Tämä on osa kirjoitelmasarjaa, jossa käsitellään Muslimiveljeskunnan historiaa ja toimintastrategioita. Vuonna 1928 Egyptissä perustettu Muslimiveljeskunta on nykypäivän jihadistijärjestöistä petollisin ja vaarallisin. Sillä on sama tavoite kuin kaikilla muillakin jihadistijärjestöillä: valtiovallan anastaminen, shari’a-lain voimaansaattaminen, islamilaisen valtion perustaminen, kalifaatin palauttaminen entiseen suuruuteensa ja laajentaminen lopulta kaikkialle maailmaan. Mutta se eroaa muista jihadistijärjestöistä pitkäjänteiseltä toimintastrategialtaan ja menetelmiltään. Se kutsuu Lännessä käyttämäänsä lähestymistapaa ”sivilisaatiojihadistiseksi prosessiksi”, millä se tarkoittaa ”suuren mittaluokan jihadia länsimaisen sivilisaation eliminoimiseksi ja tuhoamiseksi sisältä käsin ja ’sabotoimalla’ sen mitätön kotipaikka heidän omien käsiensä ja muslimien käsien kautta niin, että se eliminoituu.” Kirjoitelmasarjan yleinen johdanto on luettavissa tästä.
Kun tunnet vastustajasi ja tunnet itsesi, et ole vaarassa sadassakaan taistelussa. Jos et tunne vastustajaasi, mutta tunnet itsesi, mahdollisuutesi voittoon tai tappioon ovat samat. Jos et tunne vastustajaasi etkä itseäsi, olet jokaisessa taistelussa vaarassa. – Sunzi, Sodankäynnin taito
Lännessä, jossa Muslimiveljeskunta käy sivilisaatiojihadia, sen tavoitteena on estää kafireita (kafir ”uskoton”) ymmärtämästä, mitä maailmassa on tapahtumassa ja mikä heitä uhkaa, jotta he eivät ryhtyisi vastatoimiin uhan torjumiseksi. Käynnissä on Muhammadin 1 400 vuotta sitten käynnistämä sota kafireita vastaan, ja vaakalaudalla on koko länsimainen sivilisaatio ja sen vapaus. Jos veljeskunta tai jokin toinen jihadistijärjestö onnistuu tavoitteessaan syrjäyttää vapaa demokraattinen yhteiskuntajärjestys ja korvata se shari’a-lakia noudattavalla islamilaisella valtiolla, se merkitsee yksilönvapauksien loppua, eikä kenelläkään enää ole mahdollisuutta etsiä onnea vapaasti, omista lähtökohdistaan käsin, vaan kaikkien, niin muslimien kuin muidenkin, on alistuttava shari’an totalitaarisiin määräyksiin.
Niinpä Muslimiveljeskunnalle on olennaisen tärkeää, että kafirit eivät tunne shari’aa, sen jihad-doktriinia ja islamin vaatimusta muiden kansakuntien alistumisesta sen ylivaltaan. Näin ollen he eivät saa tuntea myöskään jihadin uskonnollisia perusteita, motiiveja ja tavoitteita eivätkä jihadistien käyttämiä strategioita ja hybridisodankäynnin menetelmiä. Kirjoitelmasarjan tässä osassa käsitellään eräitä Muslimiveljeskunnan ja vasemmiston yhteisiä narratiiveja ja taktiikoita, joilla ihmiset pyritään pitämään pimennossa islamin todellisesta luonteesta ja sen muodostamasta uhasta länsimaiselle yhteiskunnalle ja yksilönvapaudelle.
Uhrinarratiivi
Yksi islamin kulttuuris-psykologisista ominaispiirteistä on uhrimentaliteetti. Tunne olosuhteiden ja muiden ihmisten uhrina olemisesta johtaa helposti siihen, että ihminen ei ota vastuuta omista teoistaan vaan syyttää niistä ulkoisia olosuhteita ja muita ihmisiä, mikä lujittaa kielteisiä ajattelutottumuksia ja siten edelleen vahvistaa uhrimentaliteettia. Näkemystä muslimien uhriudesta ruokkivat islamin uskonnolliset lähteet, joissa muslimien ongelmista syyllistetään erityisesti juutalaisia, jihadistijärjestöjen, kuten Muslimiveljeskunnan ja al-Qa’idan, propaganda, ja myös Lännen kulttuurimarxistiset narratiivit, joissa tietyt ihmisryhmät, kuten seksuaalivähemmistöt, alkuperäiskansat, mustat ja muslimit, on ennalta määritelty ”sortajaryhmien” sortamiksi ”uhriryhmiksi”. Niiden edustajiin sovelletaan sitten alennettuja moraalisia standardeja, ikään kuin he olisivat alentuneesti syyntakeisia säälittäviä holhokkeja, jotka eivät kykene ottamaan vastuuta omista teoistaan vaan jotka pystyvät ainoastaan reagoimaan ulkoisiin olosuhteisiin, kuten heihin kohdistettuun ”syrjintään” tai ”rakenteelliseen rasismiin”. Näitä uhriryhmien edustajia näyttävästi suvaitsemalla sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolustajat pääsevät sitten osoittamaan omaa tiedostavuuttaan, moraalista ylemmyyttään ja kuulumistaan hyvien ihmisten joukkoon – erotukseksi ”äärioikeistolaisista”, ”rasisteista”, ”fasisteista”, ”islamofoobikoista”, ”ksenofoobikoista” ja muista pahoista ihmisistä.
Jos uhriryhmän edustaja käyttäytyy negatiivisesti, esimerkiksi valehtelee, varastaa, raiskaa tai tappaa, hänen ei katsota olevan itse vastuussa teostaan, vaan sen katsotaan johtuvan tekijän kokemasta ”syrjinnästä”, ”sorrosta”, ”rakenteellisesta rasismista”, ”työ- ja harrastusmahdollisuuksien puuttumisesta” tai vaikkapa jonkun muun hänelle tuottamista traumoista, ja näin sitä katsotaan läpi sormien. Tekoja voidaan katsoa läpi sormien myös nihilistisen kulttuuri- ja moraalirelativismin nimissä, sillä keitäpä me olisimme tuomitsemaan toisten kulttuurien perinteitä, kuten vaikkapa naisten alistamista, kunniamurhia, happohyökkäyksiä, raajojen katkomisia, eläinten kiduttamista tai lasten sukuelinten silpomista? Pelataanhan Suomessakin pesäpalloa, käydään saunassa, syödään muikkukukkoa ja tehdään muita omituisia asioita. Sitä paitsi monikulttuurisuushan on vain rikkaus ja voimavara, eikö niin?
Sitä vastoin sortajaryhmien edustajia ei arvioida tuollaisin kriteerein, vaan heidän tekojensa ja puheidensa katsotaan heijastavan yksinomaan heidän pahantahtoisia intentioitaan, ennakkoluulojaan ja asenteitaan uhriryhmien edustajia kohtaan. Heidän katsotaan olevan pahoja yksinkertaisesti siksi, että he kuuluvat pahaan sortajaryhmään, täysin riippumatta siitä, kuinka he perustelevat näkemyksiään faktojen pohjalta, tai siitä, mikä näiden ihmisten todellinen intentio on. Lähes poikkeuksetta islamiin kriittisesti suhtautuvat henkilöt lähtevät altruistisesta pyrkimyksestä suojella länsimaista sivilisaatiota ja arvomaailmaa koko ihmiskunnan hyväksi ja halusta auttaa kaikkia islamin ja muiden totalitaaristen järjestelmien uhreja, olivatpa nämä ei-muslimeja tai muslimeja, mutta vasemmistofasisteille nämä ihmiset ovat yksinkertaisesti pahoja, ja sellaisina he ansaitsevat tulla vain tuhotuiksi – vähintään maineensa osalta ja, jos mahdollista, myös taloudellisesti ja fyysisesti varoitukseksi muille toisinajattelijoille.
Vasemmiston uhrinarratiivissa uhriryhmät on luokiteltu eri tasoihin uhriuden asteen mukaisesti. Mitä korkeampi ryhmän uhristatus on, sitä etuoikeutetumman aseman ryhmä saa, sitä enemmän sen edustajien kyseenalaisia tekoja katsotaan läpi sormien ja sitä enemmän siihen kuuluvien ihmisten mielipiteitä arvostetaan. Esimerkiksi viime vuosina kovassa nosteessa on ollut transsukupuolisten uhriryhmä. Yksilö voi kuitenkin samanaikaisesti, ”intersektionaalisesti” edustaa useaa uhriryhmää, mikä nostaa hänen suhteellista uhristatustaan. Kulttuurimarxistisessa identiteettipolitiikassa yksilöä ei arvioida hänen tekojensa ja luonteensa perusteella, mistä Martin Luther King aikoinaan haaveili, vaan päinvastoin sillä perusteella, mikä on hänen ryhmäidentiteettinsä, kuten hänen rotunsa tai sukupuolinen suuntautumisensa.
Ben Shapiro selittää, mistä nykyvasemmiston keskeisiin käsitteisiin kuuluvassa intersektionaalisuudessa on kysymys.
Intersektionaalisuuden idea on se, että eri uhriryhmillä on yhteinen sortaja, valkoinen heteromies ja hänen kulttuurinsa, jonka tuhoamiseksi uhriryhmien tulisi yhdistää voimansa, aivan kuten Marx oli aikoinaan kuvitellut kaikkien maiden proletariaattien yhdistävän voimansa kukistaakseen kapitalismin. Todellisuudessa kuitenkin uhriryhmien välillä on paljon suurempia ristiriitoja kuin väitettyjen uhri- ja sortajaryhmien välillä. Käytäntö on osoittanut, että tällaisissa tilanteissa ylivoimaisesti korkein uhristatus on muslimeilla ja erityisesti – muslimimiehillä. (Musliminaisista tai -lapsista tuskin kukaan välittää.)
Jos muslimimies ahdistelee transsukupuolisia, hakkaa naisia, lapsia tai orjiaan, heittää homoseksuaaleja katolta tai haukkuu mustaihoisia ”rusinapäiksi” (Sahih Bukhari 1:11:664, 1:11:662, 9:89:256), niin ainakaan vihervasemmistolta on turha odottaa myötätuntoa näitä uhrihierarkiassa alempaa statusta edustavia ihmisiä kohtaan. Vihervasemmistolaiset tietävät hyvin, että millään muilla heidän hyödyntämillään ryhmillä ei ole samanlaista tuhovoimaa länsimaista sivilisaatiota vastaan kuin nuorilla muslimimiehillä, jotka juuri siksi ovat heidän erityissuojelussaan. Nuoret muslimimiehet ovat heille kuin yllättäen käteen työnnetty, uutuuttaan kiiltävä ladattu ase, jota pelon, kunnioituksen, kiihkon ja kiiman sekaisin tuntein ihaillessaan he menevät täysin sanattomiksi unohtaen kaiken muun.
”Miksi feministit eivät taistele musliminaisten puolesta?”, kysyy Ayaan Hirsi Ali, jota on syytetty muun muassa islamofoobikoksi ja valkoisen ylivallan kannattajaksi.
Identiteettipolitiikkaan kuuluu olennaisena osana se, että jos joku uhriryhmään kuuluvaksi laskettu henkilö ei suostukaan pysymään kiltisti hänelle määrätyssä stereotyyppisissä uhrin roolissaan ja syyttämään ongelmistaan sortajia, vaan alkaa kapinoida identiteettipolitiikan ideologiaa vastaan ja ottaa itse vastuun omasta elämästään, hän lakkaa välittömästi olemasta uhriryhmän jäsen, olipa hän muslimi, musta, nainen tai vaikkapa jonkin alkuperäiskansan tai seksuaalivähemmistön edustaja, ja hänet leimataan siinä samassa ”äärioikeistolaiseksi”, ”vaihtoehto-oikeistolaiseksi”, ”rasistiksi”, ”fasistiksi”, ”seksistiksi”, ”naisvihaajaksi”, ”islamofoobikoksi” tai jonkin muun pahan sortajaryhmän edustajaksi. Näin paljastuu se, että vasemmisto ei ole koskaan ollut aidosti kiinnostunut uhriryhmien edustajien hyvinvoinnista tai siitä, että he kohentaisivat elämäänsä itsenäisesti omalla käyttäytymisellään, vaan ainoastaan siitä, että nämä pysyvät nöyrästi ideologian mukaisessa uhrin roolissaan, ovat kiitollisia heistä ”huolehtivalla” vasemmistolle ja jatkavat vasemmiston äänestämistä myös seuraavissa vaaleissa.
Suvaitsevaiston edustajille uhriryhmät ovat vain välineitä, joiden avulla he pääsevät narsistisesti osoittamaan omaa tärkeyttään ja kuulumistaan laumaan. He tarvitsevat uhriryhmiä, sillä ilman niitä heillä ei olisi mitä suvaita, eikä heillä näin ollen olisi keinoa viestittää ympäristölle omaa hyveellisyyttään ja kuulumistaan hyvien ihmisten joukkoon. He tietävät, että jos he eivät pysy ruodussa, heidät suljetaan pois hyvien ihmisten ryhmästä, joka ei voi sietää ajatusten ja mielipiteiden moninaisuutta ja sananvapautta vaan vaatii fasismin periaatteiden mukaisesti yksilöä uhraamaan itsensä kollektiivin hyväksi niin, että yhtenäisenä tuo kollektiivi on sitten mahdollisimman vahva vitsa, jolla iskeä sortajia vastaan.
Uhrinarratiivin ja identiteettipolitiikan suoman etuoikeutetun ja suojellun asemansa turvin muslimit ovatkin sitten voineet tehdä Lännessä jokseenkin, mitä lystäävät, kuten perustaa shari’a-tuomioistuimia, järjestää juutalaisten kansanmurhaa lietsovia mielenosoituksia, pyörittää vuosikymmenten ajan grooming-jengejä, joiden harjoittaman seksuaalisen hyväksikäytön, orjuutuksen ja huumeisiin addiktoinnin uhreiksi on joutunut tuhansia ei-muslimityttöjä, silpoa omien lastensa sukuelimiä ja vaatia itsellensä milloin mitäkin etuoikeuksia ilman, että heidän tekemisiinsä puututaan, koska se olisi ”syrjintää”, ”rasismia” ja ”islamofobiaa”.
”Islam on rauhan uskonto”
Syyskuun 11. päivän iskun jälkeen Yhdysvaltain presidentti George W. Bush piti kuuluisan puheen, jossa hän korosti islamin merkitsevän ”rauhaa”. Puheen aikana Bushin takana seisoi Hamasin, Muslimiveljeskunnan Gazan siiven, etujärjestönä tunnetun CAIR:n toimitusjohtaja Nihad Awad.
Narratiivi, jonka mukaan ”islam on rauhan uskonto”, on yksi tärkeimmistä informaatiosodankäynnin aseista, joita Muslimiveljeskunta käyttää estääkseen länsimaista yleisöä tuntemasta islamin todellista luonnetta ja sen tavoitetta voimaansaattaa jihadin avulla shari’a-laki kaikkialla maailmassa ja pakottaa kaikki, niin muslimit kuin muutkin, noudattamaan sitä. Tämä varsin tuore narratiivi on alkanut yleistyä vasta viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Siitä ei ole jälkeäkään vanhemmissa historian kirjoissa eikä muslimien omissa kirjoituksissa – puhumattakaan Muhammadin elämänkerrasta (sirat), joka on täynnä kuvauksia hänen käymistään taisteluista kafireita vastaan. Tämän narratiivin valheellisuudesta on helppo vakuuttua, jos vain vaivautuu edes pintapuolisesti silmäilemään Koraania tai haditheja, jotka on helposti löydettävissä internetistä, tai vaivautuu edes joskus käymään MEMRI:n verkkosivuilla katsomassa, mitä muslimit itse puhuvat arabiaksi omissa tiedotusvälineissään.
Propagoidessaan narratiivia ”maltillisesta islamista”, ”rauhan ja suvaitsevaisuuden uskonnosta”, Muslimiveljeskunta antaa ymmärtää, että valtaosa maailman muslimeista edustaa sitä, ja se itse pyrkii esiintymään nimenomaan tuon ”maltillisen enemmistön” asianajajana. Se kieltää systemaattisesti, että väkivaltainen jihad kafireiden alistamiseksi ja shari’a-lain toimeenpanemiseksi kaikkialla maailmassa on islamin keskeisiä opinkappaleita, ja väittää itsepintaisesti, että jihadistien terrori-iskuilla ”ei ole mitään tekemistä islamin kanssa”, pyrkien tällä tavoin ohjaaman keskustelun epäolennaiseen kysymykseen ”Mikä on oikeaa islamia?” Se levittää tarinaa, jonka mukaan ”vain pieni joukko ekstremistejä” on ”kaapannut islamin”, ”käsittänyt väärin” tai ”vääristänyt” sen ”rauhanomaisen sanoman” ja ”tahrannut islamin maineen” suorittamalla väkivaltaisia tekoja sen nimissä. Näin se haluaa tuudittaa ihmiset siihen uskoon, että ei tässä ole mitään hätää eikä mitään pelättävää. Samalla se viestittää, että jihadistien todellisia uhreja ovat juuri maltilliset muslimit, jotka ovat nyt erityissuojelun tarpeessa heihin kohdistuvien vastaiskujen johdosta, ja antaa ymmärtää, että se itse, jos kuka, on paras asiantuntija terrorismin torjunnassa.
Todellisuudessa kuitenkin on täysin epäolennaista, onko terroritekoja suorittavien jihadistien toiminta ”oikeaa islamia” vai ei, onko Koraani oikeasti Allahin omaa, ikuisesti olemassa ollutta arabiankielistä puhetta vai ei, onko oikeasti jokaisen hurskaan muslimin velvollisuus noudattaa Muhammadin esikuvaa (sunna) vai ei, viettääkö Saatanaa oikeasti yönsä muslimien nenässä, kuten Muhammad väitti (Sahih Bukhari 4:54:516, Sahih Muslim 2:462), vai ei, tai onko Muhammadia oikeasti edes ollut olemassa vai ei. Olennaista on, että islamissa on Koraaniin ja sunnaan (haditheihin ja Muhammadin elämänkertaan) perustuva, väkivaltaiseen jihadiin velvoittava doktriini, mikä on hyvin helposti todennettavissa Koraanista ja haditheista ja shari’a-oppaista (esim. ’Umdat al-Salik), ja on olemassa itseään hartaina pitäviä muslimeja, jotka uskovat siihen ja katsovat velvollisuudekseen noudattaa sitä ja levittää sitä eteenpäin, ja näiden muslimien joukko ei suinkaan ole niin pieni kuin Muslimiveljeskunta antaa ymmärtää.
Joka tapauksessa vain shari’aa noudattavat muslimit muodostavat suoranaisen uhan vapaalle Lännelle. Muslimien joukossa on myös niitä, jotka eivät halua noudattaa sitä, mutta joiden on pakko esiintyä muslimeina välttääkseen syytteet uskonhylkäämisestä, johon syyllistyneelle on shari’a-lain mukaan langetettava kuolemanrangaistus. Suurin osa muslimeista tietää yleensäkin hyvin vähän islamista. Huolestuttavaa kuitenkin on, että monet islamista tietämättömätkin ovat sisäistäneet sen islamin ydinajatuksen, että profeetan kunniaa on puolustettava, mistä voi koitua ongelmia siinä vaiheessa, kun muslimit ja kafirit ottavat väkivaltaisesti yhteen. Esimerkiksi, kun Islamilainen valtio otti uusia alueita kontrolliinsa Irakissa, ei ollut harvinaista, että muslimit, jotka olivat koko ikänsä tulleet hyvin toimeen kristittyjen naapuriensa kanssa, liittyivät ISIS:n riveihin, pettivät kristityt naapurinsa ja jättivät nämä pulaan (Raymond Ibrahim 8.7.2015) – usein varmaankin pysyäkseen itse hengissä. Pienikin määrä jihadisteja voi valjastaa suuren muslimiväestön käsikassarakseen, aivan kuten pieni määrä kansallissosialisteja Saksassa ja pieni määrä kommunisteja Neuvostoliitossa, Kiinassa ja Kambodzhassa sai aikaan miljoonien ihmisen kuoleman tai päätymisen vankileireille.
Brigitte Gabriel tekee selväksi, että ”rauhanomainen enemmistö” on merkityksetön lopputuloksen kannalta.
Islamofobia
Entä jos joku rohkenee kyseenalaistaa narratiivin ”maltillisesta islamista” ja islamista ”rauhan uskontona” ja sen sijaan raportoi rehellisesti siitä, mitä Koraanissa, haditheissa, Muhammadin elämänkerrassa, muslimioppineiden fatwoissa ja shari’a-oppaissa sanotaan, siitä, kuinka jihadistit itse omin sanoin perustelevat tekojaan vedoten shari’an oikeuslähteisiin, ja siitä, mitä islamin ylivaltaa ajavat tahot itse puhuvat keskenään omissa medioissaan olettaen, että kafirit eivät saa sitä tietää?
Shari’a-lain mukaan sellaisten asioiden paljastamisessa, joista muslimit, esimerkiksi islamin ylivaltaa ajavat tahot, eivät pidä (ghiba) tai jotka saattavat heidät huonoon valoon (namima) ja haittaavat siten shari’an voimaansaattamista, on kyse ”uskonnon herjaamisesta” (’Umdat al-Salik: r2.2–r2.3). Muslimien tapauksessa tämä merkitsee ”uskonnon hylkäämistä” (ridda, o8.0–7) ja kristittyjen, juutalaisten ja zarathustralaisten tapauksessa dhimma-sopimuksen hylkäämistä (o11.9–10). Joka tapauksessa, kuka siihen syyllistyykin, voi odottaa saavansa osakseen kuolemantuomion (dhimma-sopimuksen rikkojien tapauksessa kalifi voi tosin päättää myös muista rangaistuksista, kuten orjuuttamisesta ja/tai omaisuuden riistämisestä). Länsimaissa, joissa shari’a-tuomioistuimet eivät vielä tässä vaiheessa pysty langettamaan näitä hudud-rangaistuksia, tällainen henkilö luonnemurhataan (character assasination) leimaamalla hänet ”rasistiksi”, ”fasistiksi”, ”muukalaisvastaiseksi”, ”muslimivastaiseksi”, ”muslimivihamieliseksi”, ”vihapuhujaksi” tai joksikin muuksi pahantahtoiseksi henkilöksi, joka kammoksuu ja vihaa kaikkia muslimeja, väittää, että ”kaikki muslimit ovat terroristeja” ja ylipäätään lietsoo vihaa kaikkia muslimeja kohtaan. Luonnemurha toimii erittäin hyvin nykypäivän Lännessä, jossa vasemmistofasistiset kulttuurimarxistit käyttävät muutenkin samaa menetelmää toisinajattelijoita vastaan katkaistakseen heti alkuunsa kaiken sellaisen keskustelun, joka kyseenalaistaa heidän ideologiansa ja uskonkappaleensa.
Yksi termi, jonka Muslimiveljeskunta on varta vasten lanseerannut lyömäaseeksi, jolla voi leimata ja vaientaa islamiin kriittisesti suhtautuvat henkilöt ja siten edistää veljeskunnan agendaa, on ”islamofobia”. Tämä laajaan käyttöön syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen levinnyt sana ei suinkaan ole ilmestynyt tyhjästä, vaan sen suunnitteli 1980-luvun loppupuolella Pohjois-Virginiassa päämajaansa pitävä, Muslimiveljeskuntaan kytköksissä oleva International Institute for Islamic Thought (IIIT). IIIT:n entinen jäsen Abdur-Rahman Muhammad, joka oli läsnä, kun termiä “islamofobia” luotiin, on sittemmin luonnehtinut sitä nyt seuraavasti: ”Tämä vastenmielinen termi ei ole mitään muuta kuin ajattelun lopettava klisee, joka on pistetty alulle muslimiajatushautomoiden uumenissa kriitikoiden nujertamiseksi.” (Horowitz & Spencer 2011: 15; The Clarion Project, 12.6.2013.)
Maailman johtava ”islamofoobikko” Robert Spencer selittää islamofobian perusteita.
Muslimiveljeskunta hyödyntää näin vasemmiston vaalimaa kulttuuri- ja moraalirelativismia, poliittista korrektiutta ja vasemmiston muslimeille myöntämää uhristatusta kaikkine siihen liittyvine etuoikeuksineen antamalla ymmärtää, että kaikkinainen shari’a-lain ja islamin poliittisen ideologian, mukaan lukien jihad-doktriinin, vähäinenkin kritisointi on ilmausta vihasta kaikkia muslimeja kohtaan, leimaa aiheettomasti kaikki muslimit tai ”muslimien valtavan enemmistön”, pitää yllä vahingollisia stereotypioita muslimeista, vahvistaa heitä kohtaan tunnettuja kielteisiä ennakkoluuloja, loukkaa muslimeja ja on siten ”rasismia” ja ”islamofobiaa”. Tämän tarkoitus on loata vastapuoli, viedä tämän uskottavuus ja siten katkaista heti alkuunsa tosiasioihin ja islamin omiin lähteisiin perustuva keskustelu, joka paljastaisi veljeskunnan tietoisen valehtelun ja piiloagendan. Ihmisten älyllisen laiskuuden johdosta tämä on valitettavasti hyvin tehokas menetelmä ja vetoaa emotionaalisuudellaan ja kategorisuudellaan suuriin ihmismassoihin yleensä paremmin kuin kohtelias, tosiasioita arvostava ja niihin pohjautuva argumentointi.
Mainittakoon, että Muslimiveljeskunta on julkaissut jihadistien ja vasemmistofasistien käyttöön listan ”islamofobisiksi” julistamistaan organisaatiosta ja henkilöistä, jotka se pyrkii vaimentamaan ja tuhoamaan, ja Muslimiveljeskunnan Turkin haara on alkanut julkaista vuosittaisia ”Euroopan islamofobia -raportteja”. Samanlaisia listoja ”muslimivastaisista ekstremisteistä” julkaisee superroisto George Sorosin rahoittama, vasemmistoradikaalien ja jihadistien yhteinen äänitorvi SPLC. Kaikki nuo listat ovat käytännössä tappolistoja – katalogeja, joista jihadistit ja vasemmistofasistiset kiihkoilijat voivat käydä poimimassa seuraavan uhrinsa.
Kun samaan aikaan OIC kampanjoi aggressiivisesti islamin kritisoimisen kriminalisoinnin puolesta, jihadistit suorittavat islam-kriitikoita vastaan terrori-iskuja ja murhayrityksiä ja mediayhtiöt sensuroivat kiihtyvälä vauhdilla islam-kriittistä materiaalia alustoiltaan, niin seurauksena tästä kaikesta sananvapauden rajoittamisesta voi olla tilanteen kärjistyminen kansanryhmien väliseksi väkivaltaiseksi yhteenotoksi – ennakoitua aiemmin. Länsimaisen yhteiskunnan demoralisointiin ja destabilisointiin tietoisesti tähtäävien kulttuurimarxistien toiveena on, että tuossa tilanteessa valtion väkivaltakoneisto ”normalisoi” tilanteen ja pakottaa voimalla kaikki ihmiset mukautumaan uuteen monikulttuuriseen ja sosialistiseen yhteiskuntaan, elleivät he halua päätyä vankileireille tai tulla tapetuiksi. Jihadisteilla sitä vastoin on mielessään toinen utopia: islamilainen valtio, josta ISIS on jo antanut esimakua, ja jossa muslimit ovat yliherroja ja muut toisen luokan kansalaisia tai orjia, mikäli ylipäätään haluavat elää.
Robert Spencer kommentoi Muslimiveljeskunnan islamofobiaraporttia.
Ranskassa Muslimiveljeskunta on perustanut ”islamofobiaa” vastaan aggressiivista jihad-lawfarea käyvän CCIF-järjestön, jonka yhteistyökumppaneiden listalta löytyy muun muassa sellaisia ”ihmisoikeuksien puolustajia”, kuten Amnesty International ja Human Rights Watch.
”Vapaustaistelua sortajia vastaan”
No niin, nyt kun meidän oletetaan uskovan, että ”islam on rauhan uskonto”, jonka vain ”pieni joukko ekstremistejä” on pyrkinyt ”kaappaamaan omiin nimiinsä”, herää kysymys, ”Keitä nämä ekstremistit sitten oikein ovat?” Tähän Muslimiveljeskunnalla on vastaus, joka varmasti miellyttää jokaista sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolustajaa. Sen mukaan nämä ekstremistit ovat oikeastaan ”vapaustaistelijoita”, joiden väkivalta on vain ”oikeudenmukaista” vastareaktiota ”sortajia” vastaan tai muussa mielessä ymmärrettävää reaktiota joihinkin olosuhteisiin, joista vastuussa ovat jotkut muut kuin muslimit. Niinpä sen väitetään vain ilmentävän sitä kaunaa, suuttumusta ja turhautumista, jota muslimien kokema ”sorto”, ”suvaitsemattomuus”, ”rasismi”, ”ksenofobia”, ”islamofobia”, ”epäoikeudenmukainen kohtelu”, ”köyhyys”, ”työ- ja opiskelumahdollisuuksien puuttuminen”, ”syrjäytyminen”, ”vieraantuneisuus”, ”osattomuus”, ”toivottomuus”, ”marginalisointi”, ”tunne yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta” tai ”uskonnon pilkkaaminen”, ”Muhammad-pilakuvat”, ”muslimivastainen vihapuhe”, ”ristiretket”, ”historialliset vääryydet”, ”Yhdysvaltain ulkopolitiikka”, ”Israelin sortopolitiikka palestiinalaisia vastaan”, ”Palestiinan epätoivo”, ”rauhanneuvotteluiden pitkittyminen”, ”terrorismin vastainen sota”, ”terrorismin vastaiset toimet”, ”uskonnollinen profilointi”, ”muslimiväestöön ja/tai moskeijoihin kohdistuvat tiedustelutoimet” tai jokin muu ”vääryys” on heissä herättänyt.
Muhammadilla oli tapana murhauttaa häntä ja hänen uutta uskontoaan kritisoineita runoilijoita (lue: Profeetan kosto). Koraani velvoittaa muslimit pitämään Muhammadin ”esimerkillistä elämää” (sunna) ikuisena esikuvanaan, ja niinpä Muhammadin esimerkki suorastaan velvoittaa muslimit loukkaantumaan, ”puolustamaan profeetan kunniaa”, riehumaan ja kostamaan väkivaltaisesti aina, jos joku vähänkin arvostelee islamia, shari’aa tai Muhammadia. Muslimeilla on yleensäkin tapana loukkaantua herkästi ja tuntea kaunaa milloin mistäkin, koska sen ansiosta he pääsevät toteuttamaan arabiheimokulttuurista periytyvää häpäisynkostoriittiä (lue: Uhrimentaliteetti ja vaatimus toisten mukautumisesta). Yhdysvaltain entinen presidentti George W. Bush on kiteyttänyt tämän herkkähipiäisyyden osuvasti: ”Aina on jotain: jos eivät ristiretket, niin sitten pilakuvat.”
Muslimiveljeskunta haluaa kaikkien sisäistävän sen muslimien uhristatusta pönkittävän periaatteen, että aina kun muslimit riehuvat ja käyttäytyvät väkivaltaisesti, se on osoitusta siitä, että heitä on loukattu tai kohdeltu muulla tavoin kaltoin tai epäoikeudenmukaisesti, ja vastuussa siitä ovat siten jotkut muut kuin he itse. Tämän narratiivin mukaan muslimiekstremistit ovat siis vain viattomia uhreja, jotka reagoivat kokemiinsa vääryyksiin ja/tai taistelevat ”oikeudenmukaisuuden” ja ”vapauden” puolesta ”sortajia” vastaan, eikä heidän väkivaltansa liity millään tavalla islamiin. On muistettava, että kun Muslimiveljeskunta käyttää sellaisia sanoja, kuten ”sorto”, ”vapaus”, ”epäoikeudenmukaisuus”, ”oikeudenmukaisuus”, se käyttää niitä Sayyid Qutbin määrittelemässä islamilaisessa viitekehyksessä, jossa ne tarkoittavat jotain aivan muuta kuin, mitä vasemmistolaiset kafirit olettavat. (Lue: ”Jäljelle jää vain joko islam tai jahiliyyah”.)
Kuitenkin silloin kun jonkin jihadistiryhmän väkivalta on niin brutaalia ja niin laajan yleisön tiedossa, että sitä ei millään pysty kaunistelemaan ”vapaustaisteluksi” tai ”taisteluksi sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta vastaan”, ja kun liian avoin sympatian osoittaminen tällaisia jihadisteja kohtaan vahingoittaisi heitä puolustelevien henkilöiden imagoa, edellä mainitusta narratiivista otetaan käyttöön toinen versio. Siinä muslimit kuvataan edelleen yllä mainitun kaltaisten sortotoimien tai sosioekonomisten olosuhteiden viattomiksi uhreiksi, mutta nyt niiden synnyttämää suuttumusta, vihaa, turhautumista ja kaunaa käytetään selityksenä sille, miksi muslimit ylipäätään ”radikalisoituvat” ja liittyvät ”ääriryhmiin”. Keskustelu käännetään siis jihadistien veriteoista ja niiden uhreista siihen, kuinka muslimien kokemat vääryydet, heidän epätoivonsa, vieraantuneisuutensa ja katkeruutensa ”altistavat heidät ääriryhmien ideologialle”, jolloin heistä tulee helppoja uhreja heitä saalistaville ”radikaaleille ääriliikkeille”. Nämä ”ääriliikkeet” värväävät heitä sitten riveihinsä käyttääkseen heitä omiin kataliin tarkoitusperiinsä, joilla – tietenkään – ei ole ”mitään tekemistä islamin kanssa”.
Ja jälleen kerran Muslimiveljeskunta ja sitä myötäilevät viranomaiset, poliittinen eliitti ja valtamedia nostavat suurimmaksi huolenaiheeksi ”muslimeihin kohdistuvat vastaiskut”. Sen sijaan, että viranomaiset ja media raportoisivat yksinkertaisesti sen, mitä jihadistit itse kertovat tekojensa motiiveiksi ja tavoitteiksi kaikkine täsmällisine viittauksine Koraaniin, haditheihin ja fatwoihin, joiden paikkansapitävyyden yleisö voisi sitten käydä tarkistamassa islamin lähteistä, he tekevät terroristeista uhreja ja vierittävät vaivihkaa vastuun heidän teoistaan kafireille tai olosuhteille, joista kafirit ovat vastuussa. Uusin villitys on syyttää ilmastonmuutosta terrorismin lisääntymisestä, jolloin jihadistien terroritoiminta nähdään lähinnä vain ilmastonmuutoksen sivuvaikutuksena, jonka oletetaan haihtuvan kyllä itsestään, kunhan vain tuo ilmastonmuutos pirulainen ensin saadaan kuriin (RT, 7.3.2014, Breitbart, 14.11.2015).
Jotta tosiasiat eivät unohtuisi, libanonilaissyntyinen Brigitte Gabriel tiivistää islamin 1 400 vuotta kestäneen historian 15 minuuttiin.
