”Aina on jotain: jos eivät ris­ti­retket, niin sitten pi­lakuvat…”

hitchens-on-islamophobia

Tämä on osa kirjoitelmasarjaa, jossa käsitellään Muslimiveljeskunnan historiaa ja toimintastrate­gioita. Vuonna 1928 Egyptissä perustettu Mus­li­mi­veljeskunta on ny­ky­­päi­vän jihadistijärjestöistä petol­lisin ja vaa­ral­­lisin. Sillä on sa­ma tavoite kuin kai­killa muillakin jihadisti­jär­jestöillä: valtio­vallan anas­ta­­mi­nen, shari’a-lain voi­­maan­­­saat­ta­mi­nen, islami­­laisen val­tion pe­rusta­minen, kali­faa­tin pa­laut­ta­mi­nen en­ti­seen suu­ruu­­teen­sa ja laajen­­taminen lopulta kaik­kial­le maail­­maan. Mutta se eroaa muista ji­ha­dis­ti­jär­jes­töis­tä pit­kä­jän­tei­seltä toimintastrategialtaan ja me­ne­tel­mil­tään. Se kut­­suu Län­nes­sä käyt­­tä­­mään­­sä lä­­hes­­­ty­­mis­­­ta­­­paa ”si­­vi­­li­­saa­tio­ji­ha­dis­ti­sek­si prosessiksi”, mil­lä se tar­koit­taa ”suu­ren mit­ta­luo­kan ji­ha­dia län­si­mai­sen si­vi­li­saa­tion eli­mi­noi­mi­sek­si ja tu­hoa­mi­seksi si­säl­tä kä­sin ja ’sa­bo­toi­mal­la’ sen mi­tä­tön ko­ti­paik­ka hei­dän omien kä­sien­sä ja mus­­li­mien kä­sien kaut­ta niin, et­tä se eli­mi­noit­uu.” Kirjoitelmasarjan yleinen johdanto on luettavissa tästä.

Johdanto

Kun tunnet vastustajasi ja tunnet itsesi, et ole vaarassa sadassakaan taistelussa. Jos et tunne vastustajaasi, mutta tunnet itsesi, mah­doll­i­suu­te­si voittoon tai tappioon ovat samat. Jos et tunne vastustajaasi etkä itseäsi, olet jokaisessa taistelussa vaarassa. – Sunzi, So­dan­käyn­nin taito

Lännessä, jossa Muslimiveljeskunta käy sivilisaatiojihadia, sen tavoitteena on estää ka­fi­rei­ta (kafir ”uskoton”) ymmärtämästä, mitä maail­mas­sa on ta­pah­tu­mas­sa ja mikä heitä uh­kaa, jotta he eivät ryhtyisi vastatoimiin uhan torjumiseksi. Käynnissä on Mu­ham­ma­din 1 400 vuotta sitten käynnistämä sota kafireita vas­taan, ja vaa­kalaudalla on ko­­ko län­si­mai­nen sivilisaatio ja sen vapaus. Jos vel­jes­kun­ta tai jokin toi­nen ji­ha­dis­ti­jär­jes­­tö on­nistuu tavoitteessaan syrjäyttää vapaa demokraattinen yh­teis­kun­tajärjestys ja kor­­va­ta se sha­ri’a-lakia noudattavalla islamilaisella valtiolla, se mer­kit­see yk­si­lön­va­pauk­­sien lop­pua, eikä kenelläkään enää ole mahdollisuutta etsiä onnea va­paasti, omista läh­­­tö­koh­dis­taan käsin, vaan kaikkien, niin muslimien kuin muidenkin, on alistuttava sha­ri’an to­ta­li­taa­ri­siin mää­räyk­siin.

