­­pah­tumista Washing­to­nis­ta käsin. Keskimääräi­nen toimittaja, jolle puhumme, on 27-vuo­tias, ja hei­dän ainoa toi­mituskokemuksensa liittyy poliitti­siin kam­pan­joi­hin… He ei­vät kirjaimellisesti tiedä mi­­tään.” New York Timesissa julkaistussa haastattelussa Rhodes an­taa ymmärtää, että taus­taideana koko ”ydinsovussa” on ollut tarve uu­del­leen­orien­toi­da radikaalisti Yh­dys­valtain ulkopolitiikka Lähi-idässä. Daniel Greenfield toteaa: ”Sii­nä se nähdään. Kyse ei alun alkaenkaan ollut ’rauhasta’ tai siitä, että Iran saataisiin hyl­kää­mään ydinaseoh­jel­man­sa. Kyse ei ollut maltillisten tukemisesta. Rho­des myön­tää, et­tä se on hölynpölyä. Ky­se oli hallinnon jatkuvasta pakkomielteestä muuttaa Ameri­kan ul­ko­­po­li­tii­kan kurssi si­ten, että so­pimuksia tehdään vihollisten kanssa meidän itsemme hei­ken­­tä­mi­seksi, hei­dän vahvistamisekseen ja sen es­tämiseksi, että me ja liittolaisemme ky­ke­nisimme py­säyt­tä­mään heidän aggressionsa. Sitä yritettiin sunni-islamistien kanssa ja epäonnistuttiin. Niin­pä seuraavaksi siirryttiin Iranin shiialaisiin isla­mistei­hin.” (Front­Page Mag, 6.5.2016.)

Oba­maa ei luonnolli­sesti häirinnyt se­kään, että syys­kuun 11. päivän iskujen to­teut­ta­mi­nen ei olisi ollut mahdollista il­man Ira­nin hal­li­tuksen ja Hiz­bollahin al-Qa’idalle antamaa suo­­raa ja materi­aalista tukea, mistä syys­­tä liittovaltion tuo­mari määräsi toukokuussa 2018 Iranin mak­­­s­a­maan 6 miljardin dollarin va­hin­gon­­kor­vauk­set uh­­rien omaisille (Lopez, 18.12.2011; Geller Report, 2.5.2018).

Robert Spencer kertoo Saudi-Arabian ja Iranin osallisuudesta syyskuun 11. päivän iskuihin.

Iranin osallisuuden lisäksi Yhdysvallat pyrki pitkään lakaisemaan maton alle Sau­di-hal­lin­non osallisuuden syys­kuun 11. päi­vän is­kuihin (IPT News 20.3.2013). Yllät­täen kui­ten­kin 15.7.2016 Oba­ma jul­kai­si 9/11-tut­kin­ta­ko­mission raportin salaiseksi julistetut 28 si­vua, jotka osoittavat, et­tä kaap­paajat saivat mer­kit­tä­vää aineellista ja rahallista avus­tus­ta saudi­diplomaateilta ja ‑agen­teilta (Sperry, 15.7.2016; Gates­tone Institute, 19.7.2016). Mie­len­kiintoisena yk­si­tyis­koh­tana mai­nit­ta­­koon, että Omar al-Bayoumi, yksi kaappaajia avustaneista sau­di­agen­­teista, oli pitänyt yh­teyt­tä Holy Land Foundatio­niin, Muslimi­vel­jeskunnan hy­vän­te­ke­väi­syyspeitejärjestöön, jon­ka kautta veljeskunta kanavoi rahaa terroristijär­jestö Ha­ma­­sille. Toinen saudiagentti Osama Bassnan, joka tunnettiin Osama bin La­de­nin kan­nat­ta­­jana, myönsi itse avus­ta­neen­sa kaappaajia al-Bayoumia enemmän, ja hänellä oli FBI:n tut­­­kimusten mu­kaan kyt­kök­siä Eritrean islamilainen jihad -järjestöön ja Omar Ab­del-Rah­maniin, ”sokeaan sheik­kiin”, jonka va­paut­­ta­mi­nen yh­dys­val­ta­lais­van­ki­lasta ei ole ol­lut pel­kästään EIJ:n ja al-Qa’i­dan vaan myös Muslimiveljes­kunnan pit­kä­ai­kai­nen tavoite. Mei­ra Svirsky toteaa: ”Kun yhdistää pisteet, näkee, minkä virheen Länsi te­kee erot­taes­saan vä­ki­val­­taiset ja (näen­näisesti) väkivallattomat islamistiryhmät toi­sis­taan. Ne käyt­tä­vät samaa kan­sain­vä­lis­tä verkostoa ja ovat usein toiminnallisesti erot­ta­mat­to­mia kyt­key­tyen sa­moi­hin osoit­teisiin, julkisivuihin, saarnaajiin, rahoittajiin, val­tio­spon­so­reihin ja niin edelleen.” (The Cla­rion Project, 18.7.2016.)

On spekuloitu, että julkaisemalla raportin salassa pidetyt 28 sivua, jotka saat­toi­vat sau­di­hal­­linnon huonoon valoon, Obama halusi korostaa olleensa oikeassa pyr­kies­sään nor­ma­li­­­soimaan Yh­dysval­tain suhteet Iraniin ja hyväksyessään ”ydin­so­vun”.

---

Kirjoitelmasarjan seuraavassa osassa kä­si­tel­lään Mus­limi­vel­jes­kun­nan har­joit­ta­maa si­vi­­li­saa­tio­ji­ha­dia.

Lähteitä

• Azzam, Abdallah (2009a): “Join the Caravan (Excerpts)”. In: Kepel & Milelli (2009), 110–125.
• Azzam, Abdallah (2009b): “Morals and Jurisprudence of Jihad (Excerpts)”. In: Kepel & Milelli (2009), 126–135.
• Azzam, Abdallah (2009c): “The Solid Base (Excerpts)”. In: Kepel & Milelli (2009), 140–143.
• Bin Laden, Osama (2009a): “Tactical Recommendations”. In: Kepel & Milelli (2009), 60–65.
• Bin Laden, Osama (2009b): “Message to American People”. In: Kepel & Milelli (2009), 71–77.
• Faraj, Abd al-Salam (1986) Appendix: Translation of Muhammad Abd al-Salam Faraj’ Text Entitled ”Al-Faridah al-Gha’ibah” (”The Neglected Duty”), in Johannes J.G. Jansen The Neglected Duty: The Cree of Sadat’s Assas­ins and Islamic Resurgence in the Middle East, pp. 159–229. New York: Macmillan.
• Hegghammer, Thomas (2009): “Introduction: Abdallah Azzam, the Imam of Jihad.” In: Kepel & Milelli (2009), 81–101.
• Kepel, Gilles & Milelli, Jean-Pierre (eds.), 2009. Al Qaeda in Its Own Words. Paperback. The Belknap Press of Harvard University Press.