Mielenterveysongelmien räjähdys
Jihadistit pystyvät perustelemaan hyvin seikkaperäisesti shari’an oikeuslähteisiin viitaten, miksi jokaisen muslimin henkilökohtaisena velvollisuutena (fard al-ain) on nyt heidän mielestään puolustavan jihadin (jihad al-daf) nimissä suorittaa terrori-iskuja kafireita, mukaan lukien kafirisiviileitä, vastaan omatoimisesti ja ilman erityistä valtuutusta miltään auktoriteetilta, kuten jihadistijärjestöltä, ja miksi joukkotuhoaseiden käyttäminen ja muslimien tappaminen sivullisina uhreina on jihad-iskujen yhteydessä shari’an mukaan sallittua. (Lue: Jihad ja sen eri muodot ja Jihadin säännöt.) Tällaisia yksinäisten toimijoiden suorittamia terrori-iskuja Muslimiveljeskunta, sitä myötäilevä valtamedia ja poliittisesti korrektit turvallisuusviranomaiset vähättelevät kutsumalla tekijöitä ”yksinäisiksi susiksi”, ”internetissä radikalisoituneiksi”, ”äskettäin radikalisoituneiksi”, ”henkisesti tasapainottomiksi”, ”mielenterveysongelmista kärsineiksi” tai ”häiriintyneiksi yksilöiksi” antaen ymmärtää, että teot johtuvat lähinnä yksilöiden ”henkisestä epävakaudesta”, ”mielenhäiriöstä” tai liiallisesta roikkumisesta netissä eikä niillä ole ainakaan mitään uskonnollista motiivia riippumatta siitä, kuinka tekijät itse perustelevat tekojaan (ks. esim. Gateway Pundit, 2.12.2015). (Mainittakoon, että monet jihadistijärjestöt ovat sittemmin kovastikin mieltyneet ”yksinäinen susi”-termiin ja käyttävät sitä myös omassa propagandassaan yllyttäessään ”yksinäisiä susia”, ”kaupunkisusia” ja ”susilaumoja” terrori-iskuihin.)
Robert Spencer kertoo esimerkkien valossa globaalin ”mielisairausepidemian” puhkeamisesta muslimiyhteisössä.
Iskuja saatetaan myös kutsua esimerkiksi ”työpaikkaväkivallaksi”, ”järjettömäksi väkivallaksi”, ”silmittömäksi väkivallaksi”, ”joukkoampumiseksi” tai ”hulluuden hetkeksi”, millä pyritään peittelemään niiden uskonnollisia motiiveja ja sitä, että niiden uhrit on valikoitu näiden uskonnon tai shari’aa vastustavien mielipiteiden perusteella.
Jos jihadistien uhrien joukosta sattuu löytymään yksikin muslimi, alkaa samppanjapullojen poksauttelu valtamediassa ja vasemmistoeliitin piireissä, sillä sen viimeistään väitetään todistavan, että teolla ei ole ”mitään tekemistä islamin kanssa”, koska yleisen hokeman mukaan ”islam kieltää tappamasta viattomia ihmisiä”. Yleensäkin aina kun maailmalta kantautuu uutisia terrori-iskuista, vasemmiston hartain toive on, että uhrit olisivat muslimeja ja heitä olisi mahdollisimman paljon ja että syylliseksi paljastuisi joku ”valkoista ylivaltaa” kannattava ”äärioikeistolainen kiihkoilija”. Jos tekijäksi paljastuu sitten henkilö, jonka nimi viittaa siihen, että hän on muslimi, alkaa teon vähättely, selittely ja peittely, ja koko asia hautautuu alta aikayksikön tärkeämpien asioiden alle, jollaisia median mielestä ovat julkkisten kohellusten raportoiminen tai vaikkapa Donald Trumpin ja hänen kannattajiensa rienaaminen.
”Viattomilla ihmisillä” ei islamin terminologiassa kuitenkaan viitata keihin tahansa viattomiin siviileihin, sillä islamin mukaan vain muslimit voivat olla ”viattomia”. Lisäksi on useita tapauksia, joissa shari’an mukaan muslimien on luvallista ja oikeutettua tappaa toisia muslimeja (esim. muslimit saavat surmata uskonluopion, ”oikeudettomaan tappoon” syyllistyneen, oman lapsen tai lapsenlapsen, maantierosvon tai jonkun muun ”pahaa maalla” tekevän), kuten islamin lähteitä murhavideoissaan huolellisesti siteeraava Islamilainen valtio jatkuvasti muistuttaa, ja shari’a sallii tarpeen vaatiessa tappaa myös ihmiskilpinä pidettäviä muslimeja, kun päätarkoituksena on tappaa kafireita (Azzam 1979; Islamweb: Fatwa 170403). Sitäkin luvallisempaa on tappaa muslimeja, jotka vapaaehtoisesti oleskelevat tällaisten kafireiden joukossa.
”Ei yhteyttä terrorismiin”
Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen presidentti George W. Bush käynnisti ”sodan terrorismia vastaan” (War on Terrorism) tai ”sodan terroria vastaan” (War on Terror). Yleensä terrorismilla tarkoitetaan sellaista väkivaltaa tai väkivallalla uhkailemista, jossa pyrkimyksenä on vaikuttaa välittömiä uhreja laajempaan määrään ihmisiä ja muuttaa näiden käyttäytymistä tavalla, joka ajaa joitakin poliittisia tai uskonnollisia tarkoitusperiä (Malkki, HS 27.3.2016). ”Terrorismin vastaisen sodan” perusongelma on se, että terrorismi on vain yksi väline, jolla tavoitellaan tiettyä päämäärää, joka voi olla saavutettavissa myös muilla keinoin. Olennaista onkin selvittää, mitä täsmälleen ottaen terrorismilla tavoitellaan ja mitä kaikkia muita keinoja sen saavuttamiseksi käytetään. Niinpä Bushin olisi oikeastaan pitänyt julistaa ”globaali sota shari’an voimaansaattamista, islamilaisen valtion perustamista ja kalifaatin palauttamista vastaan”, sillä se ilmaisee täsmällisesti sen, mihin vihollinen terrorismilla ja muilla keinoin omien sanojensa mukaan tähtää. Toinen vaihtoehto olisi voinut olla esimerkiksi ”globaali sota islamin ylivaltaa (ajavia tahoja) vastaan”.
Ilmaisulla ”sota terrorismia vastaan” haluttiin luoda mielikuva siitä, että toimenpiteet eivät suinkaan kohdistu islamiin tai muslimeihin vaan ainoastaan epämääräiseen joukkoon ”terroristeja”, jotka toimivat erityisen ”terroristisen ideologian” motivoimina – ideologian, jolla ”ei ole mitään tekemistä islamin kanssa”. Koska jihadistien suorittamien lukuisten terrori-iskujen ja heidän itsensä julkaisemien manifestien johdosta sana ”terrorismi” joka tapauksessa yhdistyy ihmisten mielissä väistämättä islamiin, yksi keino, jolla yksinäisten susien ja terroristisolujen suorittamien iskujen yhteyttä islamiin on yritetty hämärtää, on ollut terrorismin käsitteen uudelleenmäärittely. Terrorismiksi onkin katsottu nyt vain sellaiset teot, joiden tekijä on todennetusti ollut yhteydessä johonkin ennalta tunnettuun, viranomaisten terroristijärjestöksi luokittelemaan organisaatioon ja saanut siltä ohjeensa. Tekijän pelkkä ideologinen yhteys terroristijärjestöön ja iskun poliittinen motiivi eivät siis enää ole riittäneet. Tällä tavoin monet jihadistien iskut on voitu nimetä ”yksittäisiksi tapahtumiksi”, joilla ”ei ole yhteyttä terrorismiin” tai ”ei tiedetä olevan yhteyttä terrorismiin”. Vastaavasti tekijöitä ei tällöin ole kutsuttu ”terroristeiksi”, puhumattakaan siitä, että heitä oltaisiin kutsuttu ”jihadisteiksi” tai ”mujahidineiksi”, vaan esimerkiksi ”pommimiehiksi”, ”asemiehiksi” tai ”puukkomiehiksi”. Tällä tavoin huomio on suunnattu pois terroriteon uskonnollis-ideologisesta ja poliittisesta motiivista ja tavoitteista siihen välineeseen, jolla teko on suoritettu.
Koska sillä, onko jokin järjestö virallisesti luokiteltu terroristijärjestöksi, on merkittäviä seurauksia, Muslimiveljeskunta luonnollisesti tekee kaikkensa, ettei sitä itseään luokiteltaisi terroristijärjestöksi, ja on ilmeisestä, että se harjoittaa aktiivista lobbausta estääkseen hallituksia luokittelemasta muitakaan jihadistijärjestöjä terroristijärjestöiksi. Se antaa ymmärtää, että jos veljeskunta julistetaan terroristijärjestöksi, ”maltilliset muslimit” ympäri maailman tulkitsevat sen sodanjulistukseksi islamia ja kaikkia muslimeja vastaan. Samantyyppisellä argumentoinnilla veljeskunta pyrkii tekemään tyhjiksi ylipäätään kaikki terrorismin vastaiset toimenpiteet. Tällä hetkellä Muslimiveljeskunta on luokiteltu terroristijärjestöksi ainakin Venäjällä, Syyriassa, Egyptissä, Saudi-Arabiassa, Bahrainissa ja Yhdistyneissä arabiemiraateissa.
Majuri Stephen Coughlinin luentosarja jihadistien muodostamasta uhasta Yhdysvalloille ja lännelle. Coughlin, joka on tiedustelun ammattilainen, perustaa analyysinsa toiveajattelun sijaan tosiasioihin ja muslimien itsensä käyttämään materiaaliin, ja niinpä hän onkin tullut tunnetuksi ennustustensa toteutumisesta.
Väkivaltainen ekstremismi
Joka tapauksessa muslimien viime vuosikymmeninä suorittamien kymmenien tuhansien terrori-iskujen johdosta syystä ”terrorismi” assosioituu voimakkaasti islamiin niin, että käytännössä kaikki asioihin pintaa syvemmältä perehtyneet mieltävät sen olevan kaunisteleva kiertoilmaus ”islamille”, vaikka eivät uskaltaisi sanoa sitä ääneen. Niinpä vuonna 2010 Obaman hallinto lanseerasi Muslimiveljeskunnan suosituksesta sen tilalle uuden termin ”väkivaltainen ekstremismi” vähätelläkseen islamilaisen terrorismin merkitystä ja islamin yhteyttä terrorismiin sekä hyödyntääkseen laaja-alaisempaa ekstremismin käsitettä aseena niitä vastaan, jotka kritisoivat islamia ja vastustavat shari’aa. Merkille pantavaa on, että tätä Yhdysvaltain turvallisuuden kannalta keskeistä asiaa käsitelleen DHS:n neuvoston jäsenistä yli puolet oli islamisteja, pro-islamisteja tai suurten muslimiyhteisöjen edustajia (Swier, 1.12.2012).
Muslimiveljeskunnan propagandan, soluttautumisen ja subversion onnistumisesta kertoo se, että vasemmiston kontrolloiman valtamedian lisäksi myös länsimaiset turvallisuusviranomaiset ovat huolestuttavasti omaksuneet jihadistien terrori-iskuja vähättelevän ja jihadistien uskonnollisia motiiveja ja agendaa tahallisesti hämärtävän terminologian ja tiedotuspolitiikan. Yksi ääriesimerkki tästä on se, kuinka ”terrorismista” puhumisen sijaan Yhdysvaltain entinen kotimaan turvallisuudesta vastannut ministeri Janet Napolitano puhui ”ihmisen aiheuttamista tuhoista” korostaakseen halua ”siirtyä pois pelon politiikasta kohti politiikkaa, jossa varaudutaan kaikkiin uhkiin, joita voi tapahtua” (Spiegel, 16.3.2009).
Entinen Pentagonin kouluttuja, majuri Stephen Coughlin kertoo ”väkivaltaisen ekstremismin vastustamisen” (CVE) narratiivista ja sen alkuperästä (helmikuu 2016). Ks. myös osa II.
Muslimiveljeskunnan lanseeraama, uhkakuvaa tarkoituksellisesti hämärtävä väkivaltaisen ekstremismin käsite on huolestuttavasti ilmaantunut myös Suojelupoliisin sanastoon. Esimerkiksi Suojelupoliisin tilannekatsauksessa (2/2013) todetaan: ”Väkivaltaisista ääriliikkeistä johtuva laajamittaisen väkivallan riski Suomessa on pieni eikä tilanteessa ole tarkastelujakson aikana tapahtunut muutoksia. Väkivaltaista ekstremismiä ilmenee paikallisesti ja yksilötasolla lähinnä äärioikeiston käyttämänä väkivaltana. (…) Väkivaltainen ekstremismi voi ilmetä rasistisena tai muuna viharikollisuutena.” Toivoa sopii, että tämän sanahelinän takaa ei paljastu soluttautumista tai ideologista subversiota, vaan kyse on vain pr-tarkoituksiin käytettävästä retoriikasta, jolla poliitikot ja lehdistö saadaan pidettyä tyytyväisinä.
Muslimiveljet tekeytyvät mielellään asiantuntijoiksi väkivaltaisen ekstremismin vastustamisessa, ja ”ekstremisteillä” he tällöin viittaavat ensi sijassa ”äärioikeistolaisiin kiihkoilijoihin” ja ”muslimivastaisiin ekstremisteihin” eli jotakuinkin kaikkiin muihin kuin muslimeihin. Mitä sitten tulee musliminuorten ”radikalisoitumisen” ehkäisemiseen länsimaissa, veljeskunta tarjoaa ratkaisuksi lisää islamia, lisää moskeijoita, lisää koraanikouluja, lisää islaminopetusta, lisää imaameja, lisää shari’aa – ja mielellään länsimaisten veronmaksajien rahoituksella. Toisin sanoen sen mukaan ratkaisuna ”ekstremismin” ongelmaan on edistää juuri niitä tavoitteita, joihin jihadistit pyrkivät, ja ravita niitä juuria, joista jihadismi pohjimmiltaan kumpuaa. Esimerkiksi kolme toisistaan riippumatonta tutkimusta on osoittanut, että 80 % Yhdysvaltain moskeijoista opettaa ääri-ideologiaa, islamin ylivallan aatetta ja shari’an toimeenpanemisen välttämättömyyttä, lietsoo vihaa juutalaisia ja kristittyjä kohtaan ja tarjoaa väkivaltaiseen jihadiin yllyttävää materiaalia (Jihad Watch, 7.6.2011, 11.12.2011), ja kävijämääriltään ylivoimaisesti suosituimpia ovat moskeijat, joissa edellytetään shari’an tiukkaa noudattamista ja joissa on tarjolla ”ankarasti väkivaltaan lietsovaa” materiaalia (Kedar & Jerushalmi 2011). Muslimivaltioiden osalta veljeskunta puolestaan propagoi ideaa, jonka mukaan ainoa tapa ehkäistä ”radikalismia” ja viedä kasvualusta ”ääriliikkeiden nousulta” on se, että Länsi tukee aseellisesti, taloudellisesti ja muilla tavoin ”maltillisten muslimiryhmien” valtaannousua noissa maissa – ja sillä se tarkoittaa nimenomaan ”maltillista” Muslimiveljeskuntaa.
CAIR:n tilaisuuden mainosjuliste vuodelta 2011
Aina muslimien suorittamien terrori-iskujen jälkeen Muslimiveljeskunta rientää julkisuuteen tuomitsemaan ”kaiken terrorismin” täsmentämättä, että se viittaa ”terrorismilla” vain muslimeihin kohdistuvaan väkivaltaan, ei jihadiin. Samalla se lietsoo rasismi-, islamofobia- ja äärioikeistohysteriaa ja pelkoa muslimeihin kohdistuvista vastaiskuista, vaikkei sellaisista ole mitään näyttöä, julistaen, että iskun todellisia uhreja ovat tavalliset, maltilliset muslimit. Se myös valmentaa jihadistien omaisia esiintymään median edessä ja tuottaa näille valmiita lausuntoja, joilla hämärretään teon yhteydet islamiin ja shari’aan. Se pelaa taitavasti ”muslimien maltillisen enemmistön” kortilla niin, ettei kukaan uskaltaisi sanoa tai tehdä mitään, mikä voisi saattaa muslimit uskontoineen huonoon valoon, koska se vahingoittaisi ”yhteisöllistä yhteenkuuluvuutta” tai lietsoisi ”yhteiskunnallisia” tai ”uskonnollisia jännitteitä” eri ryhmien välille. Se torjuu ”syrjivinä”, ”rasistisina” ja ”islamofobisina” kaikki aikeet suorittaa uskonnollista profilointia ja kohdentaa terrorismin vastaista tiedustelua moskeijoihin ja muslimiyhteisöön (IPT News, 24.12.2012, Jihad Watch 7.9.2012) eikä tee käytännössä mitään, mistä olisi todella hyötyä jihadistien harjoittaman terrorismin torjunnassa ja tutkinnassa, vaan päinvastoin kehottaa muslimeja olemaan tekemästä yhteistyötä turvallisuusviranomaisten kanssa (IPT News, 12.1.2011, IPT News 21.1.2011, Geller 6.12.2012).
Faisal Hussein suoritti 22.7.2018 Torontossa Islamilainen valtion vastuulleen ottaman terrori-iskun, jossa hän ehti surmata kaksi ja haavoittaa 13 ihmistä, ennen kuin tuli itse surmatuksi ”marttyyrina”. Se, kuinka viranomaiset iskusta tiedottivat, kuinka tapausta käsiteltiin valtamediassa, kuinka Muslimiveljeskunta osallistui damage controliin sepittämällä tarinan tekijän ”mielenterveysongelmista” ja kuinka kaikesta päätellen tämä kaikki vieläpä suoritettiin koordinoidusti, on kouluesimerkki siitä, kuinka viranomaiset, valtamedia ja Muslimiveljeskunta pyrkivät hämärtämään terroritekojen uskonnollisia motiiveja, kun ne liittyvät islamiin ja shari’aan.
Mitä tulee George W. Bushin käynnistämään sotaan terrorismia vastaan, Muslimiveljeskunta pyrki systemaattisesti sabotoimaan sitä toistamalla al-Qa’idan salaliittoteoriaa, jonka mukaan siinä on itse asiassa kyse ”sodasta islamia ja muslimeja vastaan”, niin kovasti kuin poliittisesti korrektit poliitikot ja viranomaiset yrittivätkään vakuuttaa, että siitä nimenomaan siinä ei ole kyse (ks. IPT: War on Islam). Tällaisten väitteiden tavoitteena on herättää suuttumusta muslimiyhteisössä ja viedä pohjaa terrorismin vastaisilta toimilta. Se antaa ymmärtää, että samoin kuin kaikkinainen islamin poliittisen ideologian ja shari’an kritisointi myös terrorismin vastaisen tiedustelutoiminnan kohdistaminen muslimeihin ”loukkaa muslimeja”, ja kaikki, mikä loukkaa muslimeja, altistaa nämä ”ääriliikkeiden ideologioille” ja ”radikalisoitumiselle”. Se haluaa kaikkien sisäistävän sen periaatteen, että jos joku loukkaa muslimeja, tuo loukkaaja on vastuussa siitä seuraavista muslimien väkivaltaisista reaktioista ja niiden mahdollisesti aiheuttamista kuolonuhreista.
”Ekstremismin vastustajat” vierailevat Suomessa
Mohamed Elsanousi, terrorismin tukemiseen syyllistyneen ISNA:n puheenjohtaja
Suomessa maaliskuussa 2015 vieraillut Mohamed Elsanousi, Muslimiveljeskunnan etujärjestöihin kuuluvan ISNA:n johtaja, jolla YLE:n mukaan ”on vuosien kokemus terrori-iskujen ehkäisystä”, antaa seuraavat seitsemän ohjetta terrorismin torjumiseksi:
Lakkaa käyttämästä termiä ”radikaali islam”.
Ymmärrä, mistä islamissa on kysymys (ts. edellä puheena olleen ”islam on rauhan uskonto”-narratiivin mukaisesti).
Muista, että suuren osan terrorismista estävät muslimit itse.
Virkavallan on luotava luottamus uskonnollisiin yhteisöihin.
Jos vakoilet, kerro siitä imaamille.
Älä keskity konfliktiin – huomioi myös positiivinen kehitys.
Papit, rabbit ja imaamit: Lyökää hynttyyt yhteen.
Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta terrori-iskua Elsanousi on ehkäissyt noilla ohjeillaan, jotka edistävät Muslimiveljeskunnan sivilisaatiojihadistista strategiaa ja joita poliisi- ja tiedusteluviranomaisten ei tietenkään missään tapauksessa tule noudattaa (paitsi korkeintaan tiedustelu- ja hämäystarkoituksissa). Sen sijaan viranomaisten kannattaa perehtyä erittäin toimiviksi osoittautuneisiin NYPD:n ohjeisiin Radicalization in the West: The Homegrown Threat, jotka New Yorkin vasemmistoradikaalinen pormestari Bill de Blasio poisti käytöstä tammikuussa 2016 ACLU:n ja muslimijärjestöjen eli käytännössä Muslimiveljeskunnan käskytyksestä. Muslimiveljeskunnan strategiana on väittää, että kaikki tehokkaat terrorismin vastaiset toimet ovat jotain, mikä ei estä vaan päinvastoin aiheuttaa terrorismia.
ISNA, jonka puheenjohtaja edellä mainittu Elsanousi on ja jonka Muslimiveljeskunta omien sanojensa mukaan perusti ”islamilaisen liikkeen ytimeksi” Yhdysvalloissa, on nimetty ”syytteen ulkopuolelle rajatuksi salaliittolaiseksi” (unindicted co-conspirator) Yhdysvaltain suurimmissa terrorismin tukemiseen liittyvässä Holy Land Foundation -oikeudenkäynnissä vuonna 2008 (IPT: Co-conspritors). Kun ISNA jälkikäteen yritti saada nimensä pois tuosta listasta, tuomioistuin tyrmäsi hakemuksen tylysti todeten ISNA:n olevan olemassa terroristijärjestö Hamasin rahallista tukemista varten. (Jihad Watch 7.9.2012.) Suomessa Elsanousi toimii Ylen mukaan ”Kirkon Ulkomaanavun koordinoiman Uskonnollisten ja perinteisten johtajien verkoston palveluksessa”. Kirkon Ulkomaanavun veljeily jihadistijärjestöjen ja OIC:n kanssa on vähintäänkin huolestuttavaa. Vuonna 2015 se oli isännöimässä Muslimiveljeskuntaa edustavaa saarnaajaa Abdullah bin Mahfudh ibn Bayyahia, jonka vierailu Valkoisessa talossa synnytti kohun vuonna 2013. Ibn Bayyah on muun muassa vuonna 2004 hyväksynyt fatwan, joka oikeuttaa amerikkalaisten tappamisen Irakissa, ja hän on julistanut avoimesti verkkosivuillaan, että ”kristityt ovat menossa helvettiin”.
Esimerkkejä verbaalisesta jihadista
Lännessä Muslimiveljeskunta pyrkii brändäämään islamin positiiviseksi, modernia yhteiskuntaa hyödyttäväksi uskonnoksi, joka on täysin yhteensovitettavissa länsimaiden perustuslakien kanssa, ja islamistit puolestaan jonkinlaisiksi muslimien uskonnonvapauden ja kansalaisoikeuksien puolustajiksi. Tätä tarkoitusta varten se pyrkii kontrolloimaan sitä sanastoa, jota länsimaisten poliitikkojen, viranomaisten, tutkijoiden, oppimateriaalien laatijoiden ja median edustajien on sen mukaan islamista puhuessaan soveliasta käyttää ja mitä ei, jotta he eivät ”leimaisi”, ”loukkaisi” tai ”suututtaisi” muslimien ”maltillista valtavirtaa”, mikä vain ”lisäisi vastakkainasettelua” ja saattaisi ”altistaa” nämä ”maltilliset muslimit” ”ääri-ideologioille” ja ”radikalisoitumiselle”.
MEMRI:n verkkosivuilta voi seurata, mitä muslimijohtavat puhuvat arabiaksi omille kannattajilleen: Memri.org, Memri TV.
Tämän lisäksi länsimaiselle yleisölle suunnatussa propagandassaan se pyrkii systemaattisesti salailemaan ja kaunistelemaan niitä merkityksiä ja tulkintoja, joita islamin omissa lähteissä, kuten Koraanissa ja sen selitysteoksissa (tafsir), haditheissa, eri lakikoulukuntien shari’a-oppaissa ja Muhammadin elämäkerrassa (sirat), eri asioille annetaan. Usein siteeratun hadithin (Sunan Abu-Dawud 2631) mukaan aina sotaretkille lähtiessään Muhammadilla oli tapana korostaa: ”Sota on petosta.” Tämä pätee myös verbaaliseen jihadiin, jossa shari’a sallii muslimien käyttää kafireita vastaan erilaisia harhautusmenetelmiä muslimien suojelemiseksi, omien aikeiden kätkemiseksi, shari’an voimaansaattamisen edistämiseksi ja kafireiden tappamiseksi tai houkuttelemiseksi islamiin. Näitä menetelmiä ovat muun muassa ystävällisyyden teeskentely, valehtelu (taqiyya), harhaanjohtavien puolitotuuksien kertominen (kitman) ja sanojen ja ilmausten käyttäminen siten, että puhuja tahallaan viittaa niillä harhaanjohtavasti johonkin toiseen asiaan kuin vastaanottaja olettaa (tawriya).
Sanaston kontrollointi
Muslimiveljeskunta tuomitsee jyrkästi ne, jotka julkeavat ”yhdistää islamin terrorismiin”. Se ei kuitenkaan tuomitse niitä konkreettisia jihadisteja, jotka omilla teoillaan ja puheillaan tosiasiassa yhdistävät islamin terrorismiin ja perustelevat toimintaansa siteeraamalla huolellisesti Koraanin jakeita ja haditheja, vaan ainoastaan ne, jotka raportoivat siitä. Niinpä se myös vaatii, että termejä ”islam”, ”muslimi”, ”islamisti”, ”shari’a” tai ”jihad” ei saa millään tavalla yhdistää terrorismiin tai ”väkivaltaiseen ekstremismiin”. ”Islamista” puhumisen sijaan tulisi sen mukaan puhua ”ekstremismistä”, ”ääri-ideologiasta”, ”al-Qa’idan ideologiasta”, ”Boko Haramin ideologiasta”, ”Al-Shabaabin ideologiasta”, ”Isisin ideologiasta” ja niin edelleen, ikään kuin nuo ideologiat eivät perustuisi islamiin, ja ”islamilaisen terrorismin” sijaan tulisi puhua ”al-Qa’idan inspiroimasta terrorismista”, ”Isisin inspiroimasta terrorismista” ja niin edelleen, ikään kuin juuri Koraani ja hadithit eivät inspiroisi jihadisteja terrorismiin. Kuten tunnettua, Barack Obama kieltäytyi systemaattisesti käyttämästä ilmausta ”islamilainen terrorismi”, vaikka Muhammad itse totesi kuolinvuotellaan: ”Minut on tehty voittoisaksi terrorilla.” (Sahih Bukhari 4.52.220).
Mitä tulee ongelmalliseen termiin ”islamismi”, se on puhtaasti länsimainen, akateeminen luomus, jota islam itse ei tunne ja jota monet muslimit siksi vieroksuvat. Se pohjautuu ajatukseen, jonka mukaan on olemassa yhtäältä ”islam” jonkinlaisena kristinuskon kaltaisena, rauhanomaisena uskontona ja hyvänä, puhtaana ytimenä ja toisaalta siitä irrallinen ”islamismi”, poliittinen ideologia ja aktivismi, joka tähtää shari’a-lain voimaansaattamiseen joko demokraattisin tai väkivaltaisin menetelmin. Viimeksi mainittua, väkivaltaista ”islamismia” kutsutaan usein ”radikaaliksi islamismiksi”. Näillä jaotteluilla on haluttu pitää yllä poliittisesti korrektia myyttiä islamista ”rauhan uskontona”, jota tavallisista, ”hyvistä” muslimeista erillään pidettävien ”islamistien” sitten väitetään hyödyntävän omiin poliittisiin tarkoitusperiinsä. Tämä jaottelu ei vastaa lainkaan jihadistien omaa käsitystä ”islamista”, joka heidän puheissaan viittaa ennen kaikkea shari’aan, sen määrittämään elämäntapaan ja sitä noudattavaan islamin yhteisöön. Se voi toki viitata myös uskoon, mutta vain vähemmän tärkeänä sivuseikkana. ”Islam ei ole pelkkä ’usko’”, painottaa Sayyid Qutb (MS: 70), modernin jihadismin pääideologi, ja jatkaa: ”… joka paikassa, missä on olemassa islamilainen yhteisö, joka on konkreettinen esimerkki jumalallisesti säädetystä elämänjärjestelmästä, sillä on Allahin antama oikeus astua esiin ja ottaa poliittinen järjestelmä hallintaansa niin, että se voi perustaa shari’an Maan päälle, kun taas uskon asian se jättää henkilökohtaisen omantunnon varaan (MS: 86).” Uskolla on siis islamissa varsin marginaalinen asema.
Edellä mainitun jaottelun seurauksena ”islamismi”- ja ”islamisti”-sanoille lankeaa automaattisesti enemmän tai vähemmän kielteinen sivumerkitys, mikä ei tietenkään tyydytä Muslimiveljeskuntaa, joka harjoittaa nimenomaan poliittista islamia. Niinpä veljeskuntaa edustava CAIR vaati 3.1.2013 mediaa lopettamaan kokonaan ”islamisti”-sanan käytön sen jälkeen, kun uutistoimisto AP oli julkaissut uuden tyylioppaan, jossa ”islamisteiksi” oli määritelty kaikki ”islamin lain mukaisen hallinnon kannattajat” – ”aina valtavirtapoliitikoista jihadisteina tunnettuihin militantteihin” (The Blaze, 6.1.2013). Muslimiveljeskunnan painostus sai aikaan sen, että AP lisäsi seuraavaan tyylioppaaseensa täsmennyksen, jolla on tarkoitus rajoittaa ”islamisti”-sanan käyttöä: ”Älkää käyttäkö synonyyminä islamilaisille taistelijoille, militanteille, ekstremisteille tai radikaaleille, jotka saattavat olla tai saattavat olla olematta islamisteja. Aina kun mahdollista, olkaa täsmällisiä ja käyttäkää militanttikytköksen nimeä: al-Qa’idaan kytköksissä oleva, Hizbollah, Taliban, jne.” (US News, 4.4.2013).
Negatiivisten konnotaatioiden häivyttäminen
Kun jokin kielteisiä mielleyhtymiä ei-muslimeissa herättävä käsite tai sana, kuten ”jihad”, esiintyy toistuvasti mediassa tai on hyvin keskeisessä asemassa islamissa, Muslimiveljeskunta väittää, että ”maltillisten muslimien valtavalle enemmistölle” sillä on itse asiassa jokin myönteinen tai neutraali merkitys ja kielteisessä merkityksessä sitä käyttävät vain ”islamin omiin nimiinsä kaapanneet ekstremistit” ja – ”islamofoobikot”.
Esimerkkinä tästä voi mainita Muslimiveljeskunnan joulukuussa 2012 käynnistämän My Jihad ‑propagandakampanjan (myjihad.org, ei enää ole käytössä), jolla se pyrki marginalisoimaan ja häivyttämään ”jihad”-termiin liittyvät kielteiset mielleyhtymät hyödyntämällä sitä tosiasiaa, että arabian kielen sana jihad sellaisenaan tarkoittaa yleensä ottaen mitä tahansa ’taistelua’ tai ’kamppailua’. Niinpä se väitti, että ”maltillisille valtavirran muslimeille” jihad on ”jokapäiväiseen elämään kuuluva positiivinen, rauhanomainen ja rakentava harjoitus”. Esimerkiksi yhdessä sen kampanjajulisteessa oli musliminainen, joka toteaa: ”Minun jihadiani on pitää kunnostani huolta kiireisestä aikataulustani huolimatta. Mikä on sinun jihadiasi?” Koraanissa, haditheissa ja erityisesti shari’a-oppaissa termi ”jihad” esiintyy kuitenkin lähes poikkeuksetta kontekstissa, joka tavalla tai toisella liittyy sodankäyntiin kafireita vastaan shari’a-lain voimaansaattamiseksi. Tämä pätee myös kiistanalaiseen ”suuremman jihadin” (jihad akbar) käsitteeseen, jolla viitataan ”sisäiseen kamppailuun itseä vastaan” – fyysistä jihadia kohtaan tunnetun vastenmielisyyden tukahduttamiseksi (Islam Q&A: 10455). ’Umdat al-Salik, joka on Kairon al-Azhar-yliopiston, sunnalaisuuden korkeimman uskonnollisen auktoriteetin, ja myös Muslimiveljeskunnan omien organisaatioiden FCNA:n ja IIIT:n, hyväksymä shari’a-opas, antaa selkeän määritelmän ”jihadille”:
o9.0 Jihad tarkoittaa sotaa ei-muslimeja vastaan, ja se on etymologisesti johdettu sanasta mujahada, joka merkitsee sodankäyntiä uskonnon perustamiseksi…
My jihad -kampanjasivustolla todettiin aivan oikein, että ”jihad on islamin uskon keskeinen opinkappale, joka tarkoittaa ’taistelua Jumalan tiellä’”. Sivustolla ei kuitenkaan täsmennetty, että tämä ”kamppailu Jumalan tiellä” on käännös jihadistien viljelemästä arabiankielisestä ilmauksesta ”al-jihad fi sabil Allah”, jolla tarkoitetaan nimenomaan fyysiseksi, aseelliseksi kulminoituvaa taistelua uskottomien alistamiseksi ja shari’an voimaansaattamiseksi kaikkialla Maassa (Jihad Watch, 6.6.2003, Spencer 2007: 74–75). Koraanissa (4:95–96) varta vasten korostetaan, että ne, jotka ”taistelevat Allahin tiellä omaisuutensa ja henkensä uhalla” eli fyysisesti, saavat Allahilta paljon suuremman palkkion kuin ne, jotka pelkästään tukevat jihadia materiaalisesti. ’Umdat al-Salikissa todetaan:
o9.1 Jihad on yhteisöllinen velvollisuus. Kun riittävä määrä ihmisiä suorittaa sitä menestyksekkäästi, toteuttaa sitä, se ei ole enää pakollista toisille (mistä todisteena ovat profeetan sanat): ”Se, joka antaa varusteita jihadia käyvällä sotilaalle, on itse suorittanut jihadia”. Ja Allah Korkein on sanonut: ”Eivät taistelusta pois jäävät uskovaiset – paitsi ne, joilla on jokin vamma – ole samanveroisia kuin ne, jotka kilvoittelevat Allahin tiellä omaisuutensa ja henkensä uhalla. Allah suosii omaisuutensa ja henkensä uhalla kilvoittelevia enemmän kuin taisteluista pois jääviä. Hän on luvannut molemmille parhaan palkkion, mutta kilvoitteleville Hän antaa suuremman palkan kuin taistelusta pois jääville. (Koraani 4:95)
Pamfletissaan ”Liity karavaaniin” sheikki Abdullah Azzam, Muslimiveljeskunnan kasvatti ja ”globaalin jihadin isä”, tähdentää, että ilmauksella ”fi sabil Allah” eli ”Allahin tiellä” tai ”Allahin asian puolesta” tarkoitetaan jihadia (päätösluvun kohta 9) ja sana ”jihad” puolestaan viittaa yksinomaan aseelliseen taisteluun, mistä neljä imaamia (eli sunnalaisuuden neljä lakikoulukuntaa) ovat yhtä mieltä (päätösluvun kohta 8).