Niinpä Muslimiveljeskunnalle on olennaisen tärkeää, että kafirit eivät tunne sha­ri’aa, sen jihad-doktriinia ja islamin vaatimusta muiden kansakuntien alis­tu­mi­ses­ta sen yli­val­taan. Näin ollen he eivät saa tuntea myöskään jihadin us­kon­nol­li­sia pe­rus­teita, motiiveja ja ta­voitteita eivätkä jihadistien käyttämiä stra­te­gioi­ta ja hyb­ri­di­so­dan­käyn­nin me­ne­tel­miä. Kirjoitelmasarjan tässä osassa kä­si­tel­lään eräitä Muslimiveljeskunnan ja va­sem­mis­ton yh­teisiä nar­ratiiveja ja tak­tii­koita, joilla ihmiset pyritään pitämään pi­men­nossa is­la­min todellisesta luon­tees­ta ja sen muodostamasta uhasta länsimaiselle yh­teis­kun­nal­le ja yk­si­lön­va­paudel­le.

Uhrinarratiivi

Yksi islamin kulttuuris-psykologisista ominaispiirteistä on uhrimentaliteetti. Tun­ne olo­suh­tei­den ja muiden ihmisten uhrina olemisesta johtaa helposti sii­hen, että ihminen ei ota vastuuta omista teoistaan vaan syyttää niistä ulkoisia olo­suh­tei­ta ja muita ihmisiä, mikä lujittaa kielteisiä ajattelutottumuksia ja siten edel­leen vah­vistaa uhrimentaliteettia. Näkemystä muslimien uhriudesta ruokkivat islamin us­kon­nolliset lähteet, joissa mus­li­mien ongelmista syyllistetään eri­tyi­ses­ti juutalaisia, ji­ha­dis­ti­järjestöjen, kuten Mus­li­mi­vel­jes­kun­nan ja al-Qa’i­dan, propaganda, ja myös Lännen kult­tuu­ri­mar­xis­tiset narratiivit, jois­sa tietyt ih­mis­ryh­mät, kuten seksuaalivähemmistöt, al­ku­pe­räis­kan­sat, mustat ja mus­li­mit, on ennalta mää­ri­tel­ty ”sortajaryhmien” sortamiksi ”uhriryhmiksi”. Niiden edus­ta­jiin sovelletaan sitten alen­­net­tuja mo­raa­lisia standardeja, ikään kuin he olisivat alen­tu­neesti syyn­ta­kei­sia sää­lit­tä­viä hol­hok­ke­ja, jotka eivät kykene ottamaan vastuuta omis­ta teois­taan vaan jotka pystyvät ai­noas­taan reagoimaan ulkoisiin olo­suh­tei­siin, kuten hei­hin koh­dis­tet­tuun ”syr­jintään” tai ”ra­ken­teel­liseen ra­sis­miin”. Näi­tä uhriryhmien edus­ta­jia näyt­­tä­­väs­­ti su­vait­semalla so­si­aa­li­sen oi­keu­den­mu­kai­suu­den puolustajat pää­­­se­vät sit­ten osoit­tamaan omaa tie­dos­ta­vuut­taan, moraalista ylemmyyttään ja kuu­­lu­­mis­­­taan hy­vien ih­mis­ten jouk­koon – ero­tuk­sek­si ”äärioikeistolaisista”, ”ra­sisteista”, ”fasisteista”, ”is­la­­mo­­foo­bikoista”, ”kse­­no­­foo­­bi­­kois­­ta” ja muista pahoista ih­mi­sis­tä.

Jos uhriryhmän edustaja käyttäytyy negatiivisesti, esimerkiksi va­leh­te­lee, v­aras­taa, rais­kaa tai tappaa, hänen ei katsota olevan itse vastuussa teostaan, vaan sen katsotaan joh­tuvan tekijän kokemasta ”syrjinnästä”, ”sorrosta”, ”rakenteellisesta rasismista”, ”työ- ja har­­rastusmahdollisuuksien puuttumisesta” tai vaikkapa jon­kun muun hänelle tuot­ta­mis­ta traumoista, ja näin sitä katsotaan läpi sormien. Tekoja voidaan katsoa läpi sor­mien myös nihilistisen kulttuuri- ja mo­raa­li­re­la­ti­vis­min nimissä, sillä keitäpä me oli­simme tuo­mitsemaan toisten kulttuurien pe­rin­tei­tä, kuten vaikkapa naisten alistamista, kun­nia­mur­hia, hap­po­hyök­käyk­siä, raa­jojen katkomisia, eläinten kiduttamista tai lasten su­ku­elin­­ten silpomista? Pelataanhan Suomessakin pesäpalloa, käydään saunassa, syödään muik­ku­kuk­koa ja tehdään muita omituisia asioita. Sitä paitsi monikulttuurisuushan on vain rik­kaus ja voimavara, eikö niin?

Sitä vastoin sortajaryhmien edustajia ei arvioida tuol­lai­sin kriteerein, vaan hei­dän te­ko­jen­sa ja puheidensa katsotaan heijastavan yksinomaan hei­dän pa­han­tah­toi­sia in­ten­tioi­taan, ennakkoluulojaan ja asenteitaan uhriryhmien edus­ta­jia kohtaan. Heidän kat­so­­taan olevan pahoja yksinkertaisesti siksi, että he kuu­lu­vat pahaan sortajaryhmään, täysin riip­pumatta siitä, kuinka he pe­rus­te­levat nä­ke­myk­siään faktojen pohjalta, tai siitä, mikä näiden ihmisten todellinen intentio on. Lähes poikkeuksetta islamiin kriittisesti suh­tau­tu­vat henkilöt läh­te­vät al­tru­is­­ti­­ses­ta pyr­ki­myk­ses­tä suojella län­si­mais­ta si­vi­li­saa­tiota ja ar­­vo­­maailmaa koko ihmiskunnan hy­­väksi ja ha­lus­ta aut­taa kaikkia is­la­min ja mui­den to­ta­li­taaristen järjestelmien uhreja, olivatpa nä­mä ei-mus­li­meja tai mus­li­me­ja, mutta va­sem­mis­­to­fa­sisteille nämä ihmiset ovat yk­sin­ker­tai­ses­ti pa­ho­ja, ja sellaisina he an­­sait­se­vat tul­­la vain tu­ho­tuik­si – vähintään maineensa osalta ja, jos mah­­dol­lis­ta, myös ta­lou­del­li­­ses­­ti ja fyy­si­sesti varoitukseksi muille toisinajattelijoille.

Vasemmiston uhrinarratiivissa uhriryhmät on luo­ki­tel­tu eri ta­soi­hin uh­riu­den as­teen mu­kaisesti. Mitä korkeampi ryhmän uhristatus on, sitä etu­oi­keu­tetum­man aseman ryh­mä saa, sitä enemmän sen edustajien kyseenalaisia tekoja katsotaan läpi sormien ja si­­tä enem­män siihen kuuluvien ihmisten mielipiteitä arvostetaan. Esimerkiksi vii­­me vuosina ko­vas­sa nosteessa on ollut trans­su­ku­puo­lis­ten uh­­ri­ryhmä. Yksilö voi kui­ten­­kin sa­man­ai­kai­sesti, ”in­ter­sek­tio­naa­li­ses­ti” edustaa useaa uh­­­ri­ryh­mää, mikä nostaa hä­­nen su­hteel­lis­ta uhristatustaan. Kulttuurimarxistisessa identiteettipolitiikassa yksilöä ei arvioida hä­nen te­ko­­jen­sa ja luonteensa perusteella, mis­tä Martin Luther King ai­koi­naan haaveili, vaan päinvastoin sil­lä pe­rus­teel­la, mikä on hänen ryh­mä­iden­ti­teettinsä, ku­ten hänen ro­tun­sa tai su­ku­puo­li­nen suun­tau­tu­misensa.

Ben Shapiro selittää, mistä nykyvasemmiston keskeisiin kä­sit­tei­siin kuu­lu­vas­sa in­ter­sek­tio­naalisuudessa on kysymys.