Heinäkuussa 2016 Muslimiveljeskuntaa edustavan CAIR:n johtaja Nihad Awad vaati twiiteissään (15.7.2016, 28.7.2016), että jihad-sanaa ei tulisi käyttää terrori-iskujen yhteydessä, väittäen, että ”terrorismilla ei ole mitään tekemistä jihadin kanssa”. Tässä yhteydessä on muistettava, että Muslimiveljeskunnan omassa sanastossa sana ”terrorismi” on rajoitettu vain muiden kuin muslimien tekemiin terrori-iskuihin. Jihad ei sen terminologiassa ole lainkaan terrorismia.
My Jihad ‑sivustolla ”jihadia” pyrittiin brändäämään myös ”kamppailuksi oikeudenmukaisuuden puolesta”, joka voi olla ”fyysistä”, ”jos muita keinoja ei enää ole käytettävissä”. Tämä muotoilu oli tarkoitettu herättämään vastakaikua erityisesti vasemmistolaisissa, mutta jälleen sivustolla ”unohdettiin” mainita yksi olennainen seikka: Muslimiveljeskunnan omassa sanastossa ”oikeudenmukaisuus” ja ”oikeus” ovat kiertoilmauksia ja koodisanoja ”shari’alle”. Nimenomaan shari’aan viittaa esimerkiksi Egyptin Muslimiveljeskunnan vuonna 2011 perustaman puolueen nimi ”Vapaus ja oikeus”. Myös siinä oleva sana ”vapaus” viittaa johonkin täysin muuhun kuin asiaan vihkiytymätön kuulija olettaa. Sayyid Qutbin mukaan ”vapaus” on tila, joka koittaa, kun kaikki Allahin kanssa kilpailevat palvonnan kohteet ja kaikki shari’a-lain kanssa kilpailevat, ihmisten luomat ja siten jahiliyyahia (”tietämättömyyttä”) edustavat laki-, valta- ja yhteiskunta- ja uskomusjärjestelmät on saatu täysin tuhottua (MS: 34, 70–71, 81, 106–107). Tällöin kaikki ovat myös ”tasa-arvoisia”, lukuun ottamatta tietysti naisia, orjia ja dhimmejä eli muslimeille nöyrästi suojelurahaa (jizya) maksavia juutalaisia ja kristittyjä. Turkin valtapuolueen AKP:n nimi ”Vapaus ja kehitys” on samalla tavalla harhaanjohtava. Siinä oleva sana ”kehitys” viittaa fyysistä jihadia edeltävään da’wa-vaiheeseen ja shari’an asteittaiseen voimaansaattamiseen.
Muslimiveljeskunta käyttää mielellään termejä, joilla jihad naamioidaan oikeutetuksi vapaus- tai kansalaisoikeustaisteluksi sorretun ihmisryhmän puolesta mutta joilla on jihadiin liittyvä piilomerkitys, jonka toiset muslimiveljet ja muut tähän salakoodiin perehdytetyt ymmärtävät (lue: ”Virstanpylväät” uuden sanaston lähteenä). Myös väitteeseen ”islam on rauhan uskonto”, jota voi pitää veljeskunnan suurimpana valheena, kätkeytyy piilomerkitys, jota ulkopuolisen on vaikea oivaltaa: sana ”rauha” viittaa siinä utopistiseen tilaan, joka koittaa sitten, kun koko ihmiskunta on jihadin avulla saatu alistettua noudattamaan shari’aa, eikä kukaan enää kapinoi ”Allahin suvereniteettia” ja muslimien yliherruutta vastaan. Tällainen harhaanjohtava kielenkäyttö (kitman ja tawriya) ei shari’a-lain mukaan ole varsinaista valehtelua, ja se on tarpeen vaatiessa sallittua myös muslimien keskinäisessä kommunikaatiossa (’Umdat al-Salik r10.02–03).
My Jihad ‑kampanjan toinen kärki oli kohdistettu islamiin ja shari’aan kriittisesti suhtautuviin henkilöihin. Muslimiveljeskunta väitti, että ”jihadia” ”terrorismin” synonyymina pitävät muslimiekstremistien lisäksi vain ”muslimivastaiset ekstremistit”, näiden cheerleaderit ja roskanpuhujat, jotka ovat ”liian pitkäksi aikaa tehokkaasti päässeet kaappaamaan ja yksinkertaistamaan keskustelun islamista ja muslimeista”. Sen mukaan nämä ”äärioikeistolaiset, islamofobiset kiihkoilijat” haluavat väittää, että ”ekstremistit ovat oikeassa” ja ”me kaikki muut, maltilliset muslimit väärässä”. Näin Muslimiveljeskunta ohjasi keskustelun islamin dogmien asiasisällöstä jälleen epäolennaiseen kysymykseen ”Mikä on oikeaa islamia ja mikä väärää?” ja antoi ymmärtää, että se ”islamofoobikoiden” toteamus, että jihadistien väkivalta pohjautuu islamin opinkappaleisiin, leimaa ”muslimien maltillisen enemmistön” tai ”kaikki muslimit” ”terroristeiksi”, vahvistaa ”vahingollisia stereotypioita” ja luo ”perusteettomia uhkakuvia”, ja juuri sitä ”islamofoobikot” muka haluavatkin: lietsoa pelkoa, vihaa ja väkivaltaa kaikkia muslimeja kohtaan. Siksi nämä ”islamofobiset kiihkoilijat” tai ”muslimivastaiset ekstremistit” ovat sen mukaan vähintään yhtä vaarallisia ”ekstremistejä” kuin muslimiekstremistit, ja heidät ansaitsevat olla ensisijaisina kohteina ”väkivaltaisen ekstremismin vastustamissa”. Tällaisen ad hominem ‑syytevyöryn voi saada niskaansa, jos pelkästään raportoi, mitä shari’an keskeiset oikeuslähteet – Koraani, hadithit ja Muhammadin elämäkerta – pitävät sisällään, kuinka jihadistien toimet vastaavat shari’an määräyksiä ja kuinka jihadistit itse perustelevat tekojaan siteeraten kyseisiä lähteitä.
”Pysykää vain hiljaa, niin teillä ei ole mitään hätää…”
Syyskuun 11. päivänä [Mohammed] Atta nousi American Airlinesin lennolle 11 Bostonista Los Angelesiin. Kun hän ja muut jihadistit olivat kaapanneet koneen, Atta kertoi matkustajille: ”Pysykää vain hiljaa, niin teillä ei ole hätää… Älkää kukaan liikkuko. Kaikki tulee menemään hyvin. Jos yritätte liikkua, vaarannatte itsenne ja koneen. Pysykää vain hiljaa. – The Complete Infidel’s Guide to Free Speech (and Its Enemies)
Valitettavasti valtaeliitti ja valtamedia ovat sisäistäneet erittäin hyvin sen Muslimiveljeskunnan propagoiman narratiivin, jonka mukaan jihadistien uskonnollisten motiivien ja tavoitteiden totuudenmukainen raportointi antaisi jihadisteille ja heidän ”ääri-ideologialleen” juuri sen legitimiteetin ja julkisuuden, jota he haluavat, voimaannuttaisi heitä ja sen myötä vahingoittaisi ”maltillisten muslimien” asemaa, ”loukkaisi” näitä ja ”altistaisi” nämä ”ääriryhmien ideologioille” – ja, mikä pahinta, vain lisäisi bensiiniä ”islamofobisten kiihkoilijoiden” lietsomiin liekkeihin.
Tämän syötin ahnaasti nielaisseet poliittisesti korrektit viranomaiset ja media pyrkivät viimeiseen asti välttämään jihadistien uskonnollisten motiivien ja shari’an oikeuslähteiden tarkastelemista, vaikka ne ovat vapaasti saatavilla Internetistä ja kirjastoista, tai tekeytyvät autuaallisen tietämättömiksi niistä, vaikka jihadistit itse ilmoittaisivat ne hyvin selkeäsanaisesti. Ääri-esimerkkejä tästä ovat niin kutsuttu ”Fort Hoodin ammuskelu”, jossa Nidal Hassan 5.11.2009 surmasi 13 henkilöä Fort Hoodin sotilastukikohdassa Teksasissa ja jonka Obaman hallinto määritteli ”työpaikkaväkivallaksi”, ja Tsarnajevin veljesten 15.4.2013 suorittama Bostonin maratonin pommi-isku, jonka motiiveista vasemmistomedia teeskentelee vieläkin olevansa autuaallisen tietämätön. Viranomaisten, poliitikkojen ja valtamedian edustajien harjoittama tahallinen totuuden peittely tekee heistä osasyyllisiä jihadistien tuleviin iskuihin. Se vahingoittaa ihmisiä, myös heidän omia lähimmäisiään, estämällä heitä ymmärtämästä asioiden syy-seuraussuhteita ja varautumasta tulevaan ja antaa Muslimiveljeskunnalle ja muille jihadistiryhmille mahdollisuuden jatkaa rauhassa shari’an voimaansaattamiseen tähtäävän agendansa toteuttamista.
KGB-loikkari Juri Bezmenov (Tomas Schuman) kertoo KGB:n käyttämästä ideologisesta subversiosta. Katso myös Bezmenovin silmiä avaava haastattelu vuodelta 1984.
Muslimiveljeskunta näyttää omaksuneen KGB:ltä ideologisen subversion menetelmän. Ideologisella subversiolla tähdätään siihen, että ihmiset muuttavat tapaansa havainnoida todellisuutta aina siihen pisteeseen asti, että kaikesta saatavilla olevasta informaatiosta huolimatta kukaan ei ole enää järjissään puolustaakseen itseään, perhettään, yhteisöään ja maataan ja subversion kohteena olevat hyväuskoiset, hyödylliset idiootit on saatu huijattua toimimaan itsenäisesti omaa etuaan vastaan (Schuman 1984).
Kuten aikoinaan Neuvostoliiton tapauksessa Muslimiveljeskunnankin tapauksessa hyödyllisen idiootin roolia näyttelee ensi sijassa vasemmisto, jonka kanssa Muslimiveljeskunnalla on yhteinen vihollinen: länsimainen sivilisaatio ja sen juutalaiskristilliseen moraaliin ja valistuksen ihanteisiin pohjautuva, yksilönvapauksia kunnioittava arvomaailma. Niinpä vasemmistoeliitti ja valtamedia samoin kuin kansalais- ja ihmisoikeuksien puolustajina esiintyvät järjestöt ajavat itsenäisesti ja täysin oma-aloitteisesti Muslimiveljeskunnan agendaa ja yhdenmukaistavat ja synkronoivat omat kulttuurimarxistiset narratiivinsa Muslimiveljeskunnan narratiivien kanssa niin, että on mahdotonta sanoa, kummalta ne ovat alun perin lähtöisin. Lisäksi noita narratiiveja eivät levitä ainoastaan muslimiveljet vaan myös sellaiset muslimit ja ei-muslimit, joilla ei ole mitään tekemistä Muslimiveljeskunnan kanssa mutta jotka ovat havainneet ne toimiviksi. Vasemmiston kontrolloiman Hollywoodin, uutis- ja viihdeteollisuuden, yliopistomaailman ja popkulttuuriin kautta ne ovat voineet iskostua myös sinun oman lähimmäisesi, puolisosi, lapsesi tai työtoveriesi ajatusmaailmaan.
Tämä on osa kirjoitelmasarjaa, jossa käsitellään Muslimiveljeskunnan historiaa ja toimintastrategioita. Vuonna 1928 Egyptissä perustettu Muslimiveljeskunta on nykypäivän jihadistijärjestöistä petollisin ja vaarallisin. Sillä on sama tavoite kuin kaikilla muillakin jihadistijärjestöillä: valtiovallan anastaminen, shari’a-lain voimaansaattaminen, islamilaisen valtion perustaminen, kalifaatin palauttaminen entiseen suuruuteensa ja laajentaminen lopulta kaikkialle maailmaan. Mutta se eroaa muista jihadistijärjestöistä pitkäjänteiseltä toimintastrategialtaan ja menetelmiltään. Se kutsuu Lännessä käyttämäänsä lähestymistapaa ”sivilisaatiojihadistiseksi prosessiksi”, millä se tarkoittaa ”suuren mittaluokan jihadia länsimaisen sivilisaation eliminoimiseksi ja tuhoamiseksi sisältä käsin ja ’sabotoimalla’ sen mitätön kotipaikka heidän omien käsiensä ja muslimien käsien kautta niin, että se eliminoituu.” Kirjoitelmasarjan yleinen johdanto on luettavissa tästä.
Lyhyt johdanto sivilisaatiojihadiin. Lue myös Counterjihadin artikkeli.
Yksi Muslimiveljeskunnan keskeisiä toimintaperiaatteita on salaisuus. Veljeskunnan jäsenet samoin kuin siihen kytköksissä olevat järjestöt pyrkivät pääsääntöisesti pitämään yhteytensä veljeskuntaan salassa, ja tarvittaessa tämä on voitu viedä niinkin pitkälle, että alemman tason toimijat eivät välttämättä tiedä, keitä hierarkiassa ylemmällä tasolla olevat johtohenkilöt ovat. (IPT: Ikhwan in America, 13–14; UTT: Summary.) Koska Muslimiveljeskunta on useissa maissa julistettu terroristijärjestöksi ja muuallakin sen maine on varsin kyseenalainen, usein sen jäsenet ja siihen kytköksissä olevat järjestöt kieltävät olevansa missään tekemisissä Muslimiveljeskunnan kanssa.
Veljeskunnan kaikki toiminta sinänsä ei kuitenkaan ole salaista, vaan osa siitä on hyvinkin julkista: monissa muslimimaissa veljeskunnan julkisivuna ja suojana toimii poliittinen puolue, ja etenkin Lännessä sitä edustavat järjestöt esiintyvät maltillisina, laillisuuden puitteissa toimivina hyväntekeväisyys- tai kansalaisoikeusjärjestöinä. Maltillisuuden kulissien takana, julkisuudelta piilossa, ne kuitenkin toteuttavat salaista jihadistista agendaa demokraattisten yhteiskuntien muuttamiseksi shari’aa noudattaviksi islamilaisiksi valtioiksi, eli niiden päämäärä on täsmälleen sama kuin näyttävillä terrori-iskuilla ylpeilevillä jihadistiliikkeillä. Robert Spencer on lanseerannut termin “piilojihad” tai ”häivejihad” (stealth jihad), jolla viitataan nimenomaan tällaiseen kulissien takana tapahtuvaan jihadistiseen toimintaan. Muslimiveljeskunnan harjoittamasta piilojihadin strategiasta tiedetään varsin paljon veljeskunnan omien salaisten dokumenttien pohjalta, joita on löydetty osaksi onnekkaiden sattumien ansiosta.
Muslimiveljeskunnan dokumentteja
”Projekti” (1.12.1982)
Sa’id Ramadan
7.11.2001, kaksi kuukautta syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen, Sveitsin viranomaiset tekivät Valkoisen talon pyynnöstä ratsian Luganon Al-Taqwa-pankin johtajan Youssef Nadan luksushuvilaan Campionessa tarkoituksenaan tutkia Al-Taqwan roolia rahanpesussa ja lukuisten islamilaisten terroristiryhmien, kuten al-Qa’idan, Hamasin, GIA:n ja al-Jama’a al-Islamiyyan, rahoituksessa. Nada, joka oli ollut yli 50 vuotta aktiivisesti mukana Muslimiveljeskunnan toiminnassa, myönsi olevansa yksi järjestön kansainvälisistä johtajista. Ratsiassa takavarikoitujen dokumenttien joukossa oli 1.12.1982 päivätty 14-sivuinen arabiankielinen, ”Projektiksi” nimetty huippusalaisen dokumentti, joka pitää sisällään Muslimiveljeskunnan 12-kohtaisen globaalin strategian ”islamilaisen hallinnon perustamiseksi Maan päälle”. (Patrick Poole 5.11.2006.) Sen on laatinut Sa’id Ramadan, Hasan al-Bannan vävy, ja siinä on hahmoteltuna totaalinen, pitkäjänteinen hybridisodankäynnin strategia paikallisten valtakeskusten haltuun ottamiseksi, shari’an toimeenpanemiseksi ja maailmanlaajuisen kalifaatin perustamiseksi. Kyseinen dokumentti on kokonaisuudessaan luettavissa tästä: IPT: The Project. Alla on tiivistettynä ja selkokielellä ilmaistuna joitakin sen ydinkohtia:
Tutkimustiedon ja rakentavan itsekritiikin hyödyntäminen Muslimiveljeskunta korostaa, että on tärkeä tuntea maailmassa vaikuttavat voimat, olivatpa ne islamilaisia, islamin vastaisia tai neutraaleja, hyödyntää moderneja koulutusmenetelmiä, luoda opinto- ja tutkimuskeskuksia, tutkia islamilaisten liikkeiden historiaa ja kokemuksia niiden tekemien virheiden välttämiseksi, tutkia jihadistiliikkeitä muslimimaailmassa samoin kuin muslimivähemmistöjen keskuudessa, harjoittaa rakentavaa itsekritiikkiä sudenkuoppien välttämiseksi, tutkia poliittisen vallan keskuksia ja mahdollisuuksia vaikuttaa niihin ja tehdä tieteellistä tutkimustyötä ”islamiin kutsumisen” (da’wa) edistämiseksi ja maailmanlaajuisen islamilaisen valtion perustamiseksi.
Tiedonkeruu-, tiedustelu- ja varoitusjärjestelmän luominen Veljeskunta pyrkii luomaan edistynyttä teknologiaa hyödyntävän modernin tarkkailujärjestelmän ja käyttämään erilaisia kattavia tiedustelujärjestelmiä informaation keräämiseksi. Se myös pyrkii ottamaan käyttöön tehokkaan varoitusjärjestelmän, joka palvelee maailmanlaajuisesti islamilaista liikettä ja varoittaa muslimeja heitä uhkaavista ”vaaroista” ja ”kansainvälisistä salaliitoista”.
Median hyödyntäminen Muslimiveljeskunta rakentaa tehokkaan ja vakavasti otettavan mediakeskuksen ja pyrkii propagoimaan islamilaista politiikkaa niin, että media käsittelee kattavasti ja tehokkaasti islamilaista perspektiiviä ajankohtaisiin kysymyksiin.
Henkilöstön värvääminen ja toiminnan rahoittaminen Muslimiveljeskunta pyrkii kartoittamaan ja värväämään eri tehtäviin sopivia, asialleen omistautuneita työntekijöitä, tukijoita ja toimihenkilöitä niin paljon kuin mahdollista ja hyödyntämään tehokkaasti näiden työpanosta da’wan hyväksi. Se pyrkii keräämään tehokkaasti rahaa, pitämään huolta taloudesta ja käyttämään sellaisten finanssilaitosten palveluja, jotka voivat tukea sen asiaa rahallisesti.
Joustavuus kansainvälisen ja paikallisen toiminnan yhteensovittamisessa Muslimiveljeskunta määrittää yleiset suuntaviivat, joita kaikkien muslimiveljien on maailmanlaajuisesti noudatettava, mutta samalla se jättää joustovaraa paikallisen tason toimijoille niin, että näillä on vapaus toimia poliittisesti kunkin maan paikallisten olosuhteiden mukaisesti shari’an ja veljeskunnan määrittämien globaalien poliittisten yleislinjojen puitteissa. Veljeskunnan globaalin johdon tehtävänä on huolehtia ”Palestiinan totaalisesta vapauttamisesta” eli Israelin valtion tuhoamisesta ja islamilaisen valtion perustamisesta.
Soluttautuminen ja osallistuminen yhteiskunnallisten instituutioiden toimintaan Paikallistason tehtäviin kuuluu muun muassa tutkia poliittista ympäristöä, arvioida menestymismahdollisuuksia, käydä dialogia niiden kanssa, jotka työskentelevät liikkeen globaalien poliittisten linjojen mukaisesti, ajaa liikkeen agendaa parlamentin, kunnan- ja kaupunginvaltuustojen, ammattiliittojen ja muiden vaaleilla valittavien instituutioiden kautta, luoda sosiaalisia ja terveydenhuoltopalveluja ja soluttautua sosiaalipalvelujen sektorille kontaktien luomiseksi ja islamilaisten instituutioiden palvelujen tarjoamiseksi.
Kalifaatin perustaminen ja paikallisten valtakeskusten haltuunotto Muslimiveljeskunnan globaalina tavoitteena on kalifaatin perustaminen Maan päälle, samaan aikaan kuin se pyrkii asteittain ottamaan haltuunsa paikalliset valtakeskukset ”institutionaalisen toiminnan” kautta. Se pyrkii soluttautumaan vaikutusvaltaisiin instituutioihin ja vaikuttamaan valtakeskuksiin niin paikallisella kuin globaalillakin tasolla valjastaakseen ne palvelemaan islamia. Se myös luonnostelee islamilaista perustuslakia ja muita shari’aan perustuvia islamilaisia lakeja.
Verkostoituminen ja toiminnan koordinointi Muslimiveljeskunta pyrkii luomaan yhteyksiä islamilaisten liikkeiden välille ja koordinoimaan niiden toimintaa yhdensuuntaiseksi. Se pyrkii välttämään uusien, kilpailevien islamilaisten liikkeiden perustamista maissa, joissa on jo islamilainen liike, ja ohjaamaan olemassa olevan toiminnan yhdeksi, yhtenäiseksi ja vakavasti otettavaksi liikkeeksi.
Yhteistoiminta nationalistien, vasemmistolaisten ym. kanssa Muslimiveljeskunta tutkii ja arvioi, missä asioissa islamilaiset liikkeet voivat harjoittaa väliaikaista yhteistyötä nationalististen ja muiden liikkeiden kanssa kuitenkaan muodostamatta liittoutumaa näiden kanssa, vannomatta näille uskollisuutta ja solmimatta luottamuksellisia välejä näiden kanssa. Yhteistoiminta rajoitetaan johtotasolle tai lukumäärältään hyvin rajallisten yksilöiden välille hyödyn maksimoimiseksi ja mahdollisten takaiskujen minimoimiseksi. Periaatteena on ”taistella suurempaa pahaa vastaan pienemmällä pahalla”.
Maltillisen julkisivun ylläpitäminen Veljeskunta pyrkii niin globaalilla kuin paikallisellakin tasolla välttämään suhteettoman suuria riitoja, selkkauksia ja yhteenottoja, jotka voivat vahingoittaa liikettä rohkaisemalla vastustajia hyökkäämään tai iskemään kohtalokkaasti sitä vastaan.
Da’wan ja jihadin tukeminen maailmanlaajuisesti Muslimiveljeskunta pyrkii perustamaan ”islamilaisen da’wan pysyvän voimajoukon” ja tukemaan jihadia käyviä liikkeitä ympäri muslimimaailman vaihtelevissa määrin ja niin paljon kuin mahdollista. Se pyrkii luomaan yhteyksiä muslimivähemmistöihin ja uusin jihadistiliikkeisiin kaikkialla maailmassa aloittaakseen tarvittaessa yhteistyön niiden kanssa ja niiden tukemisen. Se pyrkii myös rakentamaan siltoja jihadistiliikkeiden välille muslimimaailmassa ja muslimivähemmistöjen sisällä ja yhteistyön hengessä tukemaan niitä niin paljon kuin mahdollista.
Turvallisuusjoukkojen perustaminen Da’wa-toimintansa suojelemiseksi Muslimiveljeskunta käyttää tarvittavia voimakeinoja ja muodostaa itsenäisen turvallisuusjoukon suojelemaan liikettä niin paikallisesti kuin maailmanlaajuisestikin (tehtävältään nämä joukot vastaavat siis al-Bannan perustamaa ”Salaista koneistoa”, al-Jihaz al-Sirri; ks. MS 189).
Jihadistisen mielialan lietsominen ympäri maailmaa
Muslimiveljeskunta ”pitää yllä jihadia ja heräämistä kaikkialla läpi umman” eli kaikkialla islamin maailmanlaajuisessa uskontokunnassa.
Islamin ”renessanssin” ravitseminen lietsomalla jihadia Israelin tuhoamiseksi Muslimiveljeskunta ottaa Palestiinan asian ajamisen – niin politiikan kuin jihadinkin keinoin – osaksi maailmanlaajuista islamilaista suunnitelmaa, koska se ”toimii arabimaailman renessanssin kulmakivenä”. Veljeskunta istuttaa jihadin ytimen ”Palestiinaan”, luo sinne jihadistisoluja ja tukee niitä niin, että ne kattavat ”koko miehitetyn Palestiinan”, valmistaa uskovien yhteisöä jihadiin, kerää varoja jihadin jatkamista varten ja ylläpitää jihadin liekkiä aina ”Palestiinan vapautumiseen”, toisin sanoen Israelin tuhoamiseen, asti. Se luo yhteyksiä Palestiinan jihadistien ja muiden jihadistien välille ympäri islamilaista maailmaa. Se myös kehottaa taistelemaan tappiomielialaa vastaan umman keskuudessa ja kieltäytymään sovintoratkaisuista juutalaisten kanssa. Se pyrkii lietsomaan kaunaa juutalaisia kohtaan ja torjuu täysin ajatuksen minkäänlaisesta rinnakkaiselosta näiden kanssa, toisin sanoen se ei ikinä tule hyväksymään niin kutsuttua ”kahden valtion mallia” vaan ainoastaan Israelin täydellisen hävittämisen.
Kuten yllä mainitusta dokumentista ilmenee, Muslimiveljeskunta eroaa monista muista jihadistiryhmistä siltä osin, että se pyrkii asettamaan maltillisia välitavoitteita, tekemään väliaikaisia myönnytyksiä, hyödyntämään tieteellistä tietoa ja jopa harjoittamaan itsekritiikkiä toimintansa kehittämiseksi, mikä on varsin poikkeuksellista globaalissa muslimiyhteisössä, jossa myönnytysten tekemistä ja omien virheiden myöntämistä pidetään heikkouden osoituksina, joita yleensä pyritään välttämään viimeiseen asti (lue: Häpäisynkostokulttuureista).
”Selittävä muistio” (22.6.1991)
Chesapeakenlahden silta, Maryland
Toinen merkittävä löytö tehtiin elokuussa 2004 Yhdysvalloissa. Liikennepoliisi kiinnitti huomiota Marylandissa Chesapeakenlahden sillan tukirakenteita kaupunkimaasturista videoineeseen musliminaiseen ja pysäytti auton. Autoa ajoi etsintäkuulutetuksi julistettu Ismail Elbarasse, jonka asuntoon Virginiassa FBI suoritti kotietsinnän. Elbarassen kellarista löytyi sinne rakennettu salakellari, josta löytyi Pohjois-Amerikan Muslimiveljeskunnan arkisto. Löydetyistä dokumenteista yksi merkittävimpiä oli ”Selittävä muistio ryhmän yleisestä strategisesta tavoitteesta Pohjois-Amerikassa” (22.6.1991), joka vahvisti terrorismintutkijoiden epäilyt siitä, että lähes kaikki Pohjois-Amerikan keskeiset muslimijärjestöt ovat Muslimiveljeskunnan kontrollissa (IPT: Memorandum). (UTT 15.9.2016.) Muistiossa nimetään tällaisiksi seuraavat järjestöt:
Vuonna 2008 kyseinen muistio oli todistusaineistona Yhdysvaltain tähän asti suurimmassa terrorisminrahoitusta käsitelleessä oikeudenkäynnissä, jossa hyväntekeväisyyssäätiönä esiintynyttä Holy Land Foundationia (HLF) syytettiin Hamasin, Muslimiveljeskunnan Gazassa operoivan militanttisiiven, materiaalisesta avustamisesta. Oikeus langetti vankeustuomion viidelle HLF:n johtohenkilölle ja julkaisi luettelon kyseiseen rikokseen osallisista, syytteen ulkopuolelle rajatuista salaliittolaisista (”unindicted co-conspirators”). Niiden joukossa ovat muun muassa ISNA ja NAIT ja pahamaineinen CAIR. Kansalaisoikeusjärjestönä esiintyvän CAIR:n perustivat vuonna 1994 terroristijärjestö Hamasin etujärjestöön ”Islamic Association for Palestine” (IAP) läheisessä yhteydessä olleet Nihad Awad, Omar Ahmad ja Rafeeq Jaber HLF:ltä saadulla raha-avustuksella. CAIR:n perustaminen terroristijärjestö Hamasin poliittiseksi etujärjestöksi selviää FBI:n vuonna 1994 tekemistä salakuuntelunauhoitteista. (Lue lisää esim.: Discover the Networks, Anti-CAIR 6.10.2008, Anti-CAIR: Philadelphia Meeting, US District Court: USA vs. HLF, United West 22.2.2018.)
Nezar Hamze (CAIR, Florida), joka jää toistuvasti kiinni valheista, pyrkii hymyssä suin kääntämään keskustelun siihen, että faktoja luettelevalla ja oikeudenkäyntidokumentteja esittelevällä Ryan Maurolla ja hänen työnantajallaan Clarion Projectilla on ”pahantahtoinen agenda” ”mustamaalata muslimiyhteisöä”. – Keskustelun kääntäminen vastapuolen väitettyihin pahantahtoisiin intentioihin ja siihen, että ne kohdistuvat ”kaikkiin muslimeihin”, on yksi CAIR:n, aivan kuten vasemmistonkin, vakiostrategioista. (Newsmax TV: Mid Point, 5.11.2015)
”Selittävässä muistiossa” Muslimiveljeskunta kutsuu Amerikan islamisoimiseen tähtäävää piilojihadia ”sivilisaatiojihadistiseksi prosessiksi” ja kuvaa sitä seuraavasti:
Asettumisprosessi [Yhdysvaltoihin] on ”sivilisaatiojihadistinen” prosessi sanan koko merkityksessä. Veljeskunnan on ymmärrettävä, että heidän työnsä Amerikassa on eräänlaista suuren mittaluokan jihadia länsimaisen sivilisaation eliminoimiseksi ja tuhoamiseksi sisältä käsin ja sen viheliäisen kotipaikan ”sabotoimiseksi” heidän omien käsiensä kautta ja uskovien käsien kautta niin, että se tuhoutuu ja Allahin uskonto voittaa kaikki muut uskonnot.
Yllä oleva ilmaus ”heidän käsiensä kautta” viittaa siihen, että tarkoituksena on saada ideologisen subversion kautta kafirit (kafir ”uskoton) itse tuhoamaan oma sivilisaationsa, mikä nykyisessä kulttuurimarxismin läpikyllästämässä länsimaisessa yhteiskunnassa ei vaadi erityisiä manipulaatiokykyjä, sillä oman monikulttuurisen, sosialistisen utopiansa toteuttamiseksi vasemmisto haluaa muutenkin romahduttaa ”sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden”, ”sorron”, ”imperialismin” ja ”rakenteellisen rasismin” ilmentymänä pitämänsä, juutalaiskristilliseen arvomaailmaan perustuvan länsimaisen sivilisaation. Vasemmisto halveksii niin syvästi omaa länsimaista yhteiskuntaansa ja kulttuuriaan, että se on valmis hyväksikäyttämään muslimeja ja näiden massasiirtolaisuutta tavoitteensa saavuttamiseksi tietäen hyvin, että se merkitsee loppua monille sen itsensä ajamille asioille, kuten sukupuolten väliselle tasa-arvolle ja seksuaali- ja uskonnollisten ja muiden vähemmistöjen yhdenmukaiselle, sivistyneelle kohtelulle ja ihmisoikeuksille.
”Yhteenvetomuistio” (1990-luvun alkuvuodet)
Samassa yhteydessä Virginiassa takavarikoidussa päiväämättömässä ”Yhteenvetomuistiossa” (ilmeisesti 1990-luvun alkuvuosilta) luetellaan viisi vaihetta, jotka ”Maailmanlaajuisen maanalaisen liikkeen” on määrä suorittaa Yhdysvalloissa islamilaisen valtion perustamiseksi ja joiden asteittainen toteuttaminen voi muistion mukaan viedä vuosikymmeniä (UTT: Summary):
Eliittijohtajiston muodostaminen huomiota herättämättä ja salaa
Muistion mukaan tämä vaihe on jo toteutettu Yhdysvalloissa.
Astuminen vähitellen julkisuuteen ja erilaisten julkisten toimintojen harjoittaminen ja hyödyntäminen
Muistion mukaan ”Maailmanlaajuinen maanalainen liike” on erittäin hyvin onnistunut tämän vaiheen toteuttamisessa Yhdysvalloissa, samoin kuin se on onnistunut suuressa osassa keskeisistä tavoitteistaan: soluttautumisessa valtionhallinnon eri sektoreihin, julkisen tuen ja sympatian saamisessa ja salaisen varjohallituksen perustamisessa valtionhallinnon sisälle.
Eskalaatiovaihe, joka edeltää konfliktia ja yhteenottoa vallanpitäjien kanssa ja jossa hyödynnetään joukkomediaa
Muistion mukaan tämä vaihe on ”käynnissä parhaillaan” (eli muistion laatimisen hetkellä).
Avoin, julkinen yhteenotto hallituksen kanssa harjoittamalla poliittista painostusta
Muistion mukaan liike toteuttaa aggressiivisesti tätä lähestymistapaa, ja yksi sen merkittävistä aktiviteeteista on aseiden käytön harjoittelu h-hetkeä varten niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. (Muistion mukaan ”Maailmanlaajuisen maanalaisen liikkeen” jäsenet ovat hyötyneet Afganistanin sodasta, jossa he ovat harjoitelleet eri aseiden, räjähteiden ja sotataktiikoiden salamurhien suorittamista, ja Saudi-Arabiassa järjestetyillä leireillä on harjoiteltu yöllisiä hyökkäyksiä ja manööverejä, kidnappauksia ja hyökkäämistä vihollistukikohtiin.)
Vallan anastaminen ”Islamin kansakunnan” perustamiseksi
Muistion mukaan perustettavan islamilaisen valtion on määrä yhdistää kaikki puolueet ja islamilaiset liikkeet.
Center for Security Policyn vuonna 2012 tuottama perusteellinen 10-osainen videosarja Muslimiveljeskunnan sivilisaatiojihadista ja soluttautumisesta Yhdysvaltain hallintoon ja republikaanipuolueeseen. Sivilisaatiojihadia esitellään erityisesti osassa 2. Lue myös CSP:n julkaisema raportti Shariah – The Threat to America.