Intersektionaalisuuden idea on se, että eri uhriryhmillä on yhteinen sortaja, val­koi­nen heteromies ja hänen kulttuurinsa, jonka tuhoamiseksi uhriryhmien tu­li­si yh­distää voi­­­mansa, aivan kuten Marx oli aikoinaan kuvitellut kaik­kien mai­den proletariaattien yh­­distävän voimansa kukistaakseen kapitalismin. To­del­li­suu­des­sa kui­­ten­­kin uh­ri­ryh­mien vä­lillä on paljon suurempia ris­ti­rii­to­ja kuin väi­tet­ty­jen uh­ri- ja sortajaryhmien välillä. Käy­­­­täntö on osoittanut, että tällaisissa ti­lan­teissa yli­voi­maisesti korkein uh­ristatus on mus­­­­limeilla ja erityisesti – mus­li­mi­mie­hil­lä. (Mus­li­mi­naisista tai -lapsista tuskin kukaan vä­­­lit­tää.)

Jos muslimimies ahdistelee trans­su­ku­puo­li­sia, hakkaa naisia, lapsia tai orjiaan, heittää ho­mo­sek­su­aa­leja katolta tai haukkuu mus­taihoisia ”ru­si­na­päiksi” (Sahih Bukhari 1:11:664, 1:11:662, 9:89:256), niin ainakaan vi­her­va­­sem­­mis­tolta on turha odottaa myö­tä­tun­toa näitä uh­ri­­hier­­arkias­­sa alempaa statusta edustavia ih­­mi­siä kohtaan. Viherva­sem­mis­to­lai­set tie­tä­vät hyvin, et­tä mil­­lään muil­la hei­dän hyö­dyn­tä­mil­­lään ryhmillä ei ole samanlaista tu­ho­voimaa län­­si­maista si­vi­li­saa­tio­­ta vas­taan kuin nuorilla mus­­­li­­­mi­­­mie­­­hil­lä, jotka juuri sik­si ovat heidän eri­­tyis­suo­­je­lus­saan. Nuo­ret mus­li­mi­mie­het ovat heille kuin yllättäen kä­teen työn­netty, uu­tuut­­taan kiiltävä ladattu ase, jota pelon, kun­nioi­tuk­sen, kiih­kon ja kii­man se­kai­sin tuntein ihail­less­aan he me­ne­vät täysin sanattomiksi unoh­­taen kai­ken muun.

”Miksi feministit eivät taistele musliminaisten puolesta?”, ky­syy Ayaan Hir­si Ali, jo­ta on syy­tet­ty muun muassa is­la­mo­foo­bi­kok­si ja val­koi­sen yli­val­lan kan­nat­ta­jak­si.

Identiteettipolitiikkaan kuuluu olennaisena osana se, että jos joku uh­ri­ryh­mään kuu­lu­va­ksi las­ket­tu henkilö ei suostukaan pysymään kiltisti hänelle määrätyssä ste­reo­tyyp­pi­sis­sä uhrin roo­­lis­­saan ja syyttämään ongelmistaan sortajia, vaan alkaa kapinoida iden­ti­­teet­ti­po­li­tii­­kan ideo­­lo­­giaa vastaan ja ottaa itse vastuun omasta elämästään, hän lakkaa vä­­lit­tö­mästi ole­­mas­ta uhriryhmän jäsen, olipa hän muslimi, musta, nainen tai vaik­ka­pa jon­kin al­ku­­pe­räiskansan tai sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tön edustaja, ja hänet lei­ma­taan siinä sa­­mas­­­­­sa ”ää­ri­oi­keis­to­lai­sek­si”, ”vaihtoehto-oikeistolaiseksi”, ”rasistiksi”, ”fa­sis­tik­si”, ”sek­sis­­ti­k­­si”, ”nais­vi­haa­jak­si”, ”is­la­mo­foo­bikoksi” tai jonkin muun pahan sor­ta­ja­ryh­­män edus­­­­ta­­jak­si. Näin pal­jas­tuu se, että vasemmisto ei ol­e kos­kaan ollut aidosti kiin­nos­­­tu­nut uh­ri­­ryhmien edustajien hyvinvoinnista tai sii­tä, et­tä he ko­hentaisivat elä­mään­­sä it­se­näi­ses­ti omalla käyttäytymisellään, vaan ai­noas­taan siitä, et­tä nämä pysyvät nöy­­räs­ti ideo­­lo­gian mukaisessa uhrin roolissaan, ovat kiitollisia heistä ”huo­lehtivalla” va­­sem­mis­tol­­le ja jat­ka­vat vasemmiston äänestämistä myös seu­raa­viss­a vaa­­leis­sa.