Veljeskunta Amerikassa -nauhoite (1980-luvun alkuvuodet)
Ratsiassa takavarikoitiin myös 1980-luvun alkuvuosilta peräisin oleva nauhoite, jossa veljeskunnan johtajistoon kuulunut Zaid Naman käy läpi muun muassa liikkeen historiaa Yhdysvalloissa 1960-luvulta 1980-luvun alkuvuosille, MSA:n keskeistä roolia veljeskunnan toiminnassa sekä liikkeen rakennetta ja senhetkisiä tavoitteita. Nauhoitteesta käy myös ilmi sellaisia mielenkiintoisia yksityiskohtia, että ”ryhmän turvaamiseksi” Muslimiveljeskunnalla on Yhdysvalloissa tiedustelu- ja vastavakoilutoimintaa, ja se järjestää eri puolella Yhdysvaltoja leirejä, joilla harjoitellaan aseidenkäyttöä. Aseelliseen jihadiin valmentavaa aseharjoittelua kutsutaan nauhoitteessa myös ”erityistyöksi” ja ”erityistoiminnaksi” (IPT: Ikhwan in America).
Sivilisaatiojihad käytännössä
Yllä maintitut dokumentit ja veljeskunnan operaatioiden lähempi tarkastelu paljastavat, että Muslimiveljeskunta harjoittaa sivilisaatiojihadissaan seuraavanlaisia menetelmiä (alla oleva luettelo pohjautuu tärkeään raporttiin Shariah – The Threat to America, s. 125–126, joka kannattaa ehdottomasti lukea):
islamin läsnäolon vahvistaminen syntyvyyden ja maahanmuuton avulla ja siten, että muslimit kieltäytyvät assimiloitumasta isäntäyhteiskuntaan
fyysisen tilan valtaaminen ja hallussa olevan tilan laajentaminen
sen varmistaminen, että muslimiyhteisö tuntee veljeskunnan doktriiniin ja noudattaa sitä
vihollisen kuvaamiseen käytettävän kielen kontrollointi niin, että veljeskunta pääsee määrittämään sen kielen, jolla vihollista kuvataan
sen varmistaminen, että kafirit eivät tutki eivätkä tunne veljeskunnan doktriinia (shari’aa) eivätkä siten tunne vihollista ja tämän menetelmiä ja tavoitteita
ihmisten painostaminen noudattamaan shari’aa paikallisella tasolla
taisteleminen kaikkia terrorisminvastaisia toimia vastaan
vaikuttaminen uskonnollisten järjestöjen toimintaan ”uskonnollisen dialogin” kautta ja toisten uskontojen johtohenkilöiden manipuloiminen toimimaan islamin hyväksi ja omaa uskontoaan vastaan
lawfaren käyttäminen – toistuva, aggressiivinen kanteiden nostaminen ja sillä uhkailu
väitteet olemisesta sorron kohteena – sen vaatiminen, että muslimit saavat haluamansa etuoikeudet ja että muut mukautuvat muslimien vaatimuksiin
Yllä mainittujen menetelmien käyttäminen onnistuu parhaiten, jos veljeskunnalla on ”ystäviä”, ”ymmärtäjiä” tai omia agentteja valtionhallinnossa, lainvalvonta- ja tiedusteluelimissä, sotilas- ja rangaistuslaitoksissa, mediassa, ajatushautomoissa, yliopistoissa, puolueissa ja ei-muslimien uskonnollisissa yhdistyksissä ja valtaeliitissä.
Asianajaja David Yerushalmi kertoo, kuinka Muslimiveljeskunta käyttää lawfarea osana sivilisaatiojihadiaan vaimentaakseen sen agenttien toiminnasta raportoivat tutkijat, islamiin ja shari’aan kriittisesti suhtautuvat turvallisuusviranomaiset ja yksityishenkilöt, erityisesti ex-muslimit, ja islamin uhrien hyväksi työskentelevät kansalaisaktivistit.
Vuosikymmeniä kestäneen soluttautumisen, propagandan ja ideologisen subversion ansiosta Muslimiveljeskunnasta on tullut merkittävä vallankäyttäjä erityisesti Yhdysvaltain sisä-, ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, ja veljeskunnan vaikutusvallan lisääntyminen on pitkään ollut havaittavissa myös Euroopan unionissa, erityisesti Länsi- ja Keski-Euroopan valtioissa. Jonkinlaisen käsityksen veljeskunnan soluttautumisen historiasta ja laajuudesta Yhdysvaltain valtionhallintoon voi saada Clare M. Lopezin vuonna 2013 kirjoittamasta erinomaisesta artikkelista History of the Muslim Brotherhood Penetration of the U.S. Government. Kuten Lopez kertoo, olennaista veljeskunnalle on ollut päästä kontrolloimaan niitä narratiiveja, sanastoa ja käsitteistöä, joiden kautta islamia kuvataan:
Muslimiveljeskunnan, kuten yleensäkin totalitaarisen järjestelmän, on mitä tärkeintä kontrolloida sitä informaatiota, jota Yhdysvaltain hallituksen sallitaan tietää islamin doktriinista, historiasta, laista ja kirjoituksista. Ikhwan tiesi, että onnistuakseen sabotaasioperaatioissaan sen tuli pitää kohteensa tietämättöminä jihadin ja shari’an todellisesta luonteesta. Tämän rinnakkaistavoitteena oli toimeenpanna shari’an herjaamis- ja jumalanpilkkalait, joiden mukaan ”herjaaminen (ghiba) merkitsee minkä tahansa sellaisen asian mainitsemista, josta henkilö [ts. muslimi] ei pidä”. Totuus islamin väkivaltaisesta historiasta, raa’asta rangaistusjärjestelmästä, islamiin olennaisena kuuluvasta epätasa-arvosta, islamin ylivaltapyrkimyksistä ja shari’an säätämästä velvoitteesta ”käydä sotaa uskonnon perustamiseksi” ei selvästikään auttaisi pahaa-aavistamattomien kafireiden (uskottomien) tuudittamisessa uneen.
”Selittävässä muistiossa” liitteenä oleva luettelo veljeskuntaan Yhdysvalloissa kytkeytyvistä muslimijärjestöistä on tehnyt mahdolliseksi tehdä havaintoja niistä konkreettisista taktiikoista, joita nuo järjestöt, CAIR ja ISNA etunenässä, käyttävät propaganda- ja soluttautumistoiminnassaan. Yksi Muslimiveljeskunnan keskeisistä toimintatavoista on ollut hyödyntää Lännessä valtakulttuurina olevia kulttuurimarxistisia narratiiveja ja tuottaa vasemmiston käyttöön veljeskunnan tavoitteita edistäviä uusia narratiiveja. Ideologisen subversion onnistumisen myötä veljeskunnan ja vasemmiston tuottamat narratiivit ovat niin yhdenmukaiset, että on mahdonta ja itse asiassa epärelevanttiakin yritää jäljittää, mistä jokin länsimaisen sivilisaation romahduttamiseen tähtäävä narratiivi on alun perin lähtöisin. Kirjoitelmasarjan seuraavassa osassa tarkastellaan eräitä näistä narratiiveista ja esitellään esimerkkien valossa verbaalisen jihadin taktiikoita.
Tämä on osa kirjoitelmasarjaa, jossa käsitellään Muslimiveljeskunnan historiaa ja toimintastrategioita. Vuonna 1928 Egyptissä perustettu Muslimiveljeskunta on nykypäivän jihadistijärjestöistä petollisin ja vaarallisin. Sillä on sama tavoite kuin kaikilla muillakin jihadistijärjestöillä: valtiovallan anastaminen, shari’a-lain voimaansaattaminen, islamilaisen valtion perustaminen, kalifaatin palauttaminen entiseen suuruuteensa ja laajentaminen lopulta kaikkialle maailmaan. Mutta se eroaa muista jihadistijärjestöistä pitkäjänteiseltä toimintastrategialtaan ja menetelmiltään. Se kutsuu Lännessä käyttämäänsä lähestymistapaa ”sivilisaatiojihadistiseksi prosessiksi”, millä se tarkoittaa ”suuren mittaluokan jihadia länsimaisen sivilisaation eliminoimiseksi ja tuhoamiseksi sisältä käsin ja ’sabotoimalla’ sen mitätön kotipaikka heidän omien käsiensä ja muslimien käsien kautta niin, että se eliminoituu.” Kirjoitelmasarjan yleinen johdanto on luettavissa tästä.
Kirjoitelmasarjan tässä osassa tarkastellaan eräitä tunnettuja sunnijihadistiryhmiä ja -yksilöitä, joiden juuret ovat tavalla tai toisella Muslimiveljeskunnassa tai sen ideologiassa. Kun hallituksen kovien vastatoimien kohteeksi 1950- ja 1960-luvulla joutunut Muslimiveljeskunta katsoi 1970-luvulla viisaammaksi luopua avoimesta väkivallasta Egyptin hallitusta kohtaan katsoen, että sen aika ei ollut vielä koittanut, alkoi ilmaantua suorempaa toimintaa ja väkivaltaista jihadia kannattavia ryhmiä, joille veljeskunnan lähestymistapa näyttäytyi riittämättömänä ja aivan liian hitaana. Erityisenä inspiraation lähteenä näille ryhmille toimivat veljeskunnan pääideologiksi 1950-luvulla kohonneen Sayyid Qutbin ajatukset islamin elvyttämisestä ja islamilaisen valtion perustamisesta. (Qutbin näkemyksiä tarkasteltiin kirjoitelmasarjan edellisessä osassa.)
On huomattava, että näillä kaikilla jihadistiryhmillä on sama tavoite kuin Muslimiveljeskunnallakin, ja ne perustelevat näkemyksensä huolellisesti vedoten shari’an oikeuslähteisiin, Koraaniin ja sunnaan, ja arvostettujen muslimioppineiden, kuten Ibn Taymiyyahin (1263–1328), Ibn Qudamahin (1147–1223) ja Ibn Qayyimin (1292–1350), fatwoihin. Sivilisaatiojihadia Lännessä käyvä Muslimiveljeskunta tekee kuitenkin kaikkensa pimittääkseen väkivaltaisen jihadin uskonnolliset perusteet, motivaatiot ja tavoitteet antamalla ymmärtää, että ”terrorismilla ei ole uskontoa” tai että sellaista asiaa kuin ”islamilainen terrorismi” ei ole olemassakaan, vaan kyse on vain pienestä joukosta ekstremistejä, jotka ovat ”kaapanneet islamin” omiin nimiinsä, tai että terrorismi on seurausta muslimeihin kohdistetusta ”sorrosta” ja ”syrjinnästä” ja niiden aiheuttamasta kaunasta ja sosiaalisista ongelmista. Sen mukaan keskeinen ongelma on ”islamofobia” – erittäin menestyksekkääksi osoittautunut termi, jonka Muslimiveljeskunnan ajatushautomo IIIT kehitti 1990-luvulla. Hämärtääkseen kokonaiskuvaa veljeskunta on lanseerannut myös epämääräisen käsitteen ”väkivaltainen ekstremismi”, jonka torjumiseen meidän kaikkien nyt pitäisi keskittyä – ja jonka keskeisiä edustajia eivät suinkaan ole muslimiterroristit vaan – yllätys, yllätys – ”äärioikeistolaiset ekstremistit” ja ”rasistiset”, ”islamofobiset” ja ”muukalaisvihamieliset” ääriryhmät.
Todellisuudessa ydinkysymys, johon meidän tulisi keskittyä, ei ole ”Kuinka torjua terrorismia?”, puhumattakaan siitä, kuinka torjua ”väkivaltaista ekstremismiä”, vaan pikemminkin ”Kuinka estää islamin ylivaltaa ajavia tahoja, olivatpa nämä muslimeja tai ei, saavuttamasta tavoitteittaan (joita ovat shari’an voimaansaattaminen, islamilaisen valtion perustaminen, kalifaatin palauttaminen ja siinä sivussa Israelin valtion tuhoaminen ja juutalaisten joukkotuho), joihin he pyrkivät hybridisodankäynnin eri menetelmin, kuten propagandan, disinformaation, ideologisen subversion, soluttautumisen ja terrori-iskujen avulla?” Jotta tämän uhan torjumisessa olisi mahdollista onnistua, on olennaista tietää, kuinka eri jihadistiryhmät itse perustelevat ja kuvaavat omia tavoitteitaan ja menetelmiään. Tietysti kaikkein tärkeintä on ylipäätään tiedostaa, että olemme sodassa, joka on aloitettu meitä vastaan jo 1 400 vuotta sitten, ja olemme juuri nyt Muslimiveljeskunnan ja muiden jihadistijärjestöjen meihin kohdistamien aktiivisten, herkeämättömien sotatoimien kohteena. Islamin mukaan alueet, jotka eivät ole ”islamin aluetta” (Dar al-islam), ovat ”sodan aluetta” (Dar al-harb), ja kun koko maailma on lopulta alistettu noudattamaan shari’aa eikä kukaan enää kapinoi vastaan, koittaa ”rauhan alueen” (Dar al-salam) aika. Juuri tähän utopistiseen ”rauhan” tilaan islamin ylivaltaa ajavat muslimit itse viittaavat puhuessaan islamista ”rauhan uskontona”, samaan aikaan kun he hykertelevät tyytyväisinä länsimaiden johtajien toistaessa hölmöyttään tuota samaa fraasia.
Profeetta sanoi: ”Minut on määrätty taistelemaan ihmisiä vastaan, kunnes he todistavat, että ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja että Muhammad on Hänen palvelijansa ja Hänen lähettiläänsä, suuntaavat kasvonsa qiblaamme (rukoussuuntaamme) kohti, syövät, mitä teurastamme, ja rukoilevat tavallamme.” (Sunan Abu-Dawud 2635)
Jihad ja sen eri muodot
Ennen kuin käsittelemme lähemmin eräitä jihadistiryhmiä, on hyödyllistä tarkastella lyhyesti jihadin käsitettä ja jihadin eri muotoja, sillä niin tekevät myös jihadistit itse oikeuttaakseen toimintansa shari’an oikeuslähteillä ja värvätäkseen sillä tavoin lisää muslimeja järjestöihinsä. Auktorisoitu shari’a-opas ’Umdat al-Salik, jonka on hyväksynyt niin Al-Azharin yliopisto Kairossa kuin Muslimiveljeskuntakin, määrittelee jihadin seuraavasti:
o9.0 Jihad tarkoittaa sotaa ei-muslimeja vastaan, ja se on etymologisesti johdettu sanasta mujahada, joka merkitsee sodankäyntiä uskonnon perustamiseksi…
Jihadia on monta lajia, ja sitä voidaan luokitella eri tavoin (ks. Islam Q&A: 20214). Se voi esimerkiksi olla sanallista, taloudellista tai fyysistä, mutta Koraanin (9:41) mukaan nimenomaan fyysinen, aseellinen jihad (qitaal) uskottomia vastaan Allahin tiellä (al-jihad fi sabil Allah) on parasta, mitä muslimi voi tehdä, eikä profeetta Muhammadkaan tiennyt mitään, mikä palkkionsa puolesta vetäisi vertoja sille:
Eivät taistelusta pois jäävät uskovaiset – paitsi ne, joilla on jokin vamma – ole samanveroisia kuin ne, jotka kilvoittelevat Allahin tiellä omaisuutensa ja henkensä uhalla. Allah suosii omaisuutensa ja henkensä uhalla kilvoittelevia enemmän kuin taisteluista pois jääviä. Hän on luvannut molemmille parhaan palkkion, mutta kilvoitteleville Hän antaa suuremman palkan kuin taistelusta pois jääville. (Koraani 4:95)
Kiiruhtakaa kevein tai raskain mielin ja kamppailkaa Allahin tiellä omaisuutenne ja henkenne uhalla. Tämä on teille parasta. Kunpa vain tietäisitte. (Koraani 9:41)
Allah rakastaa niitä, jotka taistelevat Hänen tiellään vierekkäin, aivan kuin he olisivat vankka muuri. (Koraani 61:4)
Mies tuli Allahin lähettilään luo ja sanoi: ”Neuvo minulle, onko mitään sellaista tekoa, joka vetää vertoja jihadille?” Hän vastasi: ”En tiedä sellaista tekoa.” (Sahih Al-Bukhari 4:52:4)
Profeetta sanoi: ”Pienikin pyrkimys taistella Allahin tiellä aamupäivällä tai iltapäivällä on parempi kuin maailma ja kaikki mitä siinä on.” (Sahih Al-Bukhari 4:52:50)
‘Auf b. Harith sanoi: ”Oi, Allahin lähettiläs, mikä saa Herran nauramaan ilosta palvelijalleen?” Hän vastasi: ”Kun tämä syöksyy vihollisen keskelle ilman panssaria.” ‘Auf veti pois yllään olleen panssariliivinsä ja heitti sen syrjään; sitten hän tarttui miekkaansa ja taisteli vihollista vastaan, kunnes hänet surmattiin. (Ibn Ishaq: 300)
Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että senkaltaisen da’wa-toiminnan ja sivilisaatiojihadin sijaan, johon Muslimiveljeskunta erityisesti panostaa, aktiivista toimintaa kaipaavat – ja usein varsin häiriintyneet – nuoret ja vähän vanhemmatkin muslimimiehet ovat tunteneet vetoa juuri fyysiseen jihadiin, jonka oikeuttamiseksi ja jatkamiseksi he ovat tarvittaessa turvautuneet mitä vainoharhaisimpiin ja villeimpiin salaliittoteorioihin.
Hyökkäävä jihad ja puolustava jihad
Aseellinen jihad (qitaal) voi olla puolustavaa (jihad al-daf) tai hyökkäävää (jihad talab). Näistä jälkimmäinen, jihad-talab, ”merkitsee hyökkäämistä kafireiden (kafir ”uskoton”, mon. kuffar) kimppuun näiden omissa maissa, kunnes näistä tulee muslimeja tai he maksavat jizyaa halukkaina alistumaan ja kunnes he tuntevat itsensä alistuneiksi” (Islam Q&A: 26125). Hyökkäävä jihad on muslimien niin kutsuttu yhteisöllinen velvollisuus (fard al-kifaya), mikä tarkoittaa sitä, että jokaisen muslimin ei tarvitse henkilökohtaisesti osallistua siihen, mikäli riittävä määrä muslimiyhteisön jäsenistä osallistuu siihen (’Umdat al-Salik: o9.0–1):
o9.1 Jihad on yhteisöllinen velvollisuus. Kun riittävä määrä ihmisiä suorittaa sitä menestyksekkäästi, toteuttaa sitä, se ei ole enää pakollista toisille (mistä todisteena ovat profeetan sanat): ”Se, joka antaa varusteita jihadia käyvällä sotilaalle, on itse suorittanut jihadia”. Ja Allah Korkein on sanonut: ”Eivät taistelusta pois jäävät uskovaiset – paitsi ne, joilla on jokin vamma – ole samanveroisia kuin ne, jotka kilvoittelevat Allahin tiellä omaisuutensa ja henkensä uhalla. Allah suosii omaisuutensa ja henkensä uhalla kilvoittelevia enemmän kuin taisteluista pois jääviä. Hän on luvannut molemmille parhaan palkkion, mutta kilvoitteleville Hän antaa suuremman palkan kuin taistelusta pois jääville. (Koraani 4:95 – J. Hämeen-Anttilan käännös)
Yhden tulkinnan mukaan islamin yhteisön eli umman velvollisuutena on hyökätä kafireita vastaan näiden omalla maaperällä vähintään kerran vuodessa, toisen tulkinnan mukaan hyökkäykseen on ryhdyttävä aina, kun se on mahdollista (Sheikki Yusuf al-Uyari). Sunnioppineiden keskuudessa yleisen näkemyksen mukaan kuitenkin vain kalifilla on oikeus julistaa hyökkäävä jihad ja johtaa sitä (Hämeen-Anttila 2004: 217). Tätä perustellaan sillä, että koordinoimattomat hyökkäykset ja muslimien ja kafireiden voimasuhteisiin liittyvät virhearvioinnit voivat johtaa kaaokseen ja muslimien kannalta epätoivottuun lopputulokseen: ”Mitä tulee jihadiin, joka tähtää valloitukseen ja kafireiden kutsumiseen islamiin, ja taisteluun niitä vastaan, jotka kieltäytyvät alistumasta Allahin komentoon, hallitsijan lupa on olennainen tässä tapauksessa niin, että asiat pysyvät hallinnassa” (Islam Q&A: 69746). Toisaalta esimerkiksi ’Umdat al-Salik (o9.0–1), shafi’iittisen lakikoulukunnan shari’a-opas, ei luokittele ilman kalifin lupaa suoritettuja valloitus- ja ryöstöretkiä suoranaisesti ”kielletyiksi” (haram) vaan pelkästään ”paheksuttaviksi” (makruh) – tai jopa sallituiksi, jos kalifia ei ole:
o9.6 On paheksuttavaa suorittaa sotaretki vihamielisiä ei-muslimeja vastaan ilman kalifin lupaa (A: tosin jos kalifia ei ole (o25), lupaa ei vaadita).
o9.8 Kalifi (o25) sotii juutalaisia, kristittyjä ja zarathustralaisia vastaan (N: sillä ehdolla, että hän on ensin kutsunut heitä islamin uskoon ja harjoittamiseen, ja jos he eivät ole suostuneet, kutsunut heitä noudattamaan islamin sosiaalista järjestystä maksamalla ei-muslimiveroa (jizyaa, o11.4), mikä on maksamisen merkitys, ei itse raha, samalla kun he säilyttävät esi-isiensä uskonnot) (O: ja sota jatkuu) kunnes heistä tulee muslimeja tai he maksavat ei-muslimiveroa (O: Allahin Korkeimman mukaisesti ”Taistelkaa niitä Kirjan ihmisiä vastaan, jotka eivät usko Allahiin ja viimeiseen päivään, eivät pidä kiellettynä sitä, mitä Allah ja Hänen profeettansa ovat kieltäneet, eivätkä ota uskonnokseen totuuden uskontoa (ts. islamia). Taistelkaa heitä vastaan, kunnes he maksavat nöyrinä veronsa” (Koraani 9:29)…).
o9.9 Kalifi taistelee kaikkia muita kansoja vastaan, kunnes heistä tulee muslimeja (O: koska he eivät ole Kirjan kansoja, eikä heitä kunnioiteta sellaisina, eikä heillä ole oikeutta tehdä sopimusta veron (jizyan) maksamisesta) (n: vaikka hanafiittisen koulukunnan mukaan kaikkien kansojen ihmiset, jopa kuvanpalvojat, saavat elää islamilaisen valtion suojelun alaisina, jos heistä joko tulee muslimeja tai he suostuvat maksamaan veroa, ainoana poikkeuksena islamin uskonhylkääjät ja arabikuvanpalvojat, joilla kummillakaan ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä muslimiksi)…
Hyökkäävää jihadia on harjoittanut Islamilainen valtio (ISIS) Irakissa ja Syyriassa kalifi Abu Bakr al-Baghdadin (s. 1971) johdolla (Memri-TV 4.10.2015). Monille voi tulla yllätyksenä, että lähes kaikki viimeisen vuosisadan aikana tapahtunut jihadistinen toiminta, mukaan lukien länsimaissa siviileihin kohdistetut terrori-iskut, kuten syyskuun 11. päivän isku, on jihadistien itsensä mukaan kuitenkin ollut ”puolustavaa jihadia” (jihad al-daf). Osaselityksenä tälle on ollut Ottomaanien kalifaatin lakkauttaminen vuonna 1924, minkä johdosta sunnimuslimien keskuudessa on ollut hämmennystä sen suhteen, onko hyökkäävän jihadin käynnistäminen ilman kalifia sallittua vai ei, ja niinpä fyysistä jihadia ylimpänä hartaudenharjoituksena ihannoivat muslimit ovat jihadinsa oikeuttaakseen joutuneet turvautumaan hyökkäävän jihadin käsitteen sijaan puolustavan jihadin käsitteeseen. Puolustavan jihadin tarpeeseen 1930–1940-luvun Egyptissä viittaa Muslimiveljeskunnan perustaja Hasan al-Banna (1906–1949) teoksessaan ”Jihadin kirja”:
Oppineet ovat yhtä mieltä tästä asiasta, kuten pitäisi olla ilmeistä, ja näin on riippumatta siitä, ovatko he mujtahidineja vai muqalidineja, salafeja (varhaisia) vai khalafeja (myöhempiä). He ovat kaikki yksimielisiä siitä, että jihad on fard-kifaya, joka on määrätty islamin ummalle islamin da’wan levittämiseksi, ja että jihad on fard-ain, jos vihollinen hyökkää muslimimaihin. Tämä päivänä, veljeni, kuten tiedätte, muslimit on pakotettu olemaan toisten alamaisina ja uskottomien määräiltävinä. Maamme on saarrettu ja hurruma’atimme (henkilökohtainen omaisuutemme, kunniamme, arvokkuutemme ja yksityisyytemme) häpäisty. Vihollisemme valvovat tekemisiämme, ja heidän oikeudenkäyttönsä säätelee islamilaista elämäntapaamme (din). Siitä huolimatta muslimit eivät onnistu täyttämään da’wa-velvollisuuttaan. Näin ollen tässä tilanteessa joka ainoan muslimin velvollisuutena on ryhtyä jihadiin. Jokaisen tulisi valmistautua mentaalisesti ja ruumiillisesti siten, että kun Allahin käsky tulee, hän on valmis. (al-Banna: teoksessa MS: 235)
Shari’an mukaan jokaisella muslimilla on henkilökohtainen velvollisuus (fard al-ain) ryhtyä puolustavaan jihadiin, jos jokin seuraavista neljästä ehdosta täyttyy: 1) vihollinen on hyökännyt muslimimaahan, 2) muslimi kohtaa vihollisen taistelutilanteessa, 3) hallitsija (kalifi, imaami) on antanut käskyn taistella tai 4) henkilöä tarvitaan tehtävään, jota kukaan muu ei kykene suorittamaan (Islam QA: 20214). Viimeksi mainitun ehdon sijaan neljäntenä ehtona mainitaan usein tilanne, jossa vihollinen on ottanut muslimeja vangiksi (Azzam 1979). Merkittävä sunnioppinut sheikki ibn Taimiyyah (1263–1328) toteaa:
Puolustavassa jihadissa on kyse hyökkääjän karkottamisesta, ja se on velvoittavin jihadin muoto. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että on pakollista puolustaa uskontoa ja sitä, mikä on pyhää. Heti imanin (uskon) jälkeen tärkein velvollisuus on karkottaa vihollinen, joka hyökkää uskontoamme ja maallisia asioitamme vastaan. Tälle jihadille ei ole vaatimuksia, kuten varusteita ja kulkuneuvoja, vaan jokainen kohtaa vihollisen kykyjensä mukaisesti. (Azzam 1979; Masood Azhar 2011.)
Yllä mainituissa tilanteissa, joissa jihad on jokaisen muslimin henkilökohtainen velvollisuus, jihadille ei tarvita vanhemman, aviomiehen, velkojan tai hallitsijan lupaa (Azzam 1979; Islam Q&A: 69746) – eikä näin ollen myöskään minkään jihadistijärjestön tai muun auktoriteetin lupaa. Lännessä viime aikoina yleistyneessä ”kotikutoisessa terrorismissa”, jossa niin kutsuttu ”yksinäinen toimija”, ”yksinäinen susi” tai ”kaupunkisusi”, joiksi al-Qa’ida näitä toimijoita myös kutsuu, suorittaa terrori-iskun itsenäisesti, usein netistä löytämiensä ohjeiden mukaan ja ilman suoraa kontaktia mihinkään jihadistijärjestöön, on kyse nimenomaan henkilökohtaiseksi velvollisuudeksi katsotusta puolustavasta jihadista, jossa ”jokainen kohtaa vihollisen kykyjensä mukaan”.
Mutta kuinka jihadistien terrori-iskut esimerkiksi New Yorkissa, Madridissa, Lontoossa, Glasgow’ssa, Mumbaissa, Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Ottawassa ja muualla kaukana muslimimaista voivat mitenkään olla tulkittavissa puolustavaksi jihadiksi? Jos isku tapahtuu alueella, jonka jihadistit ovat joskus historian saatossa sota- ja ryöstöretkillään onnistuneet valtaamaan ja ”pyhittämään” siten islamille ”tuomiopäivään” asti, kuten vaikkapa Espanjassa, Intiassa tai Israelissa, silloin noiden niin kutsuttujen waqf-alueiden nykyisiä ei-muslimiasukkaita pidetään ”miehittäjinä”, ja taistelu heitä vastaan on puolustavaa jihadia, joka tähtää vallan anastamiseen ja shari’a-lain voimaansaattamiseen alueella niin, että se saadaan palautettua osaksi islamin aluetta (Dar al-islam). On myös toinen mahdollinen selitys, joka ei liity siihen, tapahtuuko isku entisen kalifaatin alueella vai ei. Sen taustalla olevan ajatuskulun avaaminen vaatii lyhyen katsauksen globaalin jihadin historiaan.
Puolustavan jihadin käsitteeseen shari’assa liittyy periaate, jonka Ibn Taimiyyah on muotoillut seuraavasti: ”Jos viholliset saapuvat muslimimaahan, ei ole epäilystä, että lähimpien ja sen jälkeen toiseksi lähimpien velvollisuutena on torjua heidät, koska muslimimaat ovat kuin yksi maa”. (Azzam 1979; Masood Azhar 2011.) Jos hyökkäyksen kohteena olevat muslimit eivät siis kykene itse nujertamaan ja karkottamaan hyökkääjiä, puolustavan jihadin velvollisuus laajenee naapurialueiden muslimien velvollisuudeksi ja tarvittaessa lopulta koko umman, maailmanlaajuisen muslimiyhteisön, velvollisuudeksi. Tämän idean pohjalta sheikki Abdullah Yusuf Azzam (1941–1989) synnytti 1980-luvun alussa globaalin jihadin liikkeen, joka kannusti maailman kaikkia kynnelle kykeneviä muslimeja ”liittymään karavaaniin” ja puolustamaan Afganistanin muslimeja Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan. Näin puolustavasta jihadista tuli Azzamin ja hänen seuraajiensa mukaan maailman kaikkien muslimien henkilökohtainen velvollisuus. Tässä vaiheessa ideana oli vielä, että muslimit matkustavat (hijra) kotimaistaan Afganistaniin käydäkseen siellä puolustavaa jihadia ja perustaakseen sinne islamilaisen valtion, josta käsin kalifaatin palauttaminen oli sitten määrä aloittaa.
Neuvostoliiton vetäydyttyä Afganistanista paikalliset mujahidinit ryhtyivät taistelemaan keskenään, maa ajautui sekasortoon ja jihadistijohtajien oli tarpeen löytää uusi kohde ”puolustavalle jihadilleen”. Tällöin päädyttiin johtopäätelmään, jonka mukaan Yhdysvallat liittolaisineen eli ”sionistis-ristiretkeläinen liittouma” oli syypää siihen, että islamilaisen valtion perustaminen ei onnistunut Afganistanissa, eikä se tule onnistumaan muissakaan maallistuneissa muslimimaissa, ennen kuin niiden ”uskonluopiohallitsijoita” sätkynukkeinaan käyttävä ”sionistis-ristiretkeläinen liittouma” on saatu nujerrettua ja lamaannutettua – vähintäänkin moraalisesti ja/tai taloudellisesti niin, että se ei enää tunne houkutusta puuttua muslimimaiden asioihin vaan sallii jihadistien rauhassa saattaa voimaan shari’a-lain ja perustaa haluamansa islamilaisen valtion.
Näin Yhdysvalloista ja sen liittolaisista tuli jihadistien ykkösvihollisia, ja puolustavaa jihadia kannustettiin harjoittamaan suorittamalla terrori-iskuja suoraan näitä maita ja niiden kansalaisia vastaan, joiden selitettiin olevan omalta osaltaan vastuussa valitsemiensa johtajien päätöksistä. Terrori-iskujen kohdistaminen siviileihin oikeutettiin lisäksi vainoharhaisilla salaliittoteorioilla, uhrinarratiiveilla, Koraanin qisas- eli silmä silmästä -kostoperiaatteella ja shari’aan perustuvilla fatwoilla. Oman panoksensa jihadistien asiaan on antanut Muslimiveljeskunta, joka on koko ajan tukenut jihadisteja salaa kulissien takana, jos se on katsonut niillä olevan realistisia mahdollisuuksia edistää tavoitteitaan, ja samalla syöttänyt länsimaiselle yleisölle narratiiveja, joiden mukaan länsimaat itse ovat viime kädessä vastuussa muslimien suorittamista terroriteoista, joiden todellisia uhreja ovat muslimit. Tavoitteena on ollut lieventää jihadisteihin kohdistuvia vastatoimia niin, että nämä pystyvät perustamaan havittelemansa islamilaisen valtion, ja varmistaa, että veljeskunta itse saa rauhassa ja kenenkään estämättä jatkaa omaa sivilisaatiojihadiaan Länttä vastaan.
”Tilaisuutta ei voi järjestää suojelupoliisin antamien uhka-arvioiden takia…”
Kuten kirjoitelmasarjan edellisessä osassa todettiin, Sayyid Qutb painotti, että islamin saapuminen tai perustaminen uuteen yhteiskuntaan johtaa aina väistämättä konfliktiin, koska ympäröivä jahili-yhteiskunta haluaa säilyttää itsensä ja tukahduttaa Allahin suvereniteettia julistavan islamin. Tällöin ”islamilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin puolustautua hyökkäystä vastaan” (MS: 83) ja ”hävittää täysin kaikki sellaiset järjestelmät, koska ne ovat esteitä universaalin vapauden tiellä” (MS: 85). Toisin sanoen kaikki ei-muslimien pyrkimykset säilyttää omat ”jahili”-lakinsa, -yhteiskuntajärjestyksensä, -kulttuurinsa, -perinteensä ja -elämäntapansa ja estää niiden syrjäyttäminen shari’a-lailla ovat tämän näkemyksen mukaan ”hyökkäystä”, jonka torjumiseksi muslimien on velvollisuus ryhtyä puolustavaan jihadiin ”universaalin vapauden” puolustamisen nimissä. Niinpä esimerkiksi malilaiset, burkinafasolaiset, nigerialaiset, keskiafrikkalaiset, tansanialaiset, kenialaiset, venäläiset, kiinalaiset, intialaiset, bangladeshilaiset, srilankalaiset, thaimaalaiset, burmalaiset, filippiiniläiset, australialaiset, suomalaiset ja muut eurooppalaiset ei-muslimit, jotka pyrkivät puolustamaan itseään, läheisiään, omaa yhteiskuntaansa, kulttuuriaan, vapauksiaan, uskontoaan tai uskonnottomuuttaan islamin ylivaltaa ja shari’an toimeenpanemista ajavia muslimeja vastaan, ovat viimeksi mainittujen näkökulmasta ”hyökkääjiä”, joita vastaan on taisteltava ja joiden jahili-instituutiot on hävitettävä täysin.
Kuinka kafirit sitten pyrkivät säilyttämään omat lakinsa, yhteiskuntajärjestyksensä, kulttuurinsa ja elämäntapansa? Elämällä normaalisti ja käyttämällä ilmaisunvapauttaan – erityisesti informoidakseen muita siitä, mitä shari’a pitää sisällään ja mitä sen täytäntöönpanosta seuraa muille kuin muslimeille (yhtäältä juutalaisille, kristityille ja zarathustralaisille ja toisaalta kaikille muiden uskontojen ja maailmankatsomusten edustajille), varoittaakseen ihmisiä islamin jihad-doktriinista ja raportoidakseen, mitä islamin ylivaltaa ajavat muslimit itse kertovat omissa medioissaan ja omissa oloissaan tavoitteistaan ja motivaatioistaan. Harva esimerkiksi tietää, että shari’an keskeisistä oikeuslähteistä noin 60 % on omistettu ei-muslimien kohtelulle: Koraanista 64 %, haditheista 32 % ja Muhammadin elämäkerrasta 81 % (CSPI). Shari’a ei suinkaan ole jotain, mikä koskee vain muslimeja, vaan se koskee mitä suuremmissa määrin muita kuin muslimeja.