Suvaitsevaiston edustajille uh­riryhmät ovat vain välineitä, joi­den avul­la he pää­se­vät nar­­sis­tisesti osoit­ta­maan omaa tär­keyt­tään ja kuu­lu­mis­taan lau­maan. He tar­vitse­vat uh­riryhmiä, sillä ilman niitä heillä ei olisi mitä suvaita, eikä heillä näin ollen olisi keinoa vies­tittää ympäristölle omaa hy­veel­lisyyttään ja kuu­lu­mistaan hyvien ihmisten jouk­koon. He tietävät, että jos he eivät pysy ruodussa, heidät suljetaan pois hyvien ihmisten ryh­­mästä, joka ei voi sietää aja­tus­ten ja mielipiteiden moninaisuutta ja sananvapautta vaan vaatii fasismin periaatteiden mu­kai­sesti yksi­löä uhraa­maan itsensä kol­­­­lek­­­tii­­vin hy­väk­si niin, että yh­te­näi­­­s­e­nä tuo kol­lek­­tii­­vi on sitten mah­­dol­­li­sim­man vah­va vitsa, jolla is­keä sor­­ta­jia vastaan.

Uhrinarratiivin ja identiteettipolitiikan suoman etuoikeutetun ja suo­jel­lun ase­man­sa tur­vin muslimit ovatkin sitten voi­neet tehdä Lännessä jok­seen­kin, mitä lystäävät, ku­ten perustaa shari’a-tuomioistuimia, järjestää juutalaisten kan­­­san­mur­haa lietsovia mie­len­osoi­tuk­­sia, pyörittää vuosikymmenten ajan groo­ming-jen­gejä, joi­den harjoit­taman sek­suaa­­lisen hyväksikäytön, orjuutuksen ja huu­mei­siin ad­diktoinnin uhreiksi on joutunut tu­han­­sia ei-muslimityttöjä, silpoa omien lastensa sukuelimiä ja vaatia itsellensä milloin mi­tä­­kin etuoi­keuksia il­man, että heidän tekemisiinsä puutu­taan, koska se olisi ”syrjin­tää”, ”rasismia” ja ”islamofobiaa”.

”Islam on rauhan uskonto”

Syyskuun 11. päivän iskun jälkeen Yhdysvaltain presidentti George W. Bush piti kuu­lui­san puheen, jos­sa hän korosti islamin merkitsevän ”rau­haa”. Puheen aikana Bushin takana sei­soi Hamasin, Mus­li­mi­vel­jes­kun­nan Gazan siiven, etu­jär­jes­tö­nä tun­­ne­­tun CAIR:n toi­­­mi­­tus­joh­taja Ni­had Awad.