Mikään ei uhkaa shari’an toimeenpanemista enemmän kuin edellä mainitun kaltaisen informaation totuudenmukainen välittäminen yleisön tietoon. Siksi jihadistit ja eritoten Muslimiveljeskunta, OIC ja muut islamin ylivaltaa ajavat tahot ovat tehneet ja tekevät kaikkensa lopettaakseen ilmaisun- ja taiteen vapauden ja pakottaakseen maailman kaikki valtiot omaksumaan muodossa tai toisessa osaksi lainsäädäntöään shari’an jumalanpilkkalait, jotka kieltävät kuolemanrangaistuksen uhalla muun muassa kaikenlaisen islamin ja shari’an kritisoimisen ja satiirisen kommentoimisen, Allahin, enkeleiden ja jinnien olemassaolon kieltämisen, Allahin, Muhammadin ja ”uskonnon” (eli islamin) ”herjaamisen” ja sen kieltämisen, että ”Allah tarkoitti profeetan viestin olevan uskonto, jota koko maailma seuraa” (’Umdat al-Salik: o8.0–o8.7). On huomattava, että ”herjaamisen” käsite shari’assa ei tarkoita valheellisen tiedon levittämistä, kuten Lännessä on tapana ajatella, vaan sellaisen tiedon levittämistä, mistä kohteena oleva taho ei pidä (ghiba) tai mikä huonontaa tämän suhteita tiedon vastaanottajaan (namima) (’Umdat al-Salik: r2.2–r2.3). Lisäksi ”herjaaminen” ei shari’assa rajoitu tapauksiin, joissa kohteena on ihminen, vaan sen mukaan herjaus voi kohdistua myös ”uskontoon” eli islamiin. Näin ollen ”uskonnon herjaamista” on totuudenmukaisen informaation kertomisen islamista ja shari’asta, jos muslimit eivät pidä siitä tai jos se haittaa heidän asiaansa eli shari’an voimaansaattamista. Se on siis lähes identtinen ”vihapuheen” käsitteen kanssa, jolla tarkoitetaan käytännössä kaikkea sellaista puhetta, josta vasemmistofasistit eivät pidä tai joka kyseenalaistaa heidän ideologiansa. (Gates of Vienna, 3.12.2012.)
Deborah Weiss kertoo OIC:n 10-vuotissuunnitelmasta saada kriminalisoitua ”islamin herjaaminen” kaikkialla maailmassa.
Aiman al-Zawahiri, al-Qa’idan nykyinen johtaja, syytti 4.3.2006 julkaistussa videonauhoituksessa sananvapautta “loukkauksesta profeetta Muhammadia vastaan” ja kertoi sen olevan ”jatkoa ristiretkeilijöiden sodalle islamia vastaan” (CNN 5.3.2006). Yhdysvaltais-jemeniläinen sheikki Anwar al-Awlaki (1971–2011), jolle al-Zawahirin tavoin suurena inspiraation lähteenä toimivat Sayyid Qutbin ajatukset, on puolestaan todennut: “Jos teillä on oikeus solvata Allahin lähettilästä, meillä on oikeus puolustaa häntä. Jos sananvapauteenne kuuluu Muhammadin häpäiseminen, uskontoomme kuuluu taisteleminen teitä vastaan.” (Inspire 1, 2010, s. 26; NY Times 8.5.2010.) Mainittakoon, että Al-Awlaqi, joka oli yksi Arabian niemimaan al-Qa’idan (AQAP) johtohahmoista ja joka sai surmansa Yhdysvaltain ilmaiskussa 30.0.2011, inspiroi lukuisia jihadisteja terrori-iskuihin blogi- ja Facebook-päivityksillään sekä Inspire-online-lehden välityksellä, mistä syystä häntä on kutsuttu ”Internetin bin Ladeniksi”, ja hänellä tiedetään olleen yhteyksiä muun muassa syyskuun 11. päivän iskujen tekijöihin, Fort Hoodin (5.11.2009) ammuskelijaan Nidal Malik Hasaniin ja joulupäivänä 25.12.2009 matkustajakoneen räjäyttämistä yrittäneeseen ”alushousupommittaja” Umar Faruk Abdulmutallabiin.
Islamin ylivaltaa ajavat tahot, niin muslimit kuin vasemmistofasistitkin, ovat Lännessä onnistuneet edistämään hyvin tehokkaasti tavoitettaan sananvapauden eliminoimiseksi uhkailemalla väkivallalla ja mellakoilla ja suorittamalla terrori-iskuja, murhia ja murhayrityksiä muun muassa Kööpenhaminassa, Amsterdamissa, Pariisissa ja Garlandissa Teksasissa. Monissa länsimaissa viranomaiset ovat häpeällisesti ilmaisseet alistumistaan shari’an määräyksiin ja kuuliaisuuttaan jihadisteille peruuttamalla eri yleisötilaisuuksia vedoten ”turvallisuussyihin” tai turvajärjestelyjen suuriin kuluihin. Yhä useammin tulemme Suomessakin kuulemaan jo tutuksi tulleen ilmoituksen: ”Tilaisuutta ei voi järjestää suojelupoliisin antamien uhka-arvioiden takia…”
Jihadin säännöt
Islamissa, mukaan lukien jihadissa, kaikki perustuu shari’aan, pyhään lakiin, joka ei ole muutettavissa ihmisten päätöksillä (Hämeen-Anttila 2001: 26). Eräs asia, jota jihadistit usein käsittelevät kirjoituksissaan ja puheissaan, on shari’an sanelemat voimankäytön tai pikemminkin jihadin säännöt. Tämä aihepiiri on jihadistien kannalta tärkeä, sillä shari’an oikeuslähteistä löytyy tukea osittain ristiriitaisille tulkinnoille sen suhteen, saako esimerkiksi naisia, lapsia ja toisia muslimeja tappaa ja saako vihollisen omaisuutta tuhota silmittömästi jihad-iskujen yhteydessä. Jihadistien on olennaista saada vakuutettua muut muslimit siitä, että heidän toimensa todellakin ovat oikeutettuja eli shari’a-lain mukaisia. Alla on lueteltuna joukko tapauksia, jotka shari’an mukaan ovat sallittuja:
Taistelu on sallittua, vaikka sivullisina uhreina menehtyisi ihmiskilpinä pidettyjä muslimivankeja tai vihollisjoukkojen riveihin pakotettuja muslimeja. Muslimien on luvallista suorittaa yöllisiä yllätyshyökkäyksiä, soluttautua uskottomien joukkoihin, harhauttaa näitä ja valehdella näille. Muslimi saa sodassa teeskennellä aitoa ystävyyttä vihollisen kanssa, vaikka se menisi niin pitkälle, että hänen pitää teeskennellä kuvanpalvontaa ja uskottomuutta. (Faraj 1986: 207–230.) Pisimmälle vietynä tämä merkitsee sitä, että kafiriyhteiskuntaan soluttautuakseen ja kafireiden tiedustelua harhauttaakseen jihadisti voi tehdä mitä tahansa asioita, jotka yleensä ovat muslimeilta kiellettyjä, kuten pukeutua kafireiden tavoin, nauttia alkoholia, syödä sianlihaa, pitää ei-muslimiystäviä, tekeytyä kristityksi tai tekeytyä kääntyvänsä kristityksi, olla seksuaalisissa suhteissa ilman rajoitteita, rahoittaa toimintaansa huumekaupalla ja muulla rikollisella toiminnalla ja jopa tappaa toisia muslimeja, mikäli se on tarpeellista osana suurempaa suunnitelmaa ”taistelussa Allahin asian puolesta”. (Lue lisää: Sota on petosta ja ’Umdat al-Salik: r8.2.) Tähän liittyy myös shari’aan sisältyvä erivapausperiaate, jonka mukaan se, mikä on normaalisti kiellettyä, on sallittua, mikäli pakko tai tarve sitä edellyttää (lue lisää: ’Umdat al-Salik: c6.2, r32.1, c7.2). Käytännössä tämä merkitsee sitä, että koska jihad on tietyin edellytyksin muslimiyhteisön pakollinen velvollisuus ja erityisesti ”puolustava jihad” on jokaisen muslimin henkilökohtainen velvollisuus, sen nimissä voi tehdä jotakuinkin mitä tahansa. Mainittakoon, että Islamilainen valtio julkaisi vuonna 2015 ”Turvallisuusoppaan yksinäisinä susina toimiville jihadisteille ja pikku soluille”, jossa annetaan seikkaperäisiä soluttautumisohjeita ja ohjeita siitä, kuinka välttää joutumasta länsimaisten tiedusteluelinten haaviin, ja samanlaisia ohjeita on jo aiemmin julkaissut Arabian niemimaan al-Qa’ida omassa Inspire-lehdessään (lue lisää: IPT 9.11.2015, Geller 11.1.2016).
Se, että muslimi ei julkisesti rukoile, käy moskeijassa, käytä muslimivaatteita tai aja partaansa muslimityylisesti, ei siis suinkaan merkitse, että kyseinen muslimi ei olisi harras muslimi. Kyse saattaa olla taqiyyasta, kafireiden tietoisesta harhauttamisesta. Toisaalta aidosti maallistunut muslimi, joka sittemmin havahtuu pelkäämään joutumista helvettiin, saattaa tehdä äkkiarvaamatta jihad-iskun toivoen marttyyrikuolemaa, joka islamin mukaan on ainoa varma tae paratiisiin pääsystä.
Yksi vakiokysymys, jota islaminoppineet käsittelevät jihadia käsittelevissä fatwoissaan, on nimenomaan siviilien – naisten, lasten ja kafireiden joukossa vangittuina olevien, ihmiskilpinä pidettyjen tai vapaaehtoisesti oleskelevien toisten muslimien – tappaminen. Asiaa käsitellään perusteellisesti muun muassa Arabian niemimaan al-Qa’idan Inspire-lehden 8 (2011: 41–47) kansikuvajutussa, jonka on kirjoittanut yllä mainittu sheikki Anwar al-Awlaki. Yleisesti islaminoppineet ovat sitä mieltä, että naisia ja lapsia (joihin luetaan vain ne, joilla ei kasva vielä häpykarvoja) ei tulisi ilman perusteltua syytä surmata, mikäli nämä on otettu sotasaaliiksi eli orjiksi tai seksiorjiksi. Jihadistien on kuitenkin sallittua käyttää kafireita vastaan kaikkia sellaisia taistelumenetelmiä ja aseita, joiden käyttäminen voi johtaa siihen, että sivullisina uhreina saa surmansa siviilihenkilöitä, naisia, lapsia, vanhuksia ja toisia muslimeja. Tätä perustellaan sillä, että profeetta Muhammad salli muslimien suorittaa kafireita vastaan yöllisiä yllätyshyökkäyksiä (bayat), joiden yhteydessä sai väistämättä surmansa myös naisia ja lapsia (Sahih Muslim 19:4322 ja Sahih Bukhari 52:256). Toisena perusteena mainitaan se, että Muhammad käytti al-Taifin kaupunkia vastaan katapulttia, joka epätarkkana aseena surmasi sattumanvaraisesti niin taistelijoita kuin siviilejäkin. Tältä pohjalta artikkelissa tehdään se johtopäätös, että esimerkiksi pommin räjäyttäminen vihollismaan asutuskeskuksessa, juomaveden saastuttaminen tai kafireiden surmaaminen tulvalla, tulella, silmittömällä ammuskelulla tai muilla joukkotuhomenetelmillä on sallittua, koska se on rinnastettavissa katapultin käyttöön. Yhden näkemyksen mukaan näitä menetelmiä ei tulisi kuitenkaan käyttää, ellei kafiriuhrien lukumäärä ole suurempi kuin sivullisina uhreina kuolevien muslimien lukumäärä. Mitä tulee muslimien surmaamiseen, lieventävänä asianhaarana pidetään sitä, että kafireiden keskuudessa oleskelevia muslimeja ei pidetä niin puhtaina kuin muita muslimeja, ja sivullisina uhreina kuolevien muslimien luvataan joka tapauksessa kuolevan marttyyreina.
Edellä sanottu merkitsee sitä, että on olemassa vakava uhka, että jihadistit käyttävät biologisia tai kemiallisia aseita, likaisia pommeja, EMP-pommeja ja muita vastaavia aseita asiansa edistämiseksi esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Euroopassa. Al-Awlaki painottaa: ”Mujahidinien tulisi ottaa operaatioidensa kohteiksi muslimeja vastaan sodassa olevien kansakuntien väestöt, erityisesti sotaa johtavien Yhdysvaltojen, Britannian ja Ranskan väestöt, ja käyttää räjähteitä, myrkkyjä, tuliaseita ja kaikkia muita, niille suurinta tuhoa aiheuttavia menetelmiä, ja tämä on suurimpia tekoja, joilla muslimi voi nykyaikana palvoa Allahia.” Kuten aiemmin jo mainittiin, iskuja on pyritty oikeuttamaan myös uhrinarratiiveilla ja Koraanin qisas-periaatteella sekä sillä, että kafirisiviilit ovat vapaaehtoisesti valinneet omat johtajansa ja ovat siten omalta osaltaan vastuussa näiden toimista.
Katsaus sunnijihadistiryhmien historiaan ja strategioihin
Lähes kaikkien sunnijihadistiryhmien lähtökohtana on se Sayyid Qutbin ajatus, että islamin elvyttämiseksi tarvitaan etujoukko, jonka on aluksi irrottauduttava vähintäänkin henkisesti jahili-yhteiskunnasta. Yhden näkemyksen mukaan tuon etujoukon on sitten ryhdyttävä ”puolustavaan jihadiin” lähivihollista, omien maidensa ”uskonluopiohallitsijoita”, vastaan vallan anastamiseksi ja shari’an voimaansaattamiseksi. Monet katsovat, että tämä edellyttää ensin siirtymistä (hijra) uudelle alueelle ja tukikohdan (qaida) perustamista sinne, aivan kuten Muhammad teki siirtyessään Mekasta Medinaan. Tällöin ensisijaisena tehtävänä on varmistaa, että tuo tukikohta-alue pysyy jihadistien hallussa, mikä voi edellyttää jihadisteille epälojaalien ja heitä vastustavien ainesten eliminointia alueelta. Tukikohta-alue voidaan mieltää joko alueeksi, jonne siirrytään islamilaisen valtion perustamiseksi (mikä on esimerkiksi joidenkin Eurooppaan saapuvien muslimisiirtolaisten motiivi heidän omien puheidensa mukaan), tai se voidaan mieltää väliaikaiseksi harjoitusalueeksi, jihadistihautomoksi, josta jihadistit palaavat sitten taistelemaan omien maidensa ”uskonluopiohallitsijoita” vastaan perustaakseen islamilaisen valtion sinne. Minne islamilainen valtio sitten perustetaankin, jihadistien on määrä sieltä käsin jatkaa ”puolustavaa jihadiaan” kalifaatin palauttamiseksi entiseen laajuutensa ja laajentamiseksi sitten edelleen koko maailmaan. Siirtymistä (hijra) taistelemaan uudelle alueelle voidaan perustella myös tarpeella puolustaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta ummaa, maailmanlaajuista muslimiyhteisöä. Siinä missä jotkut jihadistit katsovat, että lähivihollisen nujertaminen on hyödyllinen keino estää kaukovihollista käyttämästä vaikutusvaltaansa muslimimaissa, toiset katsovat, että lähivihollisen kaatamiseksi parasta on ensin nujertaa lähivihollista ”sätkynukkenaan” käyttävä kaukovihollinen: ”sionistis-ristiretkeläinen liittouma”. Muslimiveljeskunta tähtää samoihin päämääriin kuin muutkin jihadistiorganisaatiot, mutta se hyödyntää tavoitteidensa saavuttamiseksi erittäin pitkäjänteistä strategiaa ja hybridisodankäynnin koko menetelmäkirjoa.
Kun edellä mainittuihin aineksiin lisätään vaihtelevissa määrin juutalaisvihaa, vainoharhaisia salaliittoteorioita, marttyyrikuoleman ihannointia, pyrkimystä toteuttaa islamin apokalyptisia profetioita ja kinastelua keskenään kilpailevien ja eri toimintamalleja kannattavien jihadistiryhmien välillä, saadaan ne peruselementit, joista nykypäivänkin jihadistin maailmankuva muodostuu.
Hizb ut-Tahrir
Eräs merkittävä, jo varhain Muslimiveljeskunnasta irtaantunut järjestö on Hizb ut-Tahrir (suom. ”Vapautuspuolue”). Sen perusti vuonna 1952 Muslimiveljeskunnan jäsen Taquiddin Nabhani, jonka mielestä veljeskunnan lähestymistapa ei ollut tarpeeksi radikaali. Hizb ut-Tahrir, jolla on arviolta noin miljoona jäsentä 50 valtiossa ja jolla on samankaltainen, salamyhkäisistä soluista muodostuva organisaatiorakenne kuin Muslimiveljeskunnallakin, muistuttaa yleisiltä toimintastrategioiltaan ja soluttautumistaktiikoiltaan suuresti Muslimiveljeskuntaa, mutta omien sanojensa mukaan se keskittyy ennen kaikkea poliittiseen toimintaan, eikä se Lännessä pyri samalla tavalla kätkemään ja vääristelemään tavoitteitaan kuin Muslimiveljeskunta. Päinvastoin se ilmoittaa verkkosivuillaan hyvin selkeästi, että sen päämääränä on anastaa poliittinen valta, saattaa voimaan shari’a-laki ja perustaa globaali kalifaatti. Muslimiveljeskunnan tavoin Hizb ut-Tahrir harjoittaa länsimaissa Mekan vaiheen mukaista lähestymistapaa, jossa keskitytään da’waan eli islamilaisen propagandan levittämiseen ja pidättäydytään toistaiseksi aseellisesta jihadista, koska muslimit ovat vielä altavastaajan asemassa näissä maissa. Hizb ut-Tahririn jäsenet ovat kuitenkin valmiita aseelliseen jihadiin, kun tilanne shari’an mukaan edellyttää sitä. Tämäkin kaikki on avoimesti kerrottuna järjestön verkkosivuilla (ks. esim. Hizb-ut-Tahrir, Hizb-ut-Tahrir Australia, Hizb-ut-Tahrir America).
Hizb ut-Tahrir on tällä hetkellä kielletty muun muassa Venäjällä, useissa Keski-Aasian valtioissa, Saksassa, Ranskassa, Alankomaissa, Egyptissä, Pakistanissa ja Saudi-Arabiassa.
Ankarassa Turkissa 6.3.2016 järjestetyssä kalifaatti-konferenssissa Hizb ut-Tahririn Australian osaston edustaja Ismail Al-Wahwah kehottaa osallistujia ”palauttamaan kalifaatin, nostamaan [islamin] lipun salkoon, palauttamaan shari’an, yhdistämään islamin kansakunnan ja johtamaan jihad-armeijoita, jotka valloittavat Euroopan ja Amerikan niin, että Allahin sana hallitsee täydellisesti”. Ks. video MEMRI-TV:stä.
Mainittakoon, että syyrialaissyntyinen Omar Bakri (s. 1958), entinen Muslimiveljeskunnan jäsen, johti 10 vuoden ajan Britannian Hizb ut-Tahriria, kunnes perusti vuonna 1996 Anjem Choudaryn (s. 1967) kanssa Al-Muhajiroun-järjestön. Al-Muhajiroun kiellettiin Britanniassa vuonna 2005 sen terrorismiyhteyksien johdosta, tosin se on jatkanut toimintaansa aina uusien nimien alla. Kuten tunnettua, niin Bakri kuin Choudarykin vetoavat kannattajiinsa erittäin suorapuheisella, salafistisella tyylillään, joka poikkeaa jyrkästi Muslimiveljeskunnan käyttämästä varovaisesta ja tietoisesti harhaanjohtavasta retoriikasta, ja juuri siksi se vetoaa moniin, erityisesti huonosta itsetunnosta kärsiviin musliminuoriin. Suomessakin maaliskuussa 2013 vieraillut Anjem Choudary tuomittiin 6.9.2016 terrorismin tukemisesta vankeuteen, mistä hänen on määrä vapautua lokakuussa 2018.
Jama’at al-Muslimin (Takfir wal-Hijra)
Shukri Mustafa
Shukri Mustafa (1942–1978), joka oli Muslimiveljeskunnan jäsen ja joka oli vangittu vuonna 1965 veljeskunnan pamflettien levittämisestä, tutustui vankilassa Qutbin ajatuksiin ja perusti vankitovereineen Jama’at al-Muslimin-liikkeen. Kun Mustafa oli vapautunut vankilasta vuonna 1971 Sadatin muslimiveljille myöntämän armahduksen ansiosta, hän alkoi kerätä kannattajia tavoitteenaan muodostaa etujoukko, jonka oli määrä elvyttää islam, kuten Qutb oli Ma’alim fi al-Tariq ‑teoksessaan opastanut. Lehdistössä liikettä alettiin yleisesti kutsua halventavalla nimellä Takfir wal-Hijra, joka lopulta jäi elämään liikkeen kutsumanimenä Mustafan protesteista huolimatta.
”Takfir” eli ”uskottomaksi julistaminen” viittaa siihen, että kyseinen liike ei epäröinyt julistaa muita muslimeja kafireiksi eli uskottomiksi, jos nämä eivät hyväksyneet liikkeen ideologiaa. Islamissa henkilöä, jonka katsotaan perusteettomasti julistavan muut muslimit kafireiksi, kutsutaan usein halventavalla termillä ”takfiri”, ja usein varoittavana esimerkkinä takfireista mainitaan kharijiitit – varhainen islamin lahko, joka surmasi uskonhylkääjiksi julistamiaan muita muslimeja. Yleensä muslimeja varoitetaan julistamasta toisia muslimeja kafireiksi (Islam QA:85102), ellei sille löydy vankkoja perusteita, sillä shari’an mukaan uskonluopioille (murtadd) on langetettava kuolemanrangaistus (’Umdat al-Salik: o8.1, Islam QA:811) ja riittämättömin perustein toista muslimia kafiriksi syyttävä voi tulla itse syytetyksi uskonhylkäämisestä (ridda, o8.7) tai kansankiihotuksesta (fitna). Joka tapauksessa lukuisat salafistiset jihadistijärjestöt ja ‑yksilöt ovat inspiroituneet Qutbin polarisoivasta retoriikasta, jossa tehdään jyrkkä ero jahiliyyahin ja islamin välille ja jossa jahiliyyahin edustajiksi luetaan myös kaikki nykyajan maallistuneet muslimiyhteiskunnat. Tästä on vain pieni askel takfiriin: tuon yhteiskunnan edustajien ja vallanpitäjien julistamiseen uskonluopioiksi. Itse asiassa jahiliyyahin käsite tarjoaa periaatteessa keinon kiertää syytökset takfirista ja fitnasta, sillä jahiliyyahia edustavat henkilöt eivät teoreettisesti edes ole muslimeja vaan monijumalaisia tai kuvanpalvojia (mushrik) (Sageman 2004: 8–14).
”Hijra” järjestön haukkumanimessä viittaa puolestaan siihen, että Shukri Mustafa halusi toteuttaa käytännössä ja ennen kaikkea maantieteellisesti sen Qutbin idean, jonka mukaan islamin elvyttävän etujoukon tulee irtautua jahili-yhteiskunnasta ja tulla siitä erilliseksi ja riippumattomaksi (MS: 58). Mustafa katsoi tämän edellyttävän täydellistä eristäytymistä (mufassala kamila) jahili-yhteiskunnasta siten, että islamilainen etujoukko muuttaa ensin uuteen, turvalliseen paikkaan, aivan kuten profeetta Muhammad oli aikoinaan muuttanut (hijra) Medinaan. Tuossa uudessa paikassa etujoukon oli sitten määrä perustaa shari’a-lakia noudattava yhdyskunta ja kerätä voimia kyetäkseen kaatamaan jahili-vallanpitäjät, anastamaan vallan (tamakkun), perustamaan islamilaisen valtion, elvyttämään kalifaatin ja saattamaan shari’an voimaan lopulta koko maailmassa.
Takfir wal-Hijran kidnapattua ja murhattua hallituksen erään ex-ministerin viranomaiset tekivät ratsian järjestöä vastaan ja Shukri Mustafa ja ryhmän neljä muuta johtajaa teloitettiin 19.3.1978. Järjestön ideologia, erityisesti ajatus hijran välttämättömyydestä, jäi kuitenkin elämään, ja 1990-luvulta alkaen jotkut jihadistit Lähi-idässä, Algeriassa ja Marokossa toimivat – tai ainakin viranomaiset väittivät niiden toimineen – Takfir wal-Hijran nimissä. Todennäköisesti tällä hetkellä ei kuitenkaan ole enää olemassa organisoitunutta Takfir wal-Hijra-järjestöä, vaikka 2000-luvun alkuvuosina tähän liikkeeseen on yhdistetty yksittäisiä jihadisteja.
Anwar Sadatin valtakaudella 1970-luvulla Egyptiin syntyi Takfir wal-Hijran lisäksi lukuisia muita Muslimiveljeskunnasta versoneita islamistiryhmiä ja jihadistisoluja, jotka olivat inspiroituneita Qutbin salafistisista näkemyksistä mutta jotka karsastivat Muslimiveljeskunnan omaksumaa varovaista, asteittaista lähestymistapaa, jossa ideana oli al-Bannan luoman toimintamallin mukaisesti pitää yllä maltillista julkisivua, panostaa ruohonjuuritason toimintaan, hyödyntää jahili-instituutioita ja suostua väliaikaisiin kompromisseihin hallituksen kanssa. Näiden radikaalimpien jihadistiryhmien tavoitteena oli syöstä Egyptin ”uskonluopiohallinto” vallasta mahdollisimman nopeasti ja suoran väkivaltaisen toiminnan avulla ja korvata se shari’a-lain voimaansaattavalla islamilaisella hallinnolla. Lisäpontta näille kumouksellisille pyrkimyksille antoi häpeällisenä pidetty Camp Davidin rauhansopimus, jonka Sadat solmi Israelin kanssa vuonna 1978.
Ensimmäisen maanalaisen jihadistisolun Kairoon oli jo vuonna 1966 perustanut al-Qa’idan nykyinen johtaja Aiman al-Zawahiri (s. 1951) yhdessä veljensä ja kolmen koulutoverinsa kanssa. Al-Zawahiri, joka oli 14-vuotiaana liittynyt Muslimiveljeskuntaan, kertoo muistelmissaan Sayyid Qutbin marttyyrikuoleman toimineen kipinänä, joka herätti jihad-liikkeen hallitusta vastaan. Al-Zawahiri, jonka perhetuttaviin Qutb oli lukeutunut, kertoo: ”Aiemmin oli ajateltu, että ulkoinen vihollinen on islamin ainoa vihollinen. Sayyid Qutbin kutsu uskollisuuteen Allahin ykseyttä ja suvereniteettia kohtaan oli kipinä, joka sytytti islamilaisen vallankumouksen islamin vihollisia vastaan kotimaassa ja ulkomailla.” Al-Zawahiri antaa ymmärtää, että nimenomaan Qutbin ajatus Allahin suvereniteetista ”auttoi oivaltamaan, että sisäinen vihollinen ei ole vähemmän vaarallinen kuin ulkoinen vihollinen ja että sisäinen vihollinen on ulkoisen vihollisen käyttämä sätkynukke ja kulissi, jonka takana tämä piileskeli käynnistääkseen sodan islamia vastaan.” Al-Zawahiri jatkaa: ”Tämä mielivaltainen ulkoisten vihollisten ja heidän sisäisten agenttiensa erottelu toisistaan on johtanut moniin tuhoihin ja takaiskuihin, koska samalla kun liikkeen jäsenet kohtasivat edessä olevan vihollisensa, he jättivät selkänsä paljaaksi tämän liittolaiselle. Täten heitä puukotettiin selkään niiden käskystä, jotka he kohtasivat edessä.”
Muhammad Abd al-Salam Faraj
Muhammad Abd al-Salam Faraj (1954–1982) yhdisti vuonna 1979 Kairon jihadistisolut al-Jihad-järjestöksi (Tanzim al-Jihad), joka sittemmin on tullut tunnetuksi myös nimellä ”Egyptin islamilainen jihad” (EIJ). Faraj, joka oli koulutukseltaan sähköinsinööri ja jonka isä oli Muslimiveljeskunnan jäsen, laati Koraania, haditheja ja fatwoja vakuuttavasti siteeraten vuonna 1980 pamfletin nimeltä Al-Faridah al-Gha’ibah (suom. ”Laiminlyöty velvollisuus”), josta muodostui Egyptin jihadistien raamattu ja toimintakäsikirja ainakin seuraavaksi pariksi vuosikymmeneksi. Siinä Faraj toteaa: ”Jihad Allahin asian puolesta (…) on velvollisuus, jonka tämän aikakauden uskonoppineet (ulama) ovat laiminlyöneet. He ovat teeskennelleet olevansa tietämättömiä siitä, mutta he tietävät, että se on ainoa keino, jolla islamin kunnia saadaan palautettua ja vakiinnutettua”. Farajin mukaan juuri ”jihadin laiminlyönti on syynä sille alemmuuden, nöyryytyksen, hajaannuksen ja pirstoutuneisuuden tilalle, jossa nykypäivän muslimit elävät”. Hän kannustaa muslimeja ryhtymään jihadiin siteeraamalla profeetta Muhammadia: ”Se, joka ei osallistu missään muodossa ryöstö- ja sotaretkiin (islamin vihollisia vastaan) tai jonka sielu ei puhuttele häntä rohkaisemalla häntä taistelemaan uskontonsa puolesta, kuolee kuin sellainen, joka ei ole koskaan ollut muslimi tai joka tekopyhyyden jotain lajia edustavana on vain ulkoisesti teeskennellyt olevansa muslimi.” Toinen velvollisuus, jonka Farajin mukaan jotkut ovat hylänneet ja jotkut laiminlyöneet, on islamilaisen valtion perustaminen. Hän painottaa, että ”islamilaisen valtion perustaminen ja kalifaatin palauttaminen … ovat Herran käskyjä, joiden toimeenpanemiseksi jokaisen muslimin tulisi ponnistella kaikin voimin” ja jatkaa: ”Kalifaatin julistamisen täytyy perustua siihen, että on olemassa (alueellinen) ydin (josta se voi kasvaa). Tämä (ydin) on islamilainen valtio.” (Faraj 1986: 160–161, 165–166, 205–206.)
Farajin mukaan nykypäivän Egypti on kuitenkin kaikkea muuta kuin islamilainen valtio, koska sitä ei hallita islamin laeilla vaan ”epäuskon laeilla, vaikka enemmistö sen asukkaista on muslimeja”, ja syypäitä tähän epäkohtaan ovat maan vallanpitäjät, jotka ovat moninaisin tavoin kapinoineet islamin uskoa vastaan ja siten luopuneet islamista. Hänen mukaansa maan tilannetta voidaan verrata mongolivallan aikaan, ja niinpä nykyisiin ”uskonluopiovallanpitäjiin” voidaan soveltaa samoja lainopillisia näkemyksiä (fatwa), joita mongoli-invaasion aikana elänyt ibn Taymiyyah (1263–1328) ja muut merkittävät uskonoppineet ovat aikojen saatossa antaneet mongolivallanpitäjistä. Faraj siteeraa ibn Taymiyyahia: ”Jokaista sellaista ihmisryhmää vastaan on taisteltava, joka kapinoi yhtäkin islamin määräystä vastaan, jos tuo määräys kuuluu islamin selkeästi ja luotettavasti välittämiin määräyksiin, vaikka tuon ryhmän jäsenet lausuisivat islamin uskontunnustuksen.” Faraj siteeraa myös imaami Qadi Ayyadia (1083–1149): ”Kun hänestä [hallitsijasta] tulee yhtäkkiä uskoton tai hän muuttaa Allahin lakia tai ottaa käyttöön [shari’an vastaisia] uudistuksia (bid’ah), hänellä ei ole enää johtajalta edellytettävää pätevyyttä, häntä ei tarvitse enää totella, ja muslimeilla on velvollisuus kapinoida häntä vastaan, syöstä hänet vallasta ja asettaa hänen tilalleen oikeudenmukainen imaami sitten, kun he pystyvät siihen. Kun tämä tapahtuu ihmisryhmälle, heillä on velvollisuus ryhtyä kapinaan ja syöstä vallasta uskottomat.” Faraj myös muistuttaa, että islamin lain mukaan ”uskonluopio on tapettava, olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä”. (Faraj 1986: 165–176.)
Faraj on tullut tunnetuksi ennen kaikkea siitä, että hänen mielestään on tärkeämpää taistella lähellä olevaa vihollista vastaan kuin kaukana olevaa vihollista vastaan. Siinä missä jotkut hänen aikalaisistaan olivat sitä mieltä, että muslimien ensisijaisena tehtävänä tulisi olla Jerusalemin ”vapauttaminen”, koska se on osa ”Pyhää maata”, tai taistelu ”imperialisteja” vastaan, Faraj tähdentää, että jihad tulee aloittaa oman maan ”uskottomien” johtajien tuhoamisesta ja korvaamisesta islamilaisella hallinnolla. Hänen mielestään tämä on järkevää myös siksi, että juuri nämä ”uskonluopiohallitsijat” ovat se perusta, joka mahdollistaa ”imperialismin” läsnäolon muslimimaissa. (Faraj 1986: 192–193.)
Faraj ei hyväksy sitä Muslimiveljeskunnan edustamaa näkemystä, jonka mukaan muslimit elävät Mekan vaihetta vastaavassa yhteiskunnassa, jossa on strategisista syistä perusteltua lykätä jihadin aloittamista, vaan hänen mielestään Koraanin ilmestykset tulee hyväksyä niiden lopullisessa muodossa. Niinpä Faraj korostaa, että islamilaisen valtion perustamiseksi ei riitä pelkkä hartaudenharjoitus, hyväntekeväisyys, opiskelu, kirjasivistyksen hankkiminen, hakeutuminen tärkeisiin yhteiskunnallisiin asemiin ja (väkivallaton) propaganda (da’wa) laajan kannattajakunnan luomiseksi. Faraj ei myöskään usko, että siihen riittäisi pelkkä poliittisen puolueen perustaminen, sillä tuo puolue joutuisi olemaan mukana kafireiden lainsäädäntöelimissä, joissa lakeja pannaan täytäntöön ottamatta huomioon shari’a-lakia. Näin ollen se joutuisi olemaan yhteistyössä kafireiden kanssa ja käytännössä rakentamaan kafiri-valtiota, vaikka sen tavoite on päinvastoin tuhota se ja korvata se islamilaisella teokratialla. Kuten tunnettua, edellä mainitut menetelmät, joita Faraj pitää riittämättöminä, kuuluvat yhtenä osana Muslimiveljeskunnan toimintarepertuaariin. Faraj torjuu omituisena myös Shukri Mustafan ajatuksen siitä, että islamilaisen etujoukon tulee ensin muuttaa (hijra) uuteen, syrjäiseen paikkaan, jossa islamilainen valtio on määrä perustaa ja josta muslimihallitsijoiden on sitten määrä palata takaisin valloittajina. Faraj toteaa, että kaikki edellä mainitun kaltaiset ajatukset ovat vain tekosyitä vältellä jihad-velvollisuutta, jonka hän antaa ymmärtää olevan islamin kuudes pilari, ja painottaa: ”Ei ole epäilystä siitä, että tämän maailman epäjumalat saadaan häviämään vain miekan voimalla.” (Faraj 1986: 161, 182–190.)