Narratiivi, jonka mukaan ”islam on rau­han us­kon­to”, on yksi tärkeimmistä in­for­maa­tio­so­dan­käynnin aseista, joita Mus­li­mi­vel­jes­kun­ta käyttää es­tääk­seen län­si­mais­ta yleisöä tun­­temasta islamin todel­lis­ta luon­net­ta ja sen tavoitetta voi­maan­saattaa jihadin avulla sha­ri’a-laki kaik­kial­la maail­massa ja pakottaa kaikki, niin mus­­limit kuin muutkin, nou­dat­­ta­maan sitä. Tä­mä var­sin tuore narratiivi on alkanut yleistyä vasta vii­mei­­­­sen pa­­rin­ vuo­sikym­me­nen aikana. Siitä ei ole jäl­keä­kään vanhemmissa historian kir­jois­­­sa eikä muslimien omissa kirjoituksissa – puhumattakaan Muhammadin elä­män­ker­ras­­ta (sirat), joka on täynnä kuvauksia hänen käymistään taisteluista kafireita vastaan. Tä­män nar­ra­tii­vin val­heel­li­suu­des­ta on helppo vakuuttua, jos vain vaivautuu edes pin­ta­puo­li­sesti sil­mäi­­le­mään Koraania tai haditheja, jotka on helposti löydettävissä in­ter­ne­tis­tä, tai vai­vau­­tuu edes joskus käymään MEMRI:n verkkosivuilla katsomassa, mitä mus­li­mit itse pu­hu­­vat ara­biaksi omissa tiedotusvälineissään.

Propa­goidessaan narra­tiivia ”maltilli­ses­­ta isla­mista”, ”rau­han ja su­­­­­­vait­se­vai­suu­den us­konnosta”, Muslimiveljes­kunta antaa ymmärtää, että val­ta­osa maail­­­­­­­man mus­li­meis­­­ta edus­taa sitä, ja se itse pyrkii esiintymään nimenomaan tuon ”mal­til­­­li­sen enem­mis­­tön” asian­aja­ja­na. Se kieltää sys­te­maatti­sesti, että vä­ki­­valtainen ji­had ka­fi­rei­­den alis­ta­­mi­sek­­si ja shari’a-lain toi­meen­pa­­nemiseksi kaik­kial­la maa­il­massa on is­la­min keskeisiä opin­­­­kap­pa­­leita, ja väit­tää it­se­pin­tai­sesti, että ji­ha­dis­tien terrori-is­kuil­la ”ei ole mitään te­ke­­mistä is­­la­min kanssa”, pyr­kien tällä tavoin oh­jaa­man kes­kus­te­lun epä­olen­­naiseen ky­sy­­myk­seen ”Mikä on oikeaa is­la­mia?” Se levittää ta­ri­naa, jonka mu­­kaan ”vain pieni jouk­ko eks­tre­mistejä” on ”kaa­pan­nut islamin”, ”kä­sit­tä­nyt väärin” tai ”vää­ris­tä­­­nyt” sen ”rau­han­­omai­­sen sa­no­­man” ja ”tah­ran­nut islamin mai­neen” suo­rit­ta­mal­la vä­ki­­valtaisia tekoja sen ni­missä. Näin se haluaa tuudittaa ihmiset sii­hen uskoon, että ei täs­sä ole mitään hä­tää eikä mitään pelättävää. Samalla se viestittää, et­tä ji­ha­dis­tien to­del­lisia uh­re­ja ovat juu­­­ri mal­tilli­set mus­li­mit, jotka ovat nyt erityissuojelun tar­pees­sa hei­hin koh­distuvien vas­ta­iskujen johdosta, ja antaa ym­mär­tää, että se itse, jos ku­ka, on paras asian­tuntija ter­ro­ris­min torjunnassa.

Todellisuudessa kuitenkin on täysin epäolennaista, onko ter­ro­ri­te­ko­ja suo­rit­ta­vien jiha­dis­tien toiminta ”oikeaa is­lamia” vai ei, onko Koraani oikeasti Al­lahin omaa, ikuisesti ole­mas­sa ol­lutta ara­bi­ankielistä puhetta vai ei, onko oikeasti jokaisen hurskaan muslimin vel­vollisuus noudattaa Mu­ham­madin esikuvaa (sun­na) vai ei, viettääkö Saatanaa oikeasti yön­sä muslimien nenässä, kuten Mu­ham­mad väitti (Sahih Bukhari 4:54:516, Sahih Mus­lim 2:462), vai ei tai onko Mu­­hammadia oikeasti edes ollut ole­massa vai ei. Olen­naista on, että islamissa on Ko­raa­niin ja sun­­naan (haditheihin ja Muhammadin elä­mä­nkertaan) pe­rus­tuva, väkivaltaiseen ji­­ha­diin vel­voit­tava dokt­riini, mikä on hyvin hel­pos­ti to­den­net­tavissa Koraanista ja ha­di­theis­ta ja shari’a-oppaista (esim. ’Umdat al-Salik), ja on ole­mas­sa it­seään har­taina pitäviä mus­­limeja, jotka us­ko­vat siihen ja katsovat vel­vol­li­suu­dek­seen nou­dat­taa sitä ja levittää sitä eteenpäin, ja näi­den mus­li­mien joukko ei suin­kaan ole niin pieni kuin Mus­li­mi­vel­jes­kun­ta antaa ym­mär­tää.

Pew Researchin kysely vuodelta 2013.
Pew Researchin kysely vuodelta 2013

Joka ta­­pauksessa vain sha­ri’aa noudattavat mus­limit muodos­ta­vat suoranaisen uhan va­paalle Län­nelle. Mus­li­mien jou­kossa on myös niitä, jotka eivät ha­lua noudattaa sitä, mut­ta joi­den on pakko esiin­tyä muslimeina vält­tääkseen syytteet us­konhylkäämisestä, jo­hon syyl­­lis­tyneelle on sha­ri’a-lain mu­kaan lan­getettava kuo­le­man­rangais­tus. Suurin osa mus­li­­meis­ta tietää yleen­säkin hyvin vähän is­la­mista. Huo­les­tut­tavaa kuitenkin on, et­tä mo­net islamista tietämättömätkin ovat si­säis­tä­neet sen is­la­min ydin­­aja­tuk­sen, että pro­fee­tan kunniaa on puolustettava, mistä voi koitua ongelmia siinä vaiheessa, kun muslimit ja kafirit ottavat vä­ki­val­tai­ses­ti yhteen. Esimerkiksi, kun Islamilainen valtio otti uusia aluei­­ta kont­rol­liin­sa Ira­kissa, ei ollut harvinaista, että muslimit, jotka olivat koko ikänsä tul­­leet hyvin toimeen kristittyjen naapuriensa kanssa, liittyivät ISIS:n riveihin, pet­tivät kristityt naapurinsa ja jättivät nä­mä pulaan (Ray­mond Ib­ra­him 8.7.2015) – usein var­maan­kin py­syäk­seen it­se hen­gis­sä. Pienikin määrä jihadisteja voi val­jas­taa suuren mus­li­­mi­väes­tön käsikassarakseen, aivan kuten pieni määrä kan­­sal­­lis­­so­­sia­­lis­­te­­ja Saksassa ja pie­­ni mää­rä kommunisteja Neuvostoliitossa, Kiinassa ja Kam­­bod­­zhas­sa sai aikaan mil­joo­nien ih­­mi­sen kuoleman tai pää­ty­misen van­ki­lei­reil­le.

Brigitte Gabriel tekee selväksi, että ”rau­han­omai­nen enem­mis­tö” on mer­ki­tyk­se­tön lop­pu­tu­lok­sen kan­nal­ta.

Islamofobia

Entä jos joku rohkenee kyseenalaistaa narratiivin ”maltillisesta is­lamista” ja is­la­mis­ta ”rau­han us­kon­to­na” ja sen sijaan raportoi rehellisesti sii­tä, mi­tä Ko­raa­nis­sa, haditheissa, Mu­­ham­ma­­din elämänkerrassa, muslimioppineiden fat­wois­sa ja sha­ri’a-o­ppaissa sa­no­taan, siitä, kuin­ka jihadistit itse omin sanoin perustelevat tekojaan vedoten shari’an oi­keus­­läh­tei­siin, ja siitä, mi­tä islamin yli­val­taa ajavat tahot itse puhuvat keskenään omissa me­­diois­saan olettaen, et­tä kafirit eivät saa sitä tietää?