Kuten yllä on ollu puhetta, kalifin puuttuminen Ottomaanien kalifaatin lakkauttamisen jälkeen on saanut monet sunnimuslimit epävarmoiksi sen suhteen, onko jihadin aloittaminen luvallista. Faraj (1986: 202–203) kommentoi pamfletissaan tätä kysymystä korostaen, että johtajan puuttuminen on pelkkä tekosyy vältellä jihadia, sillä muslimit voivat aina valita johtajia keskuudestaan. (Itse asiassa sen jälkeen, kun Islamilainen valtio 29.6.2014 julistautui kalifaatiksi ja Abu Bakr al-Baghdadi sen kalifiksi, hyökkäävän jihadin julistamiselle kalifaatin laajentamiseksi ei enää ole ollut olemassa edes tällaista teoreettista estettä, tosin Islamilaisen valtion luhistuttua tilanne on jälleen epäselvä.) Qutbin tavoin Faraj torjuu täysin ajatuksen, jonka mukaan jihad olisi luonteeltaan vain puolustavaa, mutta koska hän pamfletissaan keskittyy ennen kaikkea Egyptin sisäiseen tilanteeseen, hänen päähuomionsa siinä on puolustavassa jihadissa (jihad al-daf). Shari’an mukaan puolustava jihad on tietyissä tilanteissa jokaisen muslimin henkilökohtainen velvollisuus (fard al-ain), jonka suorittamiselle ei tarvita hallitsijan eikä minkään muun auktoriteetin, kuten omien vanhempien tai jonkin järjestön, lupaa (Azzam 1979; Islam Q&A:69746). Faraj luettelee kolme tällaista tapausta: Ensimmäinen on se, että muslimi ja ‑kafiriarmeijat kohtaavat, jolloin läsnä olevien muslimien on pakollista jäädä taistelemaan kafireita vastaan. Toinen on se, että kafirit hyökkäävät islamin alueelle, jolloin alueen asukkaiden henkilökohtaisena velvollisuutena on taistella heitä vastaan ja ajaa heidät pois. Kolmas on se, että imaami kutsuu ihmiset taistelemaan. Usein mainitaan myös neljäs tapaus, joka on se, että kafirit ovat ottaneet muslimeja vangiksi (Azzam 1979). Farajin mukaan tilanne Egyptissä on nyt se, että vihollinen elää aivan muslimien keskellä ja vieläpä hallitsee muslimeja, sillä tuo vihollinen ei ole kukaan muu kuin vallan laittomasti anastaneet ”uskonluopiohallitsijat”. Siksi Faraj tähdentää, että jihadin käyminen heitä vastaan on jokaisen muslimin henkilökohtainen velvollisuus. (Faraj 1986: 199–200.)
Islamin lähteitä ja uskonoppineiden fatwoja siteeraten Faraj (1986: 207–230) käy pamfletissaan läpi myös sodankäyntiin liittyviä sääntöjä (esim. taistelu on sallittua, vaikka sivullisina uhreina menehtyisi ihmiskilpinä pidettyjä muslimivankeja tai vihollisjoukkoihin pakotettuja muslimeja) ja taistelutaktiikoita, kuten yöllisiä yllätyshyökkäyksiä, uskottomien joukkoihin soluttautumista, uskottomien harhauttamista ja näille valehtelemista. Viitaten edellä puheena olleeseen taqiyya-doktriiniin islamin lähteistä otettujen esimerkkien valossa hän muun muassa toteaa: ”Muslimi saa sodassa teeskennellä aitoa ystävyyttä vihollisen kanssa, vaikka se menisi niin pitkälle, että hänen pitää teeskennellä myös kuvanpalvontaa ja uskottomuutta”.
Samaan aikaan kun Farajin al-Jihad-ryhmien toiminta oli keskittynyt Kairoon, Gizaan ja Pohjois-Egyptiin, etelämpänä yliopistoissa vaikutti vuonna 1960-luvun loppupuolella alkunsa saanut islamistinen opiskelijaliike, joka on sittemmin tunnettu nimellä al-Jama’a al-Islamiyya (al-Gama’a al-Islamiyya) eli ”(Egyptin) Islamilainen ryhmä” (EIG). Otettuaan opiskelijaliitot kontrolliinsa Islamilainen ryhmä, jonka hengellisenä johtajana toimi Sayyid Qutbin näkemyksistä vaikutteita saanut sheikki Omar Abdel-Rahman (s. 1938), oli kasvattanut vaikutusvaltaansa yliopistojen ulkopuolelle ja laajentunut kansanliikkeeksi.
Kesäkuussa 1980 al-Jihad-järjestön johtaja Faraj ja Islamilaisen ryhmän johtaja Karam Zuhdi sopivat yhteistyöstä ja pyysivät sheikki Omar Abdel-Rahmania toimimaan heidän liittoumansa hengellisenä johtajana. Abdel-Rahman suostui muftin tehtävään keväällä 1981 ja antoi muun muassa fatwan, joka oikeutti koptien ryöstämisen ja surmaamisen jihadin edistämiseksi, sekä fatwan, jonka katsottiin oikeuttavan surmaamaan islamin lakia rikkoneen hallitsijan, jollaisena jihadistit pitivät Egyptin presidenttiä Anwar Sadatia. Sopiva tilaisuus salamurhaan ilmaantui voitonparaatin yhteydessä 6.10.1981, jolloin al-Jihad-järjestö (EIJ) surmasi Sadatin. Faraj ja joukko muita osallisia pidätettiin ja teloitettiin 15.2.1982, ja yli 300 al-Jihadin jäsentä, mukaan luettuna Aiman al-Zawahiri, pidätettiin. Kolme vuotta tutkintavankeudessa istunut Abdel-Rahman vapautettiin salamurhasyytteestä, mutta hänet pakotetiin maanpakoon. Eri vaiheiden jälkeen ”sokeana sheikkinä” tunnettu Abdel-Rahman pidätettiin Yhdysvalloissa vuoden 1993 World Trade Centerin pommi-iskun tutkinnan yhteydessä, ja hän kärsi elinkautisrangaistusta osallisuudesta terrori-iskujen suunnitteluun New Yorkissa aina kuolemaansa saakka. Abdel-Rahman menehtyi 18.2.2017.
Al-Qa’idan varhaisvaiheet
Abdullah Yusuf Azzam
Yksi seikka, jota Sayyid Qutb oli korostanut teoksessaan Ma’alim fi al-Tariq, oli se, että islamin ”vapauden julistus” ei rajoitu arabeihin ja että takertuminen sellaisin asioihin, kuten kotimaa, kansallisuus ja rotu, on shirkiä eli jonkin muun kuin yksinomaan Allahin palvomista, ja hän oli painottanut, että ainoa kotimaa, jota kohtaan muslimi voi olla lojaali, on Dar al-islam – maailmanlaajuinen islamin alue (MS: 60, 132–133). Tämä globaali, kansalliset rajat ylittävä perspektiivi ummaan, maailmanlaajuiseen islamin uskontokuntaan, ja lojaalius sitä kohtaan tulivat ajankohtaiseksi, kun Neuvostoliiton joukot saapuivat Afganistanin sodan näyttämölle loppuvuodesta 1979. Yksi ensimmäisistä arabeista, jotka liittyivät jihadiin Neuvostoliittoa vastaan, oli sheikki Abdullah Yusuf Azzam (1941–1989).
Palestiinan brittiläisessä mandaatissa syntynyt Azzam, joka oli liittynyt Jordanian Muslimiveljeskuntaan 1950-luvun puolivälissä, opiskeli 1970-luvun alkuvuosina islamilaista lakitiedettä al-Azhar-yliopistossa Kairossa, jossa hän tutustui muun muassa Qutbin perheeseen, sheikki Abdel-Rahmaniin ja mahdollisesti Aiman al-Zawahiriin. Valmistuttuaan tohtoriksi vuonna 1973 hän opetti Jordaniassa Ammanin yliopistossa, josta hän joutui lähtemään radikaalien näkemystensä vuoksi vuonna 1980. Sen jälkeen hän siirtyi Saudi-Arabiaan, jossa hän toimi jonkin aikaa lehtorina Kuningas Abdul Azizin yliopistossa Jeddassa. Samassa yliopistossa vuosina 1976–1981 oli kirjoilla Osama bin Laden (1957–2011), joka oli Muslimiveljeskunnan jäsen ja joka tuolloin tapasi ensi kerran Azzamin, tulevan mentorinsa. Toinen merkittävä Abdul Azizin yliopistossa vaikuttanut hahmo oli Sayyid Qutbin pikkuveli Muhammad Qutb (1919–2014), joka oli muuttanut Saudi-Arabiaan vapauduttuaan vankilasta vuonna 1972. Bin Ladenin kerrotaan käyneen säännöllisesti veljensä Sayyidin perintöä vaalineen Muhammad Qutbin luennoilla ja inspiroituneen suuresti Sayyid Qutbin teoksista.
Vuonna 1980 Azzam tapasi Mekassa Muslimiveljeskunnan erityistoimintaosaston johtajan sheikki Kamal al-Sananirin, Sayyid Qutbin langon, joka oli käynyt Pakistanissa tukemassa Afganistanin jihadia ja luomassa kontakteja mujahidinien johtajiin. Al-Sananiri sai Azzamin silmät avautumaan Afganistanin asialle, ja Azzam päätti muuttaa vuonna 1981 Pakistaniin. Siellä hän toimi aluksi opettajana Islamabadin kansainvälisessä islamilaisessa yliopistossa. Mainittakoon, että yhtenä hänen oppilaanaan oli Mullah Krekar (s. 1956), vuonna 2001 perustetun Ansar al-Islam ‑kurdijihadistijärjestön entinen johtaja, joka on tällä hetkellä pidätettynä Norjassa. Ansar al-Islam oli viimeksi näkyvästi julkisuudessa marraskuussa 2015, kun sen jäseniä pidätettiin useassa Euroopan maassa terrori-iskun valmistelusta epäiltyinä (MTV 12.11.2015). Islamabadista Azzam muutti myöhemmin Peshawariin, lähemmäs Afganistania. Sieltä käsin Azzam matkusti laajalti Afganistanissa tukemassa jihadia ja luomassa yhteyksiä mujahidinien johtajiin ja heimopäällikköihin.
Vuonna 1984 Azzam perusti Peshawariin yhdessä Osama bin Ladenin kanssa ”Mujahidinien palvelutoimiston” (Maktab Khadamat al-MujahidIn, MAK), joka avusti käytännön asioissa Afganistaniin taistelemaan matkalla olleita arabijihadisteja ja jota pidetään al-Qa’idan edeltäjäjärjestönä. Aiemmin samana vuonna Azzam oli julkaissut kuuluisan fatwansa ”Muslimimaiden puolustus”. Siinä hän tähdentää, että yksi tärkeimmistä velvollisuuksista, jonka muslimit ovat unohtaneet elämästään, on jihad, ja sen vuoksi he ovat alkaneet muistuttaa ”tulvan kuljettamaa roskaa”. Azzam luettelee tilanteet, joissa jihadista tulee shari’an mukaan jokaisen muslimin henkilökohtainen velvollisuus (fard al-ain) ja keskittyy erityisesti tapaukseen, jossa kafirijoukot ovat hyökänneet muslimimaahan. Toisin kuin Faraj hän ei kuitenkaan julista muslimimaiden vallanpitäjiä uskonluopioiksi, joita vastaan muslimien tulisi ensimmäiseksi taistella, vaan Muslimiveljeskunnan strategian mukaisesti hän pyrkii luomaan yhteishenkeä eri muslimiryhmien välille ja kutsumaan maailman kaikki muslimit puolustavaan jihadiin islamin alueelle hyökännyttä yhteistä ulkoista vihollista vastaan. Azzam siteeraa ibn Taymiyyahia: ”Jos viholliset saapuvat muslimimaahan, ei ole epäilystä, että lähimpien ja sen jälkeen toiseksi lähimpien velvollisuutena on torjua heidät, koska muslimimaat ovat kuin yksi maa”. Tämän ja muiden samansuuntaisten lainausten pohjalta Azzam toteaa, että jos kafirit vähimmässäkään määrin loukkaavat muslimialueen koskemattomuutta, jihadista tulee tuon alueen ja lähistöllä olevien muslimien henkilökohtainen velvollisuus, ja jos nämä eivät onnistu karkottamaan kafireita resurssien puutteen tai saamattomuuden johdosta, silloin jihadista tulee seuraavaksi kauempana olevien muslimien henkilökohtainen velvollisuus ja niin edelleen, kunnes jihadista tulee lopulta maailman kaikkien muslimien henkilökohtainen velvollisuus. Näin hän päätyy siihen johtopäätelmään, että jihad on nyt jokaisen Maan päällä olevan muslimin henkilökohtainen velvollisuus, ja toteaa kaikkien muslimien olevan syntisiä niin kauan, kuin yksikin alue, joka joskus on ollut islamilainen, on kafireiden hallussa. Tämä Azzamin propagoima ajatus on yksi peruspilareista, jonka varaan nykyinen globaalin jihadin ideologia rakentuu ja joka muodostaa tärkeän elementin jihad-iskuja tekevien ”yksinäisten susien” maailmankuvassa.
Azzam kuitenkin tähdensi, että nykypäivän muslimien ”synti” – piittaamattomuus Afganistanin, Palestiinan, Filippiinien, Kashmirin, Libanonin, Tshadin ja Eritrean tilanteesta – on raskaampi kuin se synti, jonka he ovat perineet menneiltä muslimisukupolvilta näiden menetettyä alueita kafireille. Niinpä tämän periaatteen mukaisesti hän kehotti muslimeja keskittämään kaikki sotilaalliset ja taloudelliset voimavarat sen hetken keskeisille konfliktialueille: Afganistaniin ja Palestiinaan. Erityisesti niitä, joiden ei ollut mahdollista aloittaa jihadia Palestiinassa, hän kannusti lähtemään Afganistaniin, jonne mujahidinien oli helppo päästä ja jossa taistelua käytiin selkeästi islamin nimissä toisin kuin Palestiinassa, jossa palestiinalaisjohtajien joukossa oli Neuvostoliiton tukemia, maallista valtiota ajavia arabinationalisteja ja kommunisteja.
Pamfletissaan ”Liity karavaaniin” Azzam korosti, että jihad on islamin huippu, joka saavutetaan asteittain. Ensimmäinen vaihe on hijra eli muuttaminen, joka hänen mukaansa on ehdottoman välttämätöntä jihadin kannalta. Sitten seuraa valmistautuminen, sitten ribat eli vartiointi etulinjassa muslimialueiden puolustamiseksi ja lopulta taistelu. Qutbia mukaillen Azzam (2009c: 140) katsoi, että islamilaisen yhteiskunnan perustamisessa keskeistä roolia näyttelee hyvin koulutettu ja valmistautunut jihadistien etujoukko, ja tämä kouluttautuminen jihadiin edustaa edellä mainittua Mekan vaihetta. Siinä missä Faraj oli katsonut, että islamilainen valtio tulee perustaa ylhäältä alaspäin siten, että vallankumouksellinen etujoukko anastaa ensin vallan uskonluopiohallitsijalta, Azzam korosti, että islamilaisen yhteiskunnan perustaminen edellyttää ”vankkaa tukikohtaa” tai ”vankkaa perustaa” (qa’ida sulba). Sillä hän viittasi ennen kaikkea maantieteelliseen alueeseen, jossa musliminuoret voisivat saada jihad-koulutusta (tarbiyya jihadiyya) ja kasvattaa sotilaallista mahtia muslimialueiden takaisinvaltausta varten (Azzam 2009a; Hegghammer 2009: 100), mutta joissakin yhteyksissä hän viittasi sillä myös taistelua johtavaan, karaistuneeseen jihadistien etujoukkoon (Azzam 2009c). Azzam visioi Afganistanin toimivan alueena, josta käsin jihadistien oli määrä käynnistää muslimialueiden takaisinvaltaus samaan tapaan, kuin Muhammad oli käyttänyt Medinaa tukikohtana, josta käsin hän taisteli mekkalaisia vastaan. Azzam julisti: ”Tämä velvollisuus [taistella] ei raukea Afganistanissa saadun voiton myötä, ja jihad pysyy henkilökohtaisena velvollisuutena, kunnes kaikki muut maat, jotka aiemmin olivat muslimialueita, tulevat takaisin meille ja islam hallitsee niissä jälleen. Edessämme on Palestiina, Buhara, Libanon, Tshad, Eritrea, Somalia, Filippiinit, Burma, Etelä-Jemen, Tashkent, Andalusia…” (Sageman 2004: 3; Hegghammer 2009: 100.) Kuten Osama bin Laden on kertonut, arabimujadhidinit käyttivät sanaa qa’ida eli ”tukikohta” myös konkreettisemmassa merkityksessä viittaamaan Afganistanissa sijainneisiin harjoitusleireihin, ja siitä tuo sana sitten levisi yleisempään käyttöön vuonna 1988 perustetun al-Qa’ida-järjestön nimeksi (CNN 5.2.2002).
Erityisesti 1980-luvun puolivälin jälkeen Azzam kiersi laajalti ympäri Lähi-Itää, Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa propagoimassa näkemyksiään, keräämässä varoja ja rekrytoimassa jihadisteja Afganistaniin, mistä syystä häntä tituleerataan ”globaalin jihadin isäksi”. Vuonna 1987 Azzam auttoi perustamaan pakistanilaisen jihadistiryhmän Lashkar-e-Taiban, joka suoritti Mumbain veriset terrori-iskut marraskuussa 2008. Azzam tuki myös kaikin mahdollisin resurssein vuonna 1987 perustettua Hamasia, Gazassa toimivaa Muslimiveljeskunnan siipeä, ja hänellä oli hyvin lämminhenkinen suhde sen johtajaan Ahmed Yassiniin, jonka Israel myöhemmin surmasi ohjusiskulla 22.3.2004. Hamasin peruskirja, jossa järjestön tavoitteiksi on mainittu Israelin valtion tuhoaminen ja maailman kaikkien juutalaisten tappaminen, heijastaa monilta osin nimenomaan Azzamin ajatuksia (Maliach 2010). Israelin–Palestiinan konfliktia Azzam kommentoi toteamalla: ”Palestiinan ongelma on ratkaistavissa vain jihadin avulla – jihadin ja kiväärin avulla, ja siinä kaikki. Ei neuvotteluja, ei konferensseja, ei dialogeja” (Hegghammer 2009: 99).
EIG ja EIJ Afganistanissa
Aiman al-Zawahiri
Vuonna 1986 EIG:n ja EIJ:n jäseniä matkusti Pakistaniin ja Afganistanin osallistuakseen jihadiin afgaani-arabien rinnalla. Näiden joukossa oli Aiman al-Zawahiri, joka nousi EIJ:n johtoon vuonna 1987. Vielä tuossa vaiheessa EIJ määritteli itselleen tärkeysjärjestyksessä seuraavat tehtävät: 1) [Egyptin] syntisen uskonluopiohallitsijan kaataminen, 2) taisteleminen jokaista islamin hylännyttä muslimiyhteisöä vastaan, 3) kalifaatin uudelleenperustaminen ja kalifin asettaminen virkaan, 4) kotimaan [Egyptin] vapauttaminen, vankien vapauttaminen ja uskonnon levittäminen (Gerges 2009: 33). Tämä prioriteettilista oli selvästi erilainen kuin Azzamilla, joka piti taistelua muslimivaltioiden johtajia vastaan fitnana, epäsopua aiheuttavana kansankiihotuksena (Sageman 2004: 28, 37). On ilmeistä, että al-Zawahirin strategiana oli hankkiutua lähelle bin Ladenia, miljonääriä ja Afganistanin jihadin varainhankkijaa, ujuttaa tämän lähipiiriin EIJ:n jäseniä ja saada tämä loitontumaan Azzamista ja ohjaamaan valtaosan rahoituksestaan EIJ:lle. Al-Zawahiri esitteli bin Ladenille muun muassa Abu Ubaidah al-Banshirin (1950–1996) ja Mohammed Atefin (k. 16.11.2001), jotka sittemmin kohosivat al-Qa’idan ylimmiksi sotilaskomentajiksi ja jotka olivat myös bin Ladenin, al-Zawahirin ja muiden jihadistijohtajien kanssa elokuussa 1988 tekemässä päätöstä al-Qa’idan perustamisesta ja jihadin laajentamiseksi Afganistanin rajojen ulkopuolelle.
Niin EIJ:lle kuin EIG:llekin Afganistan merkitsi ennen kaikkea väliaikaista taisteluharjoitusleiriä, jonne mujahidinien oli mahdollista mennä kouluttautumaan palatakseen sitten taistelemaan omien kotimaidensa ”uskonluopiohallitsijoita” vastaan. Muistelmissaan ”Ritarit profeetan sotalipun alla” Al-Zawahiri kertoo ymmärtäneensä, että ”jihadistiliike tarvitsee areenan, joka toimisi hautomona, jossa siemenet itävät ja jossa se voisi hankkia käytännön kokemusta taistelusta, politiikasta ja organisoitumisesta”. Hänen huolenaiheenaan oli pitkään ollut, mistä löytää turvallinen tukikohta-alue jihad-toiminnalle, sillä tasankoisena alueena Egypti ei ollut suotuisa sissitoiminnalle. Kun hän sitten vuosina 1980–1981 oli pariin otteeseen ollut Pakistanissa tekemässä avustustyötä afgaanipakolaisten hyväksi, hän oli tullut tietoiseksi Afganistanin sota-areenan tarjoamista mahdollisuuksista. Hän katsoi Afganistanin sopivan ihanteellisesti tulevien jihadistien hautomoksi useastakin syystä. Al-Zawahiri selittää: ”Musliminuoret Afganistanissa kävivät sotaa muslimialueiden vapauttamiseksi puhtaasti islamin nimissä, mikä oli elintärkeää, sillä muiden asioiden ajaminen tai yhdistäminen islamiin hämärsi rajoja ystävien ja vihollisten välillä. Afganistanissa kaikki oli selkeää: muslimikansakunta kävi jihadia islamin nimissä ulkomaista vihollista vastaan, joka oli uskoton hyökkääjä, jota kotimaassa tuki korruptoitunut, uskonluopiohallitus. Monissa muissa tapauksissa ero muslimien ja vihollisten välillä ei ollut niin selkeä.” ”Erityisesti sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli vetäytynyt Afganistanista, Afganistan oli myös käytännön esimerkki jihadista luopiohallitsijoita vastaan, jotka olivat liittoutuneet islamin ulkomaisten vihollisten kanssa”, toteaa al-Zawahiri ja jatkaa: ”Se oli äärimmäisen tärkeä harjoituskurssi muslimijihadistien valmistamiseksi käymään heidän odottamaansa taistelua maapalloa hallitsevaa supervaltaa, Yhdysvaltoja, vastaan. Se antoi mahdollisuuden eri maista tulleille jihadisteille tutustua toisiinsa, luoda kontakteja ja oppia toisiltaan.”
Globaali jihad juutalaisia ja ristiretkeläisiä vastaan
Kun Neuvostoliito oli kesällä 1987 ilmoittanut vetäytyvänsä Afganistanista ja sen viimeiset joukot olivat poistuneet maasta 15.2.1989, Afganistaniin kerääntyneiden jihadistijohtajien parissa heräsi kysymys ”Mitä seuraavaksi?”. Abdullah Azzam, joka vastusti taistelua arabihallituksia vastaan ja halusi sen sijaan yhdistää koko globaalin umman puolustavaan jihadiin ulkoista hyökkääjää vastaan, katsoi, että jihadistien seuraavana tehtävänä oli siirtyä taistelemaan toisille muslimialueille, jotka oli aiemmin menetetty tai oltiin nyt vaarassa menettää kafireille. Jihad olisi näin pitkälti siirtynyt muslimimaailman periferiaan, kuten Filippiineille, Kashmiriin, Kaukasiaan, Bosniaan ja Somaliaan. Tämä ei tyydyttänyt EIJ:tä ja EIG:tä, joiden ykkösprioriteettina edelleen oli Egyptin ”uskonluopiohallituksen” kaataminen – Muhammad Abd al-Salam Farajin viitoittaman linjan mukaisesti. Azzam sai surmansa 24.11.1989 autopommi-iskussa, jonka tekijöitä ei ole saatu selville, mutta eräiden spekulaatioiden mukaan Azzamin salamurha saattoi liittyä hänen ja egyptiläisten välisiin erimielisyyksiin al-Qa’idan tulevaisuudesta. 1990-luvun maailmanpoliittiset tapahtumat johtivat kuitenkin vähitellen siihen, että al-Qa’ida omaksui lopulta uuden, kolmannen strategian, joka erosi niin Azzamin visiosta kuin egyptiläistenkin ensisijaista tavoitteista mutta toisaalta välillisesti edisti niitä molempia. Al-Qa’idan uudeksi ykkösprioriteetiksi 1990-luvun jälkipuoliskolla nousi globaali jihad kaukovihollista, Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia, vastaan.
Siirtyminen Sudaniin
Neuvostojoukkojen lähdettyä vuonna 1989 afgaanimujahidinit ryhtyivät sotimaan keskenään, mikä pakotti bin Ladenin, al-Zawahirin ja heidän egyptiläiset kumppaninsa etsimään uutta tukikohtaa. Bin Laden palasi joksikin aikaa Saudi-Arabiaan, mutta poliittista vainoa pelänneiden egyptiläisten ei ollut mahdollista palata omaan kotimaahansa. Hyvältä vaihtoehdolta vaikutti Sudan, jossa Hassan al-Turabin (s. 1932), Muslimiveljeskunnan jäsenen, johtaman ”Kansallisen islamilaisen rintaman” (NIF) kanssa liittoutunut kenraali Omar Hassan al-Bashir (s. 1944) oli kaapannut vallan kesäkuussa 1989. Tavattuaan al-Turabin al-Qa’idan johtajat päättivät siirtää päämajansa Khartumiin, jonne myös bin Laden muutti sen jälkeen, kun hänet oli karkotettu Saudi-Arabiasta vuonna 1992. Sudanista käsin EIJ ja EIG jatkoivat Egyptin hallituksen vastaisia terrori-iskujaan niin Egyptissä ja ulkomaillakin.
Kesäkuussa 1995 al-Zawahiri ja EIG päättivät toteuttaa yhdessä näyttävän operaation, jonka tarkoituksena oli murhata Sudanin tiedustelupalvelun avustuksella Egyptin presidentti Hosni Mubarak tämän vieraillessa Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa. Yritys kuitenkin epäonnistui, ja pian tuon jälkeen Sudanin tiedustelupalvelu närkästyneenä määräsi al-Zawahirin poistumaan maasta tämän teloitutettua Sudanin maaperällä Egyptin hallituksen kätyriksi epäillyn henkilön. Samaan aikaan kansainvälinen paine Sudania vastaan kasvoi ja myös bin Laden seuraajineen pakotettiin lähtemään maasta. Bin Laden palasi Afganistaniin toukokuussa 1996 ja loi nopeasti hyvät välit Talibanin johtajaan Mullah Omariin (1960–2013), jonka hän julisti ”uskovaisten komentajaksi” (amir al-mu’minin). Taliban salli bin Ladenin liikkua ja suorittaa operaatioita vapaasti Afganistanissa, jonne myös rahapulasta kärsineen EIJ:n johtaja lopulta al-Zawahiri palasi kierreltyään sitä ennen Aasiassa ja Euroopassa ja vietettyään muun muassa Dagestanissa viisi kuukautta – eräiden tietojen mukaan pidätettynä, toisten tietojen mukaan FSB:n koulutuksessa.
Osama bin Laden
Sudanissa al-Qa’idan johtohenkilöt olivat hahmotelleet järjestön tulevaa toimintalinjaa, joka alkoi muuttua yhä antiamerikkalaisempaan suuntaan. Saddam Husseinin hyökättyä Kuwaitiin 2.8.1990 saudihallinto oli kieltäytynyt ottamasta vastaan bin Ladenin tarjoamaa apua kuningaskunnan rajojen suojelemiseksi ja Kuwaitin puolustamiseksi ja turvautunut sen sijaan Yhdysvaltain johtaman liittouman apuun. Tämä oli saanut bin Ladenin katkeroitumaan, ja vielä pahempaa verta herätti se, että Saudi-Arabiaan jäi Yhdysvaltain sotilastukikohtia vielä vuosikausiksi sen jälkeen, kun Persianlahden sodan varsinaiset sotatoimet olivat päättyneet vuonna 1991. Bin Laden, joka paheksui myös Yhdysvaltain varauksetonta tukea Israelille, kutsui yhdysvaltalaisjoukkojen läsnäoloa Saudi-Arabiassa ”kahden pyhäkön [Mekan ja Medinan] maan miehitykseksi”. Lisäksi Yhdysvaltain joukkojen osallistuminen YK:n rauhanturvaoperaatioihin Somaliassa 1992–1994 oli herättänyt al-Qa’idan johtajissa vainoharhaista pelkoa siitä, että kyseessä oli Yhdysvaltain johtama salainen suuri strategia muslimimaiden valtaamiseksi. ”Meidän on pysäytettävä käärmeen pää”, oli bin Laden todennut ja jatkanut: ”Käärme on Amerikka, ja meidän on pysäytettävä Amerikka. Meidän on pysäytettävä se, mitä he ovat tekemässä Afrikan sarvessa.” (Aita 6.2.2001.) Läpi 1980-luvun Yhdysvallat oli tukenut mujahidineja Afganistanissa antamalla näille koulutusta, rahaa, aseita ja muita tarvikkeita estääkseen Neuvostoliiton valtapiirin laajenemista ja vahvistaakseen Afganistania sunni-islamilaisena puskurivaltiona Iranin shiialaista teokratiaa vastaan. Nyt uudessa tilanteessa al-Qa’ida katsoi juuri Yhdysvaltojen kuitenkin muodostavan pääuhan maailmanlaajuiselle islamistiselle liikkeelle (Sageman 2004: 44).
Al-Qa’idan vihamielisyys Yhdysvaltoja kohtaan tuli lopulta selkeästi ilmaistuksi fatwassa ”Jihadin julistus kahden pyhäkön maata miehittäviä amerikkalaisia vastaan – karkottakaa uskottomat Arabian niemimaalta”, jonka bin Laden julkaisi Afganistanista käsin vuonna 1996. Siinä bin Laden viittaa ibn Taymiyyahiin (1263–1328), joka jihadistien usein siteeraamassa fatwassa on todennut: ”Puolustavassa jihadissa on kyse hyökkääjän karkottamisesta, ja se on velvoittavin jihadin muoto. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että on pakollista puolustaa uskontoa ja sitä, mikä on pyhää. Heti imanin (uskon) jälkeen tärkein velvollisuus on karkottaa vihollinen, joka hyökkää uskontoamme ja maallisia asioitamme vastaan. Tälle jihadille ei ole vaatimuksia, kuten varusteita ja kulkuneuvoja, vaan jokainen kohtaa vihollisen kykyjensä mukaisesti.” (Azzam 1979; Masood Azhar 2011.) Bin Laden ei pitänyt yhdysvaltalaisjoukkojen läsnäoloa Saudi-Arabiassa pelkästään miehityksenä vaan myös pyhäinhäväistyksenä. Hän katsoi, että saudihallinto oli rikkonut Muhammadin kuolinvuoteellaan antamaa määräystä karkottaa kaikki muut kuin muslimit pois Arabian niemimaalta: kuten tunnettua, Sahih Bukhari -hadithkokoelman (4:52:288) mukaan Muhammad oli käskenyt karkottaa monijumalaiset pois Arabian niemimaalta ja Sahih Muslimin (19:4366) mukaan Muhammad oli itse vannonut karkottavansa juutalaiset ja kristityt pois Arabian niemimaalta niin, ettei sinne jää ketään muita kuin muslimeja. Niinpä bin Laden päätyy fatwassaan siihen johtopäätelmään, että sillä hetkellä ”selvästikään uskon jälkeen ei ole tärkeämpää velvollisuutta kuin ajaa amerikkalainen vihollinen ulos pyhältä maalta”.
Entä sitten taistelu lähivihollista, muslimimaiden ”uskonluopiohallitsijoita”, vastaan? Bin Laden siteeraa fatwassaan jälleen ibn Taymiyyahia, jonka mukaan kahdesta uhasta on ensin torjuttava suurempi vähäisemmän kustannuksella: ”Islamin ihmisten tulisi yhdistää voimansa ja tukea toisiaan päästäkseen eroon ’pääkufrista’ [sellaisesta ”epäuskoa” edustavasta tahosta, joka muodostaa suurimman uhan islamille], joka kontrolloi islamilaisen maailman maita, ja heidän tulisi jopa sietää vähäisempää haittaa päästäkseen eroon suuremmasta haitasta, suuremmasta kufrista.” Niinpä, vaikka bin Laden soimaa fatwassaan ankarasti saudihallintoa umman pettämisestä, liittymisestä kufrin puolelle ja toimimisesta muslimeja vastaan, hän kehottaa muslimeja vakavasti jättämään toistaiseksi syrjään keskinäiset erimielisyytensä ja iskemään päävihollista, ”sionistis-ristiretkeläistä liittoumaa”, vastaan: ”Hallinto on täysin vastuussa siitä, mikä on kohdannut maata ja kansakuntaa; kuitenkin miehittävä amerikkalaisvihollinen on ensisijainen ja pääsyyllinen tilanteeseen. Siksi ponnistelut tulisi keskittää vihollisen tuhoamiseen, taistelemiseen sitä vastaan ja sen tappamiseen, kunnes Allahin armosta se on täysin lyöty.” Bin Laden myös toteaa: ”Niinpä kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että tilannetta ei voida korjata (varjoa ei saada suoristettua, jos sen lähde, keppi ei ole suora) tarttumatta ongelman juureen. Täten on olennaista iskeä päävihollista vastaan, joka on jakanut umman pikku maiksi ja ajanut sen viime vuosikymmenten aikana sekaannuksen tilaan. Sionistis-ristiretkeläinen liittouma ryhtyy aina nopeasti toimiin pitääkseen aisoissa tai keskeyttääkseen jokaisen islamilaisissa maissa tapahtuvan ’korjausliikkeen’.”
Perusideana tässä al-Qa’idan uudessa strategiassa on se, että kun muslimimaiden maallistuneita hallitsijoita ”sätkynukkeinaan” pitävä, kulissien takana lymyilevä Yhdysvallat liittolaisineen on saatu lyötyä, samalla luhistuvat myös sen sätkynuket, minkä jälkeen jihadistien tulisi suhteellisen vaivattomasti onnistua tavoitteessaan perustaa islamilainen valtio. Siinä missä Faraj (1986: 192–193) oli painottanut, että ”uskonluopiohallitsijat” mahdollistavat ”imperialistien” vaikutusvallan muslimimaissa, al-Qa’ida puolestaan alkoi korostaa sitä näkökulmaa, että ”imperialistit” mahdollistavat ”uskonluopiohallitsijoiden” pysymisen vallassa ja ovat siten ensisijaisia vihollisia. Bin Laden myös varta vasten varoittaa muslimeja keskinäisestä sotimisesta, joka hänen mukaansa vain kuluttaisi muslimien inhimillisiä ja taloudellisia resursseja, tuhoaisi maiden infrastruktuurin ja öljyteollisuuden, hajottaisi yhteiskunnan ja jakaisi ”kahden pyhäkön maan” kahteen osaan ja olisi joka tapauksessa suuri virhe, perusteltaisiinpa sitä kuinka hyvänsä.
Osa EIG:n ja EIJ:n jäsenistä pettyi al-Qa’idan päätökseen nimetä uudeksi pääviholliseksi Yhdysvallat, ja EIG:ssä oltiin turhautuneita myös siihen, ettei yhteistyö al-Qa’idan kanssa ollut edistänyt EIG:n tavoitetta vapauttaa Yhdysvalloissa vangittuna oleva Omar Abdel-Rahman, ”sokea sheikki”. EIG:n vuosina 1992–1997 toteuttaman, yli 1 200 uhria vaatineen ja Egyptin turismia vakavasti vahingoittaneen terrorikampanjan tarkoituksena oli ollut herättää kansassa tyytymättömyyttä hallitusta kohtaan, mutta kansa olikin kääntynyt EIG:tä vastaan. Niinpä katsottuaan kampanjan epäonnistuneen EIG:n Egyptissä vangittuina olleet johtajat tekivät vuonna 1997 aloitteen yksipuolisesta tulitauosta Egyptin alueella, ja myös sheikki Abdel-Rahman hyväksyi aluksi aloitteen, tosin hän veti siltä tukensa myöhemmin vuonna 2000. EIG:n ulkomailla oleskelleet johtajat Mohammed al-Islambuli ja Rifai Taha sitä vastoin torjuivat aloitteen, ja sitä sabotoidakseen Taha organisoi 11.11.1997 Luxorin verisen terrori-iskun, jossa kuusi EIG:n asemiestä surmasi neljä egyptiläistä ja 58 ulkomaalaista turistia. Al-Qa’idan suunnanmuutos ja EIG:n tulitaukoaloite aiheuttivat ristiriitoja myös EIJ:n sisällä erityisesti sen jälkeen, kun al-Zawahiriin katsottiin omavaltaisesti hyväksyneen EIJ:n liittymisen Osama bin Ladenin helmikuussa 1998 perustamaan ”Maailman islamilaiseen jihad-rintamaan juutalaisia ja ristiretkeläisiä vastaan”. Jäätyään vähemmistöön EIJ:n johdossa al-Zawahiri erosi EIJ:n emiirin tehtävästä vuonna 1999 ottaakseen rahapulan lamauttaman järjestön kuitenkin muutama kuukausi myöhemmin entistä lujempaan komentoonsa. Lopulta EIJ lakkasi olemasta itsenäisenä järjestönä ja sulautui kesäkuussa 2001 al-Qa’idaan, jonka kanssa se muodosti nyt al-Zawahiriin ilmoituksen mukaan uuden liittouman nimeltä al-Qa’ida al-Jihad.
Osama bin Ladenin (al-Qa’ida), Aiman al-Zawahirin (EIJ), sheikki Mir Hamzahin (Jamiat-ul-Ulema-e-Pakistan), Fazlur Rahman Khalilin (Harakat al-Ansar, Pakistan), sheikki Abd al-Salam Muhammad Khanin (Harakat al-Jihad, Bangladesh) ja Rifai Tahan (EIG) 23.2.1998 allekirjoittama julistus ”Maailman islamilaisen jihad-rintama juutalaisia ja ristiretkeläisiä vastaan” avasi lopullisesti uuden aikakauden globaalissa jihadissa. Julistuksessa päivitellään värikkäin sanakääntein, että koskaan ennen ”ei Arabian niemimaalle ole tunkeutunut sellaisia joukkoja kuin ristiretkeläisarmeijat, jotka kulkusirkkojen tavoin parveilevat sen yllä, ahmivat sen viljelyksiä ja lihovat sen rikkauksista” ja ”kaikki tämä tapahtuu aikana, jolloin kansakunnat hyökkäävät iilimatojen tavoin muslimeja vastaan”. Tätä todistellaan seuraavasti: ”Seitsemän vuoden ajan Yhdysvallat on miehittänyt islamin maista pyhintä, Arabian niemimaata, ryövännyt sen rikkauksia, määräillyt sen johtajia, nöyryyttänyt sen ihmisiä, terrorisoinut sen naapureita ja muuttanut sen tukikohdat niemimaalla keihäänkärjiksi, joilla taistella naapureina olevia muslimikansoja vastaan.” Julistuksessa väitetään myös, että vaikka Irakissa on ”ristiretkeläis-sionistisen liittouman” toimesta kuollut jo lähes miljoona ihmistä, ”amerikkalaiset yrittävät jälleen kerran toistaa hirvittävät verilöylyt” tuhotakseen sen, mitä irakilaisista on jäljellä, ja nöyryyttääkseen heidän musliminaapureitaan. Lisäksi julistuksen mukaan amerikkalaisten sotilaalliset tavoitteet eivät ole ainoastaan uskonnollisia ja taloudellisia, vaan ne ”palvelevat myös juutalaisten mitätöntä valtiota ja kääntävät huomion pois siitä, että se miehittää Jerusalemia ja murhaa siellä muslimeja”. Julistuksen mukaan: ”Mikään ei osoita tätä selkeämmin kuin heidän intonsa tuhota Irak, alueen vahvin arabivaltio, ja heidän pyrkimyksensä pirstoa kaikki alueen valtiot, kuten Irak, Saudi-Arabia, Egypti ja Sudan, paperivaltioiksi, joiden epäyhtenäisyys ja heikkous takaavat Israelin säilymisen ja mahdollistavat niemimaan brutaalin ristiretkeläismiehityksen jatkumisen. Kaikki nämä amerikkalaisten suorittamat rikokset ja synnit ovat selvä sodanjulistus Allahia, Hänen lähettilästään ja muslimeja vastaan.”
Julistuksen mukaan muslimit olivat nyt tilanteessa, jossa jihadista on tullut jokaisen muslimin henkilökohtainen velvollisuus: ”Läpi islamin historian uskonoppineet ovat olleet yksimielisiä siitä, että jihad on henkilökohtainen velvollisuus (fard al-ain), jos vihollinen tuhoaa muslimialuetta. Tätä ovat tähdentäneet imaami ibn Qadama Al-Muhgnissa, imaami al-Kasani Al-Bada’issa, al-Qurtubi Kommentaarissaan ja sheikki al-Islam Valituissa teoksissaan, joissa hän sanoo: ’Mitä tulee puolustavaan sodankäyntiin, se tähtää pyhyyden ja uskonnon puolustamiseen ja on velvollisuus, josta ulama on yksimielinen. Siksi karkottakaa hyökkääjä, joka turmelee uskontoa ja elämää.’ Mikään ei ole uskontoa pyhempää.” Näiden perustelujen pohjalta ja ”Allahin käskyn noudattamiseksi” julistuksessa annetaan kaikille muslimeille suunnattu fatwa, jossa sanotaan muun muassa:
Amerikkalaisten ja heidän liittolaistensa – siviilien ja sotilaiden – tappaminen on jokaisen siihen pystyvän muslimin henkilökohtainen velvollisuus jokaisessa maassa, missä se on mahdollista, al-Aqsan moskeijan ja [Mekan] pyhäkön vapauttamiseksi heidän otteestaan ja aina siihen pisteeseen asti, että heidän armeijansa lähtevät pois kaikilta muslimialueilta lyötyinä ja kykenemättöminä enää uhkaamaan ketään muslimia. Tämä vastaa Allahin Kaikkivaltiaan sanoja: ”… ja taistelkaa kaikkia uskottomia vastaan niin kuin hekin taistelevat teitä vastaan” (9:36) ja ”taistelkaa heitä vastaan, kunnes epäjumalia ei enää palvota, vaan yksin Allahia” (8:39). (Vaihtoehtoinen suomennos: ”… kunnes ei enää ole sekasortoa tai sortoa vaan vallalla on laki ja usko Allahiin.”) …
Pyydämme – Allahin avulla – jokaista Allahiin uskovaa ja palkituksi tulemista haluavaa muslimia noudattamaan Allahin määräystä tappaa amerikkalaisia ja rosvota heiltä heidän omaisuutensa, mistä tahansa ja milloin tahansa muslimit heitä löytävätkään. Pyydämme myös muslimiulamaa [‑uskonoppineita], -johtajia, -nuoria ja ‑sotilaita käynnistämään hyökkäyksen Saatanan yhdysvaltalaisjoukkoja ja heidän kanssaan liittoutuneita paholaisen avustajia vastaan ja ajamaan tiehensä heidän tukijansa niin, että he saavat opetuksen.
Al-Qa’ida alkoi pian toteuttaa käytännössä uutta strategiaansa, jossa ideana oli hyökätä näyttävästi ”Allahille sodan julistanutta” ”juutalais-ristiretkeläistä liittoumaa” vastaan ja tappaa sitä edustavia sotilaita ja siviilejä, olivatpa nämä missä päin maailmaa hyvänsä. 7.8.1998 al-Qa’idaan kytköksissä olleet EIJ:n jäsenet suorittivat kaksi lähes samanaikaista autopommi-iskua Yhdysvaltain suurlähetystöjä vastaan Nairobissa ja Dar es Salamissa surmaten yli 220 ihmistä ja haavoittaen noin 4 000 ihmistä. 12.10.2000 Adenissa Jemenissä al-Qa’ida teki Yhdysvaltain ohjushävittäjää USS Colea vastaan itsemurhaiskun, jossa sai surmansa 17 ja haavoittui 39 miehistön jäsentä. Al-Qa’idan tähän mennessä näyttävin isku tapahtui 11.9.2001, jolloin al-Qa’idan jihadistit Mohammed Attan (1968–2011) johdolla kaappasivat Yhdysvalloissa neljä matkustajalentokonetta, joista kaksi ohjattiin päin WTC:n torneja New Yorkissa, yksi päin Pentagonia Washingtonissa ja yksi putosi maahan Pennsylvaniassa matkustajien estettyä sankarillisesti kaappaajien aikeet lentää kone päin Capitol Hilliä Washingtonissa. Lähes 3 000 ihmistä surmanneiden iskujen seurauksena Yhdysvallat käynnisti George W. Bushin johdolla niin kutsutun ”sodan terrorismia vastaan”. Iskujen pääarkkitehtinä pidetty Khalid Sheikh Mohammed (s. 1965), Kuwaitin Muslimiveljeskunnan kasvatti, pidätettiin 1.3.2003 CIA:n ja ISI:n yhteisoperaatiossa Rawalpindissa Pakistanissa. (Lue myös sisäpiiriläisen kertomus syyskuun 11. päivän iskuista.) Saudi-hallinnon ja Iranin osallisuutta iskuihin käsitellään alempana (lue: Obama – jihadistien apuri Valkoisessa talossa).
Kun bin Ladenilta kysyttiin al-Jazeeran haastattelussa 21.10.2001, kuinka hän perustelee siviilien, mukaan lukien lasten ja naisten, tappamista syyskuun 11. päivän iskujen yhteydessä, hän vetosi niin kutsuttuun qisas‑ eli samalla mitalla kostamisen periaatteeseen, joka on säädetty Koraanissa: ”Jos kostatte, kostakaa sen mukaan, mitä teille on tehty…” (16:126). Sama silmä silmästä -kostamisen periaate sisältyy Koraanin jakeeseen (2:178) samoin kuin jakeeseen (9:36), johon viitataan vuoden 1998 fatwassa: ”… ja taistelkaa kaikkia uskottomia vastaan niin kuin hekin taistelevat teitä vastaan.” Bin Laden tähdensi haastattelussa: ”Me kohtelemme toisia, kuten he kohtelevat meitä. Jos he tappavat naisiamme ja viattomia lapsiamme, me tapamme heidän naisiaan ja viattomia lapsiaan, kunnes he lopettavat tekemästä sitä.”
As-Sab bin Jaththama on kertonut: Profeetta ohitti paikan nimeltä A-Abwa tai Waddan, ja häneltä kysyttiin, onko luvallista hyökätä pakanasotureiden kimppuun yöllä siinäkin tapauksessa, että näiden naiset ja lapset todennäköisesti joutuvat vaaralle alttiiksi. Profeetta vastasi: ”He (ts. naiset ja lapset) ovat samaa joukkoa (ts. pakanoita).” (Sahih Bukhari 4:52:256)
Lähivihollista unohtamatta…
Aiman al-Zawahiri, joka aiemmin oli pitänyt ykkösprioriteettina taistelua ”lähivihollista” vastaan, selittää syyskuun 11. päivän iskun paikkeilla kirjoittamissa muistelmissaan uutta, bin Ladenin näkemyksiä myötäilevää linjaansa, jossa ei suinkaan ole unohdettu taistelua myöskään lähivihollista vastaan: ”Edellä sanotun perusteella on selvää, että Yhdysvaltain johtama juutalaisten ja ristiretkeläisten liittouma ei salli minkään muslimivoiman ottaa valtaa islamilaisissa maissa. Se mobilisoi kaiken voimansa iskeäkseen sitä vastaan ja syöstäkseen sen vallasta. Sitä varten se avaa uuden taistelurintaman, joka kattaa koko maailmaan. Jos se ei julista suoranaista sotaa, se asettaa pakotteita niitä vastaan, jotka auttavat sitä [muslimivoimaa]. Siksi mukautuaksemme tähän uuteen realiteettiin meidän on valmistauduttava taisteluun, joka ei ole rajoittunut yhdelle ainoalle alueelle, vaan joka pitää sisällään sisäisen uskonluopiovihollisen ja juutalais-ristiretkeläisen ulkoisen vihollisen.”
Al-Zawahiri kehottaa iskemään amerikkalaisia ja juutalaisia vastaan myös muslimimaissa, koska näin isku kohdistuu suoraan oman ”agenttinsa” takana piileskelevään ”suuren herraan”, jonka hän arvelee olevan kansalle mieluinen iskukohde. Näin jihadistit saavat kansan sympatiat puolelleen samalla, kun hallitus paljastaa todelliset ”rumat kasvonsa” puolustaessaan ”yhdysvaltalaisia ja juutalaisia herrojaan”.
Edellä kuvattu al-Zawahirin ajatuksenkulku tuo esiin yhden al-Qa’idan ja muiden salaliittoteorioita viljelevien jihadistien perusongelman: Kuinka saada muut muslimit vakuuttuneiksi siitä, että kafirit todellakin ovat pahantahtoisia ihmisiä, jotka punovat juonia muslimien pään menoksi ja joita vastaan on koottava rivit ja ryhdyttävä vastarintaan, kun tuo väite ei tunnu vastaavan arkitodellisuutta? Yksi menetelmä tämän saavuttamiseksi on nimenomaan tehdä terrori-iskuja kafireita vastaan siinä toivossa, että nämä provosoituvat puolustautumaan ja suorittamaan vastaiskuja, ja jos noissa vastaiskuissa menehtyy sivullisina uhreina muslimisiviilejä, sitä suuremmalla syyllä jihadistit voivat sitten väittää, että kafirit todellakin vihaavat muslimeja ja käyvät sotaa islamia vastaan. Tämä on menetelmä, jota Hamas, Muslimiveljeskunnan Gazassa toimiva siipi, käyttää jatkuvasti ja median myötävaikutuksella hyvin menestyksekkäästi Israelia ja juutalaisia vastaan pyrkien tietoisesti maksimoimaan omaan siviiliväestöönsä kohdistuvat vahingot. Terrori-iskujen yhtenä, joskaan ei ainoana, tavoitteena on näin ollen kärjistää väestönryhmien välisiä konflikteja ja saada lopputilanne näyttämään siltä, ikään kuin muslimit olisivatkin iskujen todellisia uhreja, millä voi sitten oikeuttaa puolustavan jihadin samoin kuin vaatimukset muslimivähemmistön erityissuojelun tarpeesta Lännessä. Osama bin Laden (2009a: 63–64) kuvaa kirjoituksessaan ”Taktisia suosituksia” syyskuun 11. päivän iskujen merkitystä juuri tästä näkökulmasta:
Tärkein positiivinen seuraus New Yorkin ja Washingtonin iskuista oli se, että toivat esiin totuuden ristiretkeläisten ja muslimien välisestä taistelusta. Ne paljastivat, kuinka paljon ristiretkeläiset halveksivat meitä, kun nämä kaksi iskua riisuivat lampaan vaatteet, joihin susi oli pukeutunut, näyttivät sen kauhistuttavat kasvot. Koko maailma heräsi. Muslimit oivalsivat, kuinka tärkeä on oppi lojaaliudesta Allahia kohtaan ja [uskottomista] erossa pysyttelemisestä, ja muslimien välinen solidaarisuus vahvistui, mikä on valtava askel kohti muslimien yhdistymistä yksijumalaisuuden lipun alle – oikein ohjatun kalifaatin perustamiseksi, Allah suokoon. Lopuksi jokainen oivalsi, että Amerikka, tuo sortava voima, on lyötävissä, häpäistävissä, lannistettavissa… (…) Ensimmäinen velvollisuus ja paras tehtävä, johon voitte ryhtyä Allahin hyväksi, on ottaa tähtäimeen amerikkalaiset ja juutalaiset kaikkialla Maan päällä.
Pohtiessaan konkreettisia iskumenetelmiä al-Zawahiri korostaa muistelmissaan tarvetta tuottaa maksimimäärä uhreja vastustajalle ja keskittyä marttyyrioperaatioihin, joilla voi mahdollisimman vähin miestappioin vahingoittaa onnistuneesti vastustajaa. Hän arvioi, että pienryhmät voisivat olla hyvä tapa terrorisoida amerikkalaisia: ”Amerikkalaistan ja juutalaisten jäljittäminen ei ole mahdotonta. Heidän tappamisensa yhdellä laukauksella, veitsen iskulla tai räjähteellä tai heidän lyömisensä rautakangella ei ole mahdotonta. Heidän omaisuutensa polttaminen Molotovin koktaileilla ei ole vaikeaa. Käytettävissä olevin keinoin pikku ryhmät voivat osoittautua pelottavaksi kauhuksi amerikkalaisille ja juutalaisille.” Al-Qa’idan terrori-iskujen kulta-aikaa oli 2000-luku (ks. luettelo iskuista), ja monissa noista iskuista tekijät ovat olleet nimenomaan pienryhmiä. Usein ne ovat olleet suoraan kytköksissä al-Qa’idan johonkin alaosastoon, joka on kontrolloinut operaatiota, mutta osan iskuista ovat al-Qa’idan nimissä suorittaneet itsenäisesti toimineet ryhmät tai yksilöt, ”susilaumat” ja ”yksinäiset sudet”.
Vuodesta 2010 alkaen erityisesti Arabian niemimaan al-Qa’ida (AQAP) on lietsonut usealle kielelle käännetyssä Inspire-nettilehdessään muslimeja ympäri maailman suorittamaan itsenäisesti, puolustavan jihadin nimissä, terrori-iskuja amerikkalaisia, näiden liittolaisia ja ylipäätään kaikkia niitä vastaan, joiden se väittää olevan ”sodassa islamia vastaan”. Kuten Aiman al-Zawahiri selittää, näiden joukkoon kuuluvat myös ”islamia vastaan sotivien” demokraattisten länsimaiden siviilit, sillä nämä ovat vaaleilla vapaaehtoisesti valinneet hallintonsa, jonka politiikkaa he siten tukevat mielipiteillään ja verorahoillaan (Inspire 13/2015, s. 12-13).
Inspire-lehden numerossa (1/2010, s. 33) iskuja perustellaan Allahin käskyllä ”Taistele siis Allahin tiellä! Sinä olet vastuussa vain itsestäsi. Rohkaise uskovia taisteluun; voihan olla, että Allah torjuu uskottomien hyökkäyksen. Allah on heitä ankarampi ja kovempi rankaisemaan (Koraani 4:84)” ja seuraavan kaltaisilla perusteilla: “Jokaisen muslimin on puolustettava uskontoaan ja yhteisöään. Juutalaiset ja kristityt ovat häpäisseet muslimit, turmelleet pyhiä paikkojamme ja kironneet rakastetun profeetan. Nyt he pitävät kilpailuja siitä, kuka pilkkaa parhaiten Muhammadia. Läntiset hallitukset käyvät nyt heltymätöntä sotaa islamia vastaan. He ovat muodostaneet liittouman, ja heidän väestönsä tukee tunkeutumista muslimimaahan ja sen tuhoamista.” Keskeisiksi kohdemaiksi Inspire-lehden numerossa 2 (s. 54) mainitaan Israel, Yhdysvallat, Britannia, Kanada, Australia, Ranska, Saksa, Tanska ja Hollanti.
Inspire-lehti kutsuu shari’assa henkilökohtaisena velvollisuutena (fard al-ain) pidettävää, itsenäisesti käytävää puolustavaa jihadia “avoimen lähdekoodin jihadiksi” (open source jihad) ja antaa taidokkaasti toimitetuissa, erityisesti nuoriin miehiin vetoavissa numeroissaan seikkaperäisiä ohjeita, kuinka esimerkiksi valmistaa äidin keittiössä viiveellä räjähtävä pommi tai putkipommi, kuinka virittää autopommi, kuinka räjäyttää rakennuksia, kuinka tehdä kauko-ohjattava sytytin, kuinka tehdä palopommeja ja suorittaa tuhopolttoja, kuinka polttaa autoja ja aiheuttaa liikenneonnettomuuksia, kuinka ampua Kalashnikovilla ja käsiaseella, kuinka tappaa mahdollisimman paljon ihmisiä tulittamalla väkijoukkoa summittaisesti ampuma-aseella tai ajamalla paketti- tai kuorma-autolla väkijoukkoon ja varustautumalla sitä mahdollisesti seuraavaan tulitaisteluun ja ”marttyyrikuolemaan” ja niin edelleen. Todennäköiseen omaan kuolemaan johtavien iskujen tekijöitä neuvotaan jättämään jälkeensä viesti niin, että maailma saa tietää heidän tekonsa motiivin. (Kuten tunnettua, tällaista viestiä ei ole kuitenkaan helppo saada nykypäivänä läpi, sillä monien maiden viranomaiset, lehdistö ja tuomioistuimet pyrkivät aktiivisesti pimittämään ja vääristelemään jihadistien motiiveja ja selittämään teot sen sijaan vasemmiston ideologiaa ja narratiiveja mukailevilla kuvitteellisilla tarinoilla.) Nämä kaikki tekotavat ovat viime vuosina tulleet hyvin tutuiksi länsimaissa.
Kemiaan ja biologiaan perehtyneitä kehotetaan suorittamaan iskuja kemiallisilla ja biologisilla aseilla tai senkaltaisilla myrkyillä, kuten botuliinilla, risiinillä tai syanidilla. Tekijöitä kehotetaan innovatiivisuuteen ja vanhojen toimintamallien omatoimiseen modifioimiseen, jotta iskuja olisi mahdollisimman vaikea ennakoida. Niinpä iskua valmisteleville on annettu myös hyvin seikkaperäiset ohjeet siitä, mitä kaikkea on vältettävä niin, etteivät tiedusteluviranomaiset saa vihiä aiotusta iskusta, ja tekijöitä kehotetaan jo ennalta luomaan uskottava peitetarina mahdollista oikeudenkäyntiä varten. Kuten Inspire-lehdessä todetaan, iskujen tavoitteena on aina maksimaalinen uhrimäärä, taloudellinen vahinko, kaaos ja mediahuomio sekä trauman aiheuttaminen kohdeväestölle.
Tällaisen omatoimisen jihad-toiminnan erityinen vetovoima on siinä, että iskuja suunnittelevia muslimeja ei puhutella auktoritatiivisesti ylhäältä päin, mikä on varsin epätyypillistä patriarkaaliselle muslimikulttuurille, vaan heitä kohtaan osoitetaan kollegiaalista luottamusta. Kaiken alla piilee viesti, joka vetoaa erityisesti huonosta itsetunnosta kärsiviin ja kovia kokeneisiin musliminuoriin: ”Hyväksymme sinut sellaisena kuin olet. Pääset osoittamaan omia kykyjäsi, vahvuuksiasi ja neuvokkuuttasi, saavutat kunniaa ja mainetta yhteisen jalon asiamme hyväksi ja pääset näyttämään koko maailmalle, mikä olet miehiäsi.”
Lehden numerossa 12/2004 (s. 38) todetaan, että iskuilla Yhdysvaltoja, ”käärmeen päätä”, vastaan on seuraavia tavoitteita: kauhun tasapainon saavuttaminen islamin ja kufrin (epäuskon) välisessä konfliktissa, vihollisen pitäminen jatkuvan paineen alaisena ja äkkihyökkäyksen pelossa, olipa kyse yksinäisten susien jihad-hyökkäyksistä kotimaassa tai hyökkäyksistä Yhdysvaltojen intressejä vastaan maan rajojen ulkopuolella, vihollisen pakottaminen puolustuskannalle ja vihollisen estäminen laajentamasta sotatoimia muslimeja vastaan, vihollisen pakottaminen käyttämään lisää rahaa turvatoimien vahvistamiseen niin kotimaassa kuin sen rajojen ulkopuolellakin ja taloudellisen vahingon aiheuttaminen tällä tavoin, sodan pitkittäminen, sillä ”Amerikan selkäranka ei kestä pitkää sotaa”, amerikkalaisiin kohdistuvan paineen lisääntyminen ylimääräisten turvatoimien johdosta niin, että he painostavat hallitustaan lopettamaan ”sotansa islamia ja muslimeja vastaan”. Pyrkimystä pakottaa Yhdysvallat ja sen liittolaiset käyttämään yhä suurempia summia turvatoimiin ja vahingoittaa näin niiden taloutta al-Qa’ida kutsuu operaatio ”Verenvuodoksi”, ja se on omistanut tälle aiheelle Inspire-lehden koko numeron 3/2010.
Propagandasota
Merkille pantavaa on, että tavoitteidensa saavuttamiseksi al-Qa’ida ei suinkaan ole harjoittanut ainoastaan terrorismia, vaan se on käynyt myös systemaattista propagandasotaa Länttä, erityisesti Yhdysvaltoja ja Israelia, vastaan turvautumalla samanlaiseen tahalliseen harhaanjohtamiseen (taqiyya ja tawriya), jota Muslimiveljeskunta käyttää. Erityisesti Lännelle suunnatuissa viesteissään al-Qa’ida antaa ymmärtää, että ongelmien alkusyynä olisi se, että ”juutalais-ristiretkeläinen liittouma” vihaa Allahia, islamia ja muslimeja, käy imperialistista sotaa näitä vastaan, valtaa, miehittää ja ryövää muslimialueita hamuten niiden luonnonvaroja, kuten öljyä, sekä sortaa, terrorisoi ja tappaa tarkoituksellisesti muslimisiviilejä, mukaan lukien viattomia naisia ja lapsia. Tätä vasemmistolaisiin vetoavaa narratiivia vasten al-Qa’ida sitten selittää oman toimintansa pelkästään ”oikeudenmukaiseksi” vastareaktioksi muslimien kokemiin vääryyksiin, ”itsepuolustukseksi”, ”vapaustaisteluksi” tai ”vastarinnaksi” ”sortajia” vastaan. Samalla se hakee toimilleen sympatiaa muslimiväestöltä, jonka se haluaa yhdistää taistelemaan yhteistä vihollista vastaan ja josta se haluaa saada värvätyksi lisää taistelijoita riveihinsä. Itse asiassa al-Zawahiri on todennut, että yli puolet al-Qa’idan taistelusta on ”mediataistelua” muslimien sydänten ja mielten voittamiseksi (ks. CTC).
Esimerkiksi ”Viestissään amerikkalaisille” 29.10.2004 Osama bin Laden (2009b: 72–73) viittaa muun muassa Israelin vuonna 1982 suorittamaan sotilasoperaatioon ja pommituksiin Libanonissa ja George H. W. Bushin johdolla tapahtuneeseen ”kaikkien aikojen suurimpaan lasten massateurastukseen” Irakissa Persianlahden sodan aikana ja toteaa: ”Syyskuun 11. päivän iskut tapahtuivat tätä taustaa vasten, vastauksena näille suurille vääryyksille. Voiko syyttää miestä, joka vain puolustaa itseään? Onko itsensä puolustaminen ja hyökkääjän rankaiseminen samalla mitalla terrorismia?” Enemmistö maailman 1,7 miljardista muslimista uskoo tällaisten vääryyksien olevan totta, minkä johdosta al-Qa’ida on saanut osakseen sympatiaa laajalti niin ympäri muslimimaailman kuin Lännen vasemmistopiireissäkin. On muistettava, että kun bin Laden ja muut al-Qa’idan ideologit käyttävät sellaisia termejä, kuten ”sorto”, ”vapaus”, ”rauha”, ”vapaustaistelu” ja ”oikeudenmukaisuus”, he käyttävät niitä muslimiveljien tavoin Sayyid Qutbin määrittelemässä ideologisessa viitekehyksessä, toisin sanoen aivan eri merkityksessä kuin asiaan vihkiytymättömät kafirit olettavat.
Puhtaasti muslimeille suunnatuissa puheissa sävy on kuitenkin toinen. Al-Qa’idan lopullisena päämääränä on hyökkäävän jihadin kautta pakottaa koko ihmiskunta alistumaan shari’a-lain määräyksiin, kuten selviää seuraavasta katkelmasta, joka sisältyy Osama bin Ladenin viestiin saudiälymystölle (Raymond Ibrahim 2008):
Aina kun Allahin lähettiläs nimitti jonkun armeijan tai erillisosaston johtajaksi, hänellä oli erityisesti tapana patistaa häntä pelkäämään Allahia ja olemaan hyvä kanssamuslimeille. Sitten hänellä oli tapana sanoa: ”Hyökkää Allahin nimissä ja taistele Allahin asian puolesta kaikkia niitä vastaan, jotka hylkäävät Allahin. Hyökkää!… Jos kohtaat kuvanpalvojavihollisia, kutsu heitä noudattamaan kolmea toimintatapaa: (1) Kutsu heitä islamiin: Jos he vastaavat [ts. kääntyvät islamiin], hyväksy se ja lakkaa taistelemasta heitä vastaan… (2) Jos he kieltäytyvät hyväksymästä islamia, vaadi heiltä jizyaa [ts. suojelurahaa]: Jos he vastaavat, hyväksy se ja lakkaa taistelemasta heitä vastaan. (3) Mutta jos he kieltäytyvät, pyydä Allahin apua ja taistele heitä vastaan.” Näin ollen keskustelumme uskottoman Lännen kanssa ja konfliktimme heidän kanssaan pyörivät pohjimmiltaan yhden asian ympärillä – asian, joka vaatii täyden tukemme, voimalla ja päättäväisyydellä – ja se on: Pakottaako islam vai ei miekan voimalla alistumaan sen määräysvaltaan ruumiillisesti, jos ei hengellisesti? Kyllä. Islamissa on vain kolme vaihtoehtoa: omasta halusta tapahtuva alistuminen tai jizyan maksaminen alistumalla islamin määräysvaltaan fyysisesti, vaikkei hengellisesti, tai miekka – sillä ei ole oikein jättää häntä [uskotonta] eloon. Asia on tiivistettävissä jokaiselle elossa olevalle ihmiselle: alistu tai elä islamin ylivallan alla tai kuole.
Al-Qa’idan viestintästrategioita on useissa kirjoituksissaan käsitellyt Raymond Ibrahim. (Lue esim.: 1.12.2008, 26.12.2007, 17.7.2016.)
Irakin al-Qa’ida ja Islamilainen valtio
Osa sunni-ulamasta (eli -uskonoppineista) on tehnyt jihadin keskeytymisestä sen johtopäätöksen, että muslimien velvollisuutena on palauttaa islamilainen valtio ja valita kalifi, joka puolestaan palauttaa käyttöön hyökkäävän, yhteisöllisen jihadin. Kalifaattiin liittyvä jihad-velvollisuus on erityisesti pantava merkille, sillä kalifaatin palauttaminen on yksi nykypäivän jihadistisen liikkeen (al-Qa’idan ja sen versojen, kuten Abu Mus’ab al-Zarqawin johtaman Irakin al-Qa’idan) ensisijaisista tavoitteista. Tämän ideologian mukaan sen jälkeen, kun kalifaatti on olemassa, kalifin ykköstehtävänä on varmistaa islamin puhtaus kalifaatin rajojen sisällä. Tämä merkitsee ennen kaikkea suvaitsemattomuutta harhaoppisia muslimeja, kuten shiioja, kohtaan. Tämä periaate on käytössä Zarqawin nykyisessä kampanjassa Irakin shiioja vastaan. – Bar, Shmuel, 2006: Warrant for Terror: The Fatwas of Radical Islam and the Duty to Jihad, s. 31–32.
Islamilaisen valtion (ISIL, ISIS, IS, Daesh) juuret juontavat jordanialaissyntyisen jihadistin Abu Mus’ab al-Zarqawin (1966–2006) vuonna 1999 perustamaan ryhmään Jama’at al-Tawhid wal-Jihad (”Yksijumalaisuuden ja jihadin järjestö”). Al-Zarqawi oli pitänyt jihadistien koulutusleiriä Afganistanissa, josta hän eri vaiheiden jälkeen siirtyi Irakiin. Siellä al-Zarqawi alkoi vuonna 2002 rakentaa salaista jihadistiverkostoa ja käynnisti raa’an terroriaallon Irakin shiiaväestöä vastaan apunaan Irakin armeijan hajottamisen jälkeen toimettomaksi jääneitä Saddam Husseinin turvallisuusupseereita. Tarkoituksena oli lietsoa shiioja vastaiskuihin sunneja vastaan, jotka sitten suojelun tarpeessa kääntyisivät al-Zarqawin puoleen ja liittyisivät tämän järjestöön. Vuonna 2004 al-Zarqawi vannoi uskollisuuttaan Osama bin Ladenille hakien ryhmälleen al-Qa’idan jäsenyyttä. Bin Laden ja al-Zawahiri suostuivat tähän – tosin varautuneesti, sillä he katsoivat, että hyökkäykset shiioja vastaan eivät saaneet osakseen ymmärrystä muslimiväestön keskuudessa eivätkä edesauttaneet al-Qa’idan asiaa. Joka tapauksessa näin al-Zarqawin järjestö alettiin tuntea Irakin al-Qa’idana (AQI).
Al-Zarqawi suunnitteli perustavansa islamilaisen valtion ja palauttavansa kalifaatin, jonka oli määrä olla valmiina auttamaan Jeesusta ja mahdia maailmanlopun viimeisissä taisteluissa uskottomia vastaan, kuten islamin apokalyptisissa profetioissa ennustetaan. Yhdysvallat surmasi al-Zarqawin ilmaiskussa 7.6.2006, minkä jälkeen Irakin al-Qa’idan johtajaksi nousi räjähde-ekspertti Abu Ayyub al-Masri (1968–2010), entinen Muslimiveljeskunnan jäsen, joka oli liittynyt Islamilainen jihad -järjestöön vuonna 1982 ja joka al-Zarqawin tavoin uskoi lopun aikojen olevan käsillä. Al-Masri hajotti ryhmän muutaman kuukauden kuluttua julistaakseen 15.10.2006 Islamilaisen valtion perustetuksi ja vannoakseen uskollisuutta ”Abu Omar al-Baghdadille” – uudelle ”uskovien komentajalle”, joka aluksi oli pelkkä salanimi, kunnes tehtävään valikoitui Hamid al-Zawi (1959–2010). Islamilaisen valtio julistettiin perustetuksi pyytämättä asialle etukäteen suostumusta bin Ladenilta ja al-Zawahirilta. Tämä viilensi ryhmän välit al-Qa’idan johtoon, joka katsoi, että islamilaista valtiota ei olisi pitänyt perustaa, ennen kuin Yhdysvallat on vetäytynyt Irakista ja ennen kuin hankkeella olisi ollut sunnijoukkojen ja -heimojen vankka tuki takanaan. Tässä al-Qa’idan vaalimassa ”maltillisessa” lähestymistavassa, jossa ideana oli käydä ”mediasotaa ummamme sydämistä ja mielistä”, kuten al-Zawahiri asian ilmaisi (ks. CTC), voi nähdä yhtäläisyyksiä Muslimiveljeskunnan strategiaan.
Islamilainen valtio sitä vastoin ei pitänyt tarpeellisena sunniheimojen, toisten jihadistiryhmien tai valtioiden tukea. Sen sijaan se katsoi, että merkkinä valtiosta ovat sen musta lippu ja ennen kaikkea shari’a-lain voimaansaattaminen siihen liittyvine ankarine hudud-rangaistuksineen, kuten mestaamisineen, raajojen katkomisineen ja ristiinnaulitsemisineen, sillä ajatuksella, että on parempi olla pelätty kuin rakastettu. Olihan Muhammadkin kuolinvuoteellaan todennut: ”Minut on tehty voittoisaksi terrorilla” (Sahih Bukhari 4.52.220). Islamilainen valtio alkoi vaatia, että sunniheimot ja muut kapinallisryhmät vannovat sille uskollisuutta, ja kohteli julmasti niitä, jotka eivät siihen suostuneet. Tämän johdosta sunniheimot kääntyivät sitä vastaan. Korruptoitunut ja kuriton Islamilainen valtio ajautui ahdinkoon Yhdysvaltain vahvistettua joukkojaan Irakissa vuonna 2007, ja järjestön rippeet menivät maan alle.
Abu Bakr al-Baghdadi
Kun Islamilaisen valtion johtajat Abu Ayyub al-Masri ja Abu Omar al-Baghdadi olivat saaneet surmansa Yhdysvaltain ja Irakin joukkojen yhteisiskussa lähellä Tikritiä huhtikuussa 2010, järjestön uudeksi johtajaksi nousi 16.5.2010 Abu Bakr al-Baghdadi (s. 1971, Ibrahim Awwad Ibrahim al-Badri), islamin tutkimuksen alalta väitellyt tohtori, joka oli liittynyt Muslimiveljeskuntaan 1990-luvun puolivälissä ja Irakin al-Qa’idaan vuonna 2006. Osama bin Ladenin saatua surmansa vuonna 2011 al-Baghdadi vannoi vielä tuossa vaiheessa uskollisuuttaan al-Qa’idan uudelle johtajalle Aiman al-Zawahirille.
Jo tuhoutumisen partailla vuonna 2008 ollut Islamilainen valtio avautui mahdollisuus koota rivinsä Koillis-Irakissa Barack Obaman vedettyä Yhdysvaltain joukot pois Irakista joulukuussa 2011 ja jätettyä näin jälkeensä valtatyhjiön. Al-Baghdadi hyödynsi Muslimiveljeskunnan masinoimaa, Bashar al-Assadin syrjäyttämiseen tähdännyttä ”arabikevättä” ja sen laukaisemaa sisällissotaa Syyriassa ja lähetti maahan Abu Muhammad al-Jawlanin johtaman ryhmän, joka 23.12.2011 nimesi itsensä ”Al-Nusran rintamaksi” (Jabhat al-Nusra). Al-Nusran rintama laajeni pohjoiseen ja alkoi muuttua salaisesta terrorijärjestöstä kapinallisryhmäksi, joka alkoi ottaa kansan tuen tarpeen huomioon tavalla, jota al-Zawahiri oli edellyttänyt ja joka poikkesi Islamilaisen valtion absoluuttiseen dominointiin ja alistamiseen perustuvasta lähestymistavasta. Yhdysvaltain määriteltyä al-Nusran terrorijärjestöksi 11.12.2012 Syyrian sunnikapinalliset vastasivat: ”Olemme kaikki al-Nusran rintama.” (McCaints 2016: 91–94.) Kun al-Baghdadi paljasti 4.4.2013 al-Nusran olevan Islamilaisen valtion haara ja nyt osa uutta Irakin ja Levantin islamilaista valtiota (ISIL, ISIS), al-Jawlani vastasi seuraavana päivänä julistamalla al-Nusran riippumattomaksi Islamilaisesta valtiosta ja vannomalla uskollisuutta suoraan al-Qa’idan johtajalle Aiman al-Zawahirille (McCaints 2016: 96). Tämä johti välienselvittelyyn ja Islamilaisen valtion ja al-Qa’idan lopulliseen välirikkoon helmikuussa 2014.
Islamilaisen valtion onnistui vuosina 2013–2014 vakiinnuttaa otteensa Itä-Syyriasta ja vallata yhä lisää alueita ja öljykenttiä. Lukuisat kapinallisryhmät, tuhannet al-Nusran jättäneet taistelijat samoin kuin tuhannet ulkomailta virranneet vierastaistelijat liittyivät sen riveihin osallistuakseen maailmanlopun viimeisiin taisteluihin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Islamilainen valtio julistautui kalifaatiksi 29.6.2014, al-Qa’ida joutui luovuttamaan vetovoisimman jihadistijärjestön asemansa Islamilaiselle valtiolle, mikä johti al-Qa’idan romahtamisen partaalle (Foxnews 11.6.2015). Islamilainen valtio sai nopeasti haltuunsa laajoja alueita Irakista, ja lukuisat jihadistijärjestöt ympäri muslimimaailmaa, muun muassa Libyassa, Egyptissä, Jemenissä, Algeriassa, Saudi-Arabiassa, Afganistanissa, Pakistanissa, Nigeriassa ja Venäjällä, vannoivat sille uskollisuuttaan. Laajimmillaan sen hallussa ollut alue oli Isoa-Britannia suurempi, ja siellä asui 8 miljoonaa ihmistä.
Elokuussa 2014 toteutetun kyselyn mukaan joka kuudes ranskalainen (15 %) suhtautui positiivisesti Islamilaiseen valtioon (RT 18.8.2014), ja saman vuoden marraskuussa julkaistun kyselyn mukaan 13 % Syyrian pakolaisista suhtautui positiivisesti Islamilaiseen valtioon. Pew Research Centerin marraskuussa 2015 julkaiseman kyselyn mukaan 11 muslimimaassa ISIS:iin myönteisesti suhtautuvia oli keskimäärin 14 % eli vähintään 63 miljoonaa ihmistä – tai peräti 287 miljoonaa ihmistä, jos kannastaan epävarmat lasketaan mukaan.
Yksi selitys Islamilaisen valtion suurelle suosiolle on ollut nimenomaan kalifaatin julistamisessa ja siinä, millaisen mielikuvan se propagandassaan antaa muslimeista. Siinä missä al-Qa’idan perusideana on ollut esittää muslimit passiivisina uhreina, joiden kokemilla vääryyksillä al-Qa’ida sitten oikeuttaa puolustavan jihadinsa vastatoimenpiteenä ja ”vapaustaisteluna”, Islamilaisen valtion propagandassa muslimit eivät ole kohtaloaan surkuttelevia uhreja vaan aktiivisia toimijoita, jotka yksinkertaisesti hyökkäävät ja murskaavat uskottomat kafirit armottomasti alleen ilmentäen siten islamin kunniaa ja ylivaltaa – sitä, että islamin uskontokunta on ”paras kansakunta, joka ihmisten parista on noussut” (Koraani 3:110). Tämä vastaa arabiheimokulttuurista periytyvää näkemystä, jonka mukaan on kunniallista kuulua hallitsevassa ja etuoikeutetussa asemassa olevien ylempiarvoisten ihmisten joukkoon ja ilmaista sitä voimalla ja alempiarvoisten alistamisella (lue: Kunnialliset ylempiarvoiset ja häpeälliset alempiarvoiset). Islamilaisen valtion vetovoimaisen viestin voisi tiivistää seuraavasti: ”Kun liityt meihin, liityt voittajien puolelle.”
Robert Spencer kertoo, kuinka Islamilainen valtio perustelee toisten muslimien tappamista.
Monet muslimit ovat ihmetelleet, miksi Islamilainen valtio ei hyökännyt Israelia vastaan, vaan keskittyi taistelemaan toisia muslimeja vastaan Syyriassa ja Irakissa. Islamilainen valtio on selittänyt asiaa vedoten seuraaviin historiallisiin esikuviin:
Vastaus löytyy Salah ad-Din al-Ayubi [Saladinista] ja Nur ad-Din Zankista, kun he taistelivat shiioja vastaan Egyptissä ja Syyriassa ennen Jerusasalemin ottamista kohteekseen. Ja Salah ad-Din al-Ayubille sanottiin: ”Taistelet shiioja ja fatimideja vastaan Egyptissä ja sallit latinalaisristiretkeilijöiden valloittaa Jerusalemin?” Ja hän vastasi: ”En taistele ristiretkeilijöitä vastaan niin kauan kuin selustani on paljaana shiioille.” […]
Suurempi vastaus on jalossa Koraanissa, kun Allah Kaikkivaltias puhui lähivihollisesta. Useimmissa Koraanin jakeissa näitä olivat teeskentelijät, sillä nämä muodostavat suuremman vaaran kuin alkuperäiset uskottomat. Ja vastaus löytyy Abu Bakr al-Sadiqista, kun hän piti tärkeämpänä taistella uskonhylkääjiä vastaan kuin valloittaa Jerusalemia, minkä teki hänen seuraajansa Umar al-Khattab.
Vastauksessa viitataan Abu Bakr al-Sadiqiin (572–634), joka valittiin ensimmäiseksi kalifiksi Muhammadin kuoltua vuonna 632. Välittömästi Muhammadin kuoleman jälkeen lukuisat arabiheimot, jotka olivat vannoneet uskollisuuttaan Muhammadille, päättivät sanoutua irti islamista, sen rukouksista ja almuveroista. Tämä johti Abu Bakrin käynnistämiin, lähes kaksi vuotta kestäneisiin uskonluopiosotiin (ridda-sotiin), joissa tuhansia arabeja mestattiin, poltettiin, silvottiin ja orjuutettiin uskonluopioiden palauttamiseksi miekalla takaisin islamin huomaan. (Raymond Ibrahim, 17.7.2014.) On ilmeistä, että Islamilaisen valtion kalifi Abu Bakr al-Baghdadi omaksui Abu Bakrin nimen korostaakseen nimenomaan taisteluaan uskonluopioita ja teeskentelijöitä vastaan.
Sheikki Yusuf al-Qaradawi, yksi sunnalaisuuden arvostetuimmista uskonoppineista, toteaa al-Jazeera-kanavalla: ”Jos uskonhylkäämisestä ei olisi langetettu kuolemanrangaistusta, nykypäivänä ei olisi mitään islamia. Islam olisi päättynyt profeetan kuoleman myötä.” Tähän voidaan lisätä, että islam tuskin olisi olemassa myöskään, ellei shari’a sallisi omien lasten ja lastenlasten tappamista, mikäli nämä osoittautuvat tottelemattomiksi ja epäkelvoiksi muslimeiksi (’Umdat al-Salik: o1.2).
Islamilainen valtio katsoi siis ensisijaiseksi tehtäväkseen taistella ”lähivihollista” vastaan. Lähivihollisiin lukeutuivat sen näkemyksen mukaan ensisijaisesti ”uskonluopiot” (murtadd) ja ”teeskentelijät” (munafiq). Islamilainen valtio antaa Dabiq-lehtensä numerossa 13 (s. 32–45) erittäin perinpohjaisen selvityksen siitä, millä perusteella ”hylkääjät” (rafidah) eli shiiat ovat ”kuvanpalvojauskonluopioita”, ja antaa ymmärtää, että shiiojen hartaasti odottama mahdi, myyttinen 12. imaami, on tunnusmerkkien perusteella itse asiassa Dajjal (”antimahdi”, ”antikristus”, ”juutalaisten messias”), ja näin ollen shiiat tulevat juutalaisten rinnalla tukemaan lopun aikojen taisteluissa Dajjalia muslimeja vastaan. Shiiojen lisäksi uskonluopioihin ja teeskentelijöihin lukeutuivat Islamilaisen valtion näkökulmasta jotakuinkin kaikki ne sunnimuslimit, jotka eivät suostuneet vannomaan uskollisuutta Islamilaiselle valtiolle ja liittymään sen joukkoihin.
Allahin lähettiläs sanoi: ”Se, joka kuolee osallistumatta jihadiin Allahin asian puolesta tai aikomatta tehdä niin, kuolee tekopyhyyden yhtä tunnusmerkkiä ilmentäen.” (Sahih Muslim 12:57)
Profeetta, taistele uskottomia ja teeskentelijöitä vastaan ja ole heille kova. He saavat sijansa Helvetistä. Siinä on huono määränpää! He vannovat Allahin nimeen, että eivät ole puhuneet epäuskon sanoja, vaikka ovatkin niin tehneet ja luopuneet islamista tavoitellessaan sellaista, mitä eivät kuitenkaan saaneet. (Koraani 9:73-74)
Islamilaisen valtion käyttämässä lähestymistavassa ensisijaisena tehtävänä on siis taistelu lähivihollista vastaan, millä ei tarkoiteta niinkään taistelua uskonluopiohallitsijoita vastaan kuin taistelua ylipäätään kaikkia uskonluopioita vastaan, joihin lukeutuvat ensisijaisesti shiiat mutta myös kaikki ne sunnit, jotka eivät suostu liittymään Islamilaisen valtion riveihin ja vannomaan uskollisuutta sen kalifille. Vasta sitten, kun kalifaatin valta on saatu vakiinnutettua vallatulla tukikohta-alueella ja muslimiyhteisö on saatu täysin puhdistettua mahdollisista vastaanhangoittelijoista, pettureista ja teeskentelijöistä, koittaa seuraava vaihe: hyökkäys Israeliin, kalifaatin palauttaminen entisiin mittoihinsa ja laajentaminen lopulta koko maailmaan.
Obama – jihadistien apuri Valkoisessa talossa
Barack Hussein Obaman (s. 1961) valintaa Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 2008 voi monessa mielessä pitää todellisena onnenpotkuna jihadisteille – ja erityisesti Muslimiveljeskunnalle. Yhdysvalloilla oli nyt kulttuurimarxistinen, hyvin juutalaisvihamielinen ja islamofiilinen presidentti, narsistinen manipuloija, joka halusi ”perustavalla tavalla muuttaa Yhdysvallat”, jota hän piti imperialistisena sortovaltiona ja yhdessä Israelin kanssa syypäänä mitä moninaisimpiin maailman ongelmiin. Niinpä Obama pyrki niillä keinoin, joita hänellä oli presidenttinä käytettävissään, ja hallinnossa toimivien kätyriensä avustuksella romahduttamaan Yhdysvaltain suurvalta-aseman ja heikentämään sen poliittista, sotilaallista ja taloudellista mahtia sekä energiaomavaraisuutta. Ei ole pelkkää sattumaa, että nämä ovat samalla myös Muslimiveljeskunnan ja muiden jihadistijärjestöjen välitavoitteitta.
Sisäpolitiikassa Obama harjoitti syrjivää identiteettipolitiikkaa ja lietsoi rotuvihaa ja -mellakoita samalla, kun hän systemaattisesti kävi sotaa poliisia vastaan lisäten siten väkivaltaa, turvattomuutta ja sosiaalisia ongelmia mustien ja latinoiden asuma-alueilla. Tavoitteena oli demokraattipuolueen linjan mukaisesti lisätä valtion holhouksesta riippuvaisia ihmisiä, jotka sitten äänestäisivät heille ilmaista rahaa lupaavia demokraatteja. Sitä varten hän halusi tuottaa maahan myös mahdollisimman paljon kouluttamattomia kehitysmaiden ihmisiä, joista demokraatit saisivat ”plantaasilleen” heistä riippuvaisia äänestäjiä. Erityisen tärkeää Obamalle oli vauhdittaa maahanmuuttoa ja pakolaisvirtaa muslimimaista, sillä läksynsä lukeneena vasemmistoradikaalina hän tiesi, että mikään ei horjuta länsimaista yhteiskuntaa tehokkaammin kuin muslimien hallitsematon massamaahanmuutto kaikkine siihen liittyvine ongelmineen ja uhkineen.
Obama pyrki myös kaikin mahdollisin keinoin rajoittamaan poliisin ja muiden turvallisuuselinten, kuten FBI:n, CIA:n ja armeijan, toimintamahdollisuuksia. Armeijassa otettiin käyttöön uudet, turhauttavat ja moraalia laskevat voimankäytön säännöt, jotka estivät suorittamasta välttämättömiä ennaltaehkäiseviä iskuja, lisäsivät merkittävästi yhdysvaltalaisjoukkojen miestappioita ja minimoivat vastapuolelle aiheutuvia tappioita. George W. Bushin aloittaman ”terrorismin vastaisen sodan” sijaan Obaman hallinto määritteli Muslimiveljeskunnan ohjeistuksesta uudeksi tavoitteekseen ”väkivaltaisen ekstremismin vastustamisen”, ja merkittäväksi uudeksi ”uhaksi” ilmaantuivat ”äärioikeistolaiset ekstremistit”, ”äärikrisittyt” ja ”islamofoobikot” eli käytännössä Obaman destruktiivista politiikkaa vastustavat ja Yhdysvaltain perustuslakia vaalivat konservatiivit.
Entinen Pentagonin kouluttuja, majuri Stephen Coughlin kertoo ”väkivaltaisen ekstremismin vastustamisen” (CVE) narratiivista ja sen alkuperästä. Lue Coughlinin raportti (2016) CVE:n perusongelmasta ja lue myös hänen kirjansa Catastrophic Failure ja katso kirjaan liittyvä haastattelu: osa 1 ja osa 2.
Muslimien osalta Yhdysvaltojen tavoitteena ei enää ollut tuhota ekstremistejä ja voittaa sotaa, vaan pelkästään ”vastustaa” heitä, pitää heidät aisoissa ja etsiä heidän joukostaan maltillisia aineksia, jotka voitaisiin pakottaa neuvottelupöytään ja joiden kanssa Obama voisi sitten ryhtyä ”rauhankumppaniksi” ääriainesten syrjäyttämiseksi. Näin Talibanistakin tuli Obamalle ”tärkeä rauhankumppani”, ja Obama päätyi vaivihkaa tukemaan al-Qa’idaa Libyassa, Syyriassa ja Sudaniassa. Muslimiveljeskunnan toiveiden mukaisesti Obaman hallinto meni jopa niin pitkälle, että se määräsi John Brennanin ja Robert Muellerin johdolla 2011–2012 siivoamaan FBI:n terrorisminvastaisesta koulutusmateriaalista pois kaikki viitaukset islamiin ja jihadiin ja irtisanomaan jihad-terrorismista valistaneet kouluttajat (Patrick Poole, 2017). On arveltu, että tämän seurauksena esimerkiksi Bostonin (2013), San Bernardinon (2015) ja Orlandon (2016) terrori-iskut jäivät estämättä.
Kun Obama YK:ssa pitämässään puheessa sanoo ”Tulevaisuus ei saa kuulua niille, jotka herjaavat islamin profeettaa”, hän samalla heristää etusormeaan. Tämä jihadistien puheista tuttu ele symbolisoi ”Allahin ykseyttä” (tawhid) – sitä, että ihmisen ei ole luvallista palvoa mitään muuta kuin Allahia.
Obama piti huolen siitä, että me kaikki varmasti ymmärrämme, että ”islam on rauhan uskonto”, että ISIS ei ole islamilainen eikä terrorismilla ole ”mitään tekemistä islamin kanssa” ja että ekstremismin ”juurisyyt” piilevät työ- ja harrastusmahdollisuuksien puuttumisessa, muslimeihin kohdistuvassa vainossa, ei-muslimien suvaitsemattomuudessa ja maahanmuuttovastaisuudessa. ”Tulevaisuus ei saa kuulua niille, jotka herjaavat islamin profeettaa”, uhkasi Obama viitaten shari’an jumalanpilkkalakeihin, jotka määräävät ”islamin herjaamisesta” rangaistukseksi kuolemantuomion, kun hän, Susan Rice ja Hillary Clinton tietoisesti valehtelivat, että Bengasin terrori-iskut 11.9.2012 olivat vain spontaaneja mielenilmauksia Muhammadin elämästä kertovaa Youtube-videota vastaan. Syyskuun 11. päivän muistopäivänä suoritettu isku Yhdysvaltain suurlähetystöä vastaan Bengasissa Libyassa oli varsin kiusallinen presidentinvaalien alla Obamalle, joka oli väittänyt jo kukistaneensa al-Qa’idan ja joka Turkin avustuksella toimitti Bengasin kautta Libyasta kerättyjä aseita salaa Syyrian kapinallisille eli käytännössä salafisteille, Muslimiveljeskunnalle ja al-Qa’idalle (Judicial Watch 18.5.2015). Obama halusi avustaa ja aseistaa näitä ”maltillisia” jihadistiryhmiä, jotta ne suistaisivat Syyrian johtajan Bashar al-Assad vallasta (lue esim.: Foreign Policy Journal, 1.7.2016).
Egyptiläisten mielenosoitus Muslimiveljeskuntaa ja sen valtaannousua voimakkaasti tukenutta Barack Obamaa vastaan.
Obaman varsin sekavan ja myönnytyksiin perustuvan ulkopolitiikan yhtenä punaisena lankana oli yleensäkin suistaa vallasta kaikki sellaiset hallitukset, jotka taistelevat islamilaisen valtion perustamiseen pyrkiviä jihadisteja vastaan, olipa kyse Libyasta, Egyptistä, Israelista tai Nigeriasta, ja korvata ne hallituksilla, jotka joko harjoittavat myönnytyspolitiikkaa jihadisteja kohtaan tai itse tavoittelevat islamilaisen valtion perustamista radikaalijihadisteja maltillisemmin menetelmin. Tällaisena maltillisena ryhmänä haluaa esiintyä erityisesti Muslimiveljeskunta, jonka valtaannousua Egyptissä, muualla Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa Obama oli päättänyt tukea (Washington Times 3.6.2015; Frontpage Mag 7.7.2015; The Millenium Report 15.10.2016). Käytännössä Obaman ulkopoliittinen linja merkitsi välien katkaisemista tai viilentämistä Yhdysvaltojen perinteisiin liittolaisiin, kuten Israeliin, ja liittoutumista Yhdysvaltojen vihollisten kanssa. Näin Obaman Yhdysvallat käytännössä vaihtoi puolta sodassa terrorismia vastaan ja alkoi tukea vihollista, erityisesti Muslimiveljeskuntaa, joka omissa dokumenteissaan on selvästi ilmoittanut pyrkivänsä tuhoamaan Yhdysvallat ”suuren mittaluokan jihadilla” ”sisältä käsin”.
Heinäkuussa 2018 paljastuneen tiedon mukaan Obama tuki al-Qa’idaa myös Sudanissa, mitä ei voi pitää yllätyksenä.
Brutaalisti ”uskonluopioita”, shiioja, kristittyjä ja jesidejä kohdellutta ja shari’an hudud-rangaistuksia toimeenpannutta Islamilaista valtiota kohtaan Obama oli varsin välinpitämätön, eikä hänellä ollut pitkään aikaan erityistä strategiaa sen nujertamiseksi. Hän vähätteli ISIS:tä kutsumalla sitä ”juniorireservijoukkueeksi” (JV team) eli tekijäksi, johon ei ole tarvetta kiinnittää sen suurempaa huomiota. Äärimmäisen vastahakoisesti Obama lopulta aloitti alkusyksystä 2014 kosmeettiset ilmaiskut Islamilaista valtiota vastaan. Obama oli määrännyt, että iskuista ei saa tulla ainuttakaan siviiliuhria, minkä johdosta kolme neljästä Isisin vastaisiin ilmaiskuihin lähteneestä Yhdysvaltain ilmavoimien koneesta palasi takaisin ampumatta laukaustakaan (Truth Revolt, 20.11.2015). Obaman toimista syntyi vaikutelma, että kenties hän ei olisi pannut pahakseen, vaikka Islamilainen valtio olisi vakiinnuttanut asemansa, kaatanut Assadin ja alkanut sitten uhata Israelia olemassaolollaan.
Siinä missä Obama oli aktiivisesti tukemassa kansannousuja Muammar Gaddafia (1942–2001) vastaan Libyassa ja Hosni Mubarakia (s. 1928) vastaan Egyptissä, joissa tavoitteena oli syöstä vallasta johtajat, jotka olivat pitäneet jihadistit tiukasti kurissa, Obamalta ei herunut myötätuntoa Iranin mullahien islamilaista diktatuuria vastustanutta kansannousua kohtaan vuonna 2009. Iranin varalle Obamalla oli nimittäin aivan muita suunnitelmia. Hän halusi normalisoida suhteet Iraniin, Yhdysvaltain veriviholliseen ja yhteen maailman suurimmista terrorismin tukijoista, jonka johtajat huudattavat väkijoukkoja viikoittain ”Kuolema Amerikalle!”-iskulauseilla ja pyrkivät valmistamaan ydinaseita tuhotakseen niin Israelin kuin Yhdysvallatkin odottamassaan lopun aikojen taistelussa. Sitä varten Obama runnoi läpi Iranin ydinohjelmaa koskevan toimintasuunnitelman (JCPOA) (Gatestone Institute, 19.7.2016).
Tämä Israelin ja Lännen kannalta katastrofaalinen ja Lähi-idän vakautta ennestään horjuttava ”ydinsopu”, jota Obama piti suurena saavutuksenaan ja josta presidentti Trump on onneksi sanoutumassa irti, merkitsee käytännössä sitä, että Iran saa rauhassa – ja peräti Yhdysvaltain avustuksella – jatkaa ydinaseohjelmaansa samoin kuin ballististen ohjusten testaamista, ja Iranin on mahdollista valmistaa ydinaseita nopeammin ja enemmän, kuin mihin sen resurssit ilman ”ydinsopua” riittäisivät. Lisäksi Iranille avataan pääsy laillisille asemarkkinoille, ja se saa käyttöönsä 100–150 miljardia dollaria jäädytettyjä varoja käytettäviksi aseiden hankkimiseen ja terrorismin tukemiseen ympäri maailmaa. Neuvotteluissa Iranin mullahien asiamiehenä käytännössä toiminut Obama pyrki systemaattisesti ummistamaan silmänsä siltä, että Iran harjoittaa räikeitä ihmisoikeusloukkauksia, tukee valtavilla summilla terrorismia ympäri maailmaa, uhkailee Israelia ja Yhdysvaltoja ja antaa ymmärtää, ettei sillä todellisuudessa ole pienintäkään aietta noudattaa sopimusta. (The Clarion Project, 23.7.2015; Lopez, 29.6.2015; Fleitz, 14.7.2015; Fleitz, 18.1.2016.)
Voidellakseen Iranin mullahit ”ydinsopuun” Obama lennätytti tunnisteettomilla tilauslennoilla Sveitsiin yhteensä 1,7 miljardia dollaria käteistä, jotka vaihdettiin euroiksi ja toimitettiin tammi-helmikuussa Teheraniin. Kuten myöhemmin on selvinnyt, Iran on käyttänyt näitä Obamalta saatuja lahjuksia terroristien tukemiseen (Jihad Watch, 9.2.2018). Kaiken lisäksi taannoisten paljastusten mukaan Obaman hallinto auttoi Irania salaa kiertämään Yhdysvaltojen sille asettamia pakotteita ja lupasi, että Euroopan maille ei koituisi seuraamuksia, jos ne harjoittaisivat liiketoimintaa Iranin kanssa (Jihad Watch, 28.6.2018).
”Miksi Barack Obamaa ei ole asetettu syytteeseen maanpetoksesta?”, pohtii Jihad Watchin perustaja Robert Spencer.
Obaman ulkopoliittinen neuvonantaja ja ulkopolitiikkaa koskevien puheiden kirjoittaja, entinen pöytäromaanikirjailija Ben Rhodes on paljastanut, että ”ydinsopu” saatiin myytyä yleisölle hänen sepittämällään valheellisella narratiivilla, jonka mukaan Iranissa valta oli siirtynyt kovan linjan islamisteilta maltillisille islamisteille. Rhodes selittää, kuinka huijaus onnistui lehdistön myötävaikutuksella: ”Kaikilla näillä sanomalehdillä oli ennen ulkomaan toimistot… Nyt niillä ei ole. He soittavat ja pyytävät meitä selittämään heille, mitä tapahtuu Moskovassa ja Kairossa. Useimmat tiedotusvälineet raportoivat maailman tapahtumista Washingtonista käsin. Keskimääräinen toimittaja, jolle puhumme, on 27-vuotias, ja heidän ainoa toimituskokemuksensa liittyy poliittisiin kampanjoihin… He eivät kirjaimellisesti tiedä mitään.” New York Timesissa julkaistussa haastattelussa Rhodes antaa ymmärtää, että taustaideana koko ”ydinsovussa” on ollut tarve uudelleenorientoida radikaalisti Yhdysvaltain ulkopolitiikka Lähi-idässä. Daniel Greenfield toteaa: ”Siinä se nähdään. Kyse ei alun alkaenkaan ollut ’rauhasta’ tai siitä, että Iran saataisiin hylkäämään ydinaseohjelmansa. Kyse ei ollut maltillisten tukemisesta. Rhodes myöntää, että se on hölynpölyä. Kyse oli hallinnon jatkuvasta pakkomielteestä muuttaa Amerikan ulkopolitiikan kurssi siten, että sopimuksia tehdään vihollisten kanssa meidän itsemme heikentämiseksi, heidän vahvistamisekseen ja sen estämiseksi, että me ja liittolaisemme kykenisimme pysäyttämään heidän aggressionsa. Sitä yritettiin sunni-islamistien kanssa ja epäonnistuttiin. Niinpä seuraavaksi siirryttiin Iranin shiialaisiin islamisteihin.” (FrontPage Mag, 6.5.2016.)
Obamaa ei luonnollisesti häirinnyt sekään, että syyskuun 11. päivän iskujen toteuttaminen ei olisi ollut mahdollista ilman Iranin hallituksen ja Hizbollahin al-Qa’idalle antamaa suoraa ja materiaalista tukea, mistä syystä liittovaltion tuomari määräsi toukokuussa 2018 Iranin maksamaan 6 miljardin dollarin vahingonkorvaukset uhrien omaisille (Lopez, 18.12.2011; Geller Report, 2.5.2018).
Robert Spencer kertoo Saudi-Arabian ja Iranin osallisuudesta syyskuun 11. päivän iskuihin.
Iranin osallisuuden lisäksi Yhdysvallat pyrki pitkään lakaisemaan maton alle Saudi-hallinnon osallisuuden syyskuun 11. päivän iskuihin (IPT News 20.3.2013). Yllättäen kuitenkin 15.7.2016 Obama julkaisi 9/11-tutkintakomission raportin salaiseksi julistetut 28 sivua, jotka osoittavat, että kaappaajat saivat merkittävää aineellista ja rahallista avustusta saudidiplomaateilta ja ‑agenteilta (Sperry, 15.7.2016; Gatestone Institute, 19.7.2016). Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Omar al-Bayoumi, yksi kaappaajia avustaneista saudiagenteista, oli pitänyt yhteyttä Holy Land Foundationiin, Muslimiveljeskunnan hyväntekeväisyyspeitejärjestöön, jonka kautta veljeskunta kanavoi rahaa terroristijärjestö Hamasille. Toinen saudiagentti Osama Bassnan, joka tunnettiin Osama bin Ladenin kannattajana, myönsi itse avustaneensa kaappaajia al-Bayoumia enemmän, ja hänellä oli FBI:n tutkimusten mukaan kytköksiä Eritrean islamilainen jihad -järjestöön ja Omar Abdel-Rahmaniin, ”sokeaan sheikkiin”, jonka vapauttaminen yhdysvaltalaisvankilasta ei ole ollut pelkästään EIJ:n ja al-Qa’idan vaan myös Muslimiveljeskunnan pitkäaikainen tavoite. Meira Svirsky toteaa: ”Kun yhdistää pisteet, näkee, minkä virheen Länsi tekee erottaessaan väkivaltaiset ja (näennäisesti) väkivallattomat islamistiryhmät toisistaan. Ne käyttävät samaa kansainvälistä verkostoa ja ovat usein toiminnallisesti erottamattomia kytkeytyen samoihin osoitteisiin, julkisivuihin, saarnaajiin, rahoittajiin, valtiosponsoreihin ja niin edelleen.” (The Clarion Project, 18.7.2016.)
On spekuloitu, että julkaisemalla raportin salassa pidetyt 28 sivua, jotka saattoivat saudihallinnon huonoon valoon, Obama halusi korostaa olleensa oikeassa pyrkiessään normalisoimaan Yhdysvaltain suhteet Iraniin ja hyväksyessään ”ydinsovun”.
Kirjoitelmasarjan seuraavassa osassa käsitellään Muslimiveljeskunnan harjoittamaa sivilisaatiojihadia.
Bin Laden, Osama (2009b): “Message to American People”. In: Kepel & Milelli (2009), 71–77.
Faraj, Abd al-Salam (1986) Appendix: Translation of Muhammad Abd al-Salam Faraj’ Text Entitled ”Al-Faridah al-Gha’ibah” (”The Neglected Duty”), in Johannes J.G. Jansen The Neglected Duty: The Cree of Sadat’s Assasins and Islamic Resurgence in the Middle East, pp. 159–229. New York: Macmillan.
Hegghammer, Thomas (2009): “Introduction: Abdallah Azzam, the Imam of Jihad.” In: Kepel & Milelli (2009), 81–101.
Kepel, Gilles & Milelli, Jean-Pierre (eds.), 2009. Al Qaeda in Its Own Words. Paperback. The Belknap Press of Harvard University Press.
Islamin Aikapommi 