Shari’a-lain mukaan sellaisten asioiden paljastamisessa, jois­ta muslimit, esi­mer­kik­si is­­la­min ylivaltaa ajavat ta­hot, eivät pi­dä (ghi­ba) tai jotka saattavat heidät huo­noon va­loon (namima) ja haittaavat si­ten shari’an voi­maan­saat­ta­mis­ta, on kyse ”uskonnon her­jaa­mi­ses­ta” (’Um­dat al-Sa­lik: r2.2–r2.3). Muslimien ta­pauk­ses­sa tämä mer­kit­see ”us­kon­non hyl­­kää­mis­tä” (ridda, o8.0–7) ja kris­tit­tyjen, juu­ta­lais­ten ja za­rat­­hus­tra­lais­­ten ta­­pauk­sessa dhim­ma-so­pimuksen hyl­kää­mis­tä (o11.9–10). Joka ta­­pauk­­ses­sa, kuka siihen syyl­­listyykin, voi odot­­­­taa saa­­vansa osak­seen kuo­le­man­tuomion (dhim­ma-so­pimuksen rik­kojien ta­pauk­­ses­sa ka­lifi voi tosin päättää myös muis­ta ran­gais­tuk­sis­ta, kuten or­juut­ta­mi­sesta ja/tai omai­­­suu­­den riistämisestä). Län­si­mais­sa, jois­sa sha­ri’a-tuo­­mio­is­tui­met ei­vät vie­lä täs­sä vai­­heessa pys­ty lan­get­ta­maan näi­tä hudud-ran­gais­­tuk­­sia, tällainen hen­ki­lö luon­­ne­mur­­ha­taan (cha­racter as­­sa­si­nation) lei­maa­malla hänet ”ra­­sis­­tiksi”, ”fa­sis­tik­si”, ”muu­­­ka­­lais­­vas­­tai­­sek­si”, ”mu­slimivastaiseksi”, ”mus­­­­li­­­­mi­­­vi­­­ha­­­mie­­­li­­­sek­si”, ”vi­ha­pu­hu­jak­si” tai joksikin muuksi pa­han­­tah­toi­sek­­si hen­ki­lök­si, joka kam­­mok­suu ja vi­haa kaik­kia mus­li­meja, väittää, että ”kaik­ki mus­li­mit ovat ter­ro­ris­­te­ja” ja yli­­pää­tään liet­soo vihaa kaik­­kia mus­limeja kohtaan. Luon­nemur­ha toimii erit­täin hyvin ny­ky­päi­vän Län­­nessä, jossa va­sem­­misto­fa­sis­ti­set kult­tuu­­ri­marxistit käyt­tä­vät muu­ten­kin samaa me­ne­­tel­mää toi­sin­ajat­te­­li­­joi­ta vas­taan kat­kais­tak­seen he­ti al­kuun­­sa kaiken sellaisen kes­kus­te­lun, joka kyseen­alais­­taa hei­dän ideo­­lo­­gian­­sa ja uskonkappaleensa.

Yksi termi, jonka Muslimiveljeskunta on varta vasten lan­see­ran­nut lyö­mä­aseek­si, jolla voi leimata ja vaientaa islamiin kriittisesti suhtautuvat henkilöt ja siten edistää vel­jes­kunnan agendaa, on ”islamofobia”. Tämä laajaan käyttöön syyskuun 11. päi­vän terrori-iskujen jälkeen levinnyt sana ei suinkaan ole ilmestynyt tyhjästä, vaan sen suunnitteli 1980-luvun loppupuolella Pohjois-Vir­giniassa pää­ma­jaan­sa pitävä, Mus­li­mi­vel­jes­kun­taan kytköksissä oleva In­ter­na­tio­nal Ins­ti­tu­te for Is­lamic Thought (IIIT). IIIT:n en­ti­nen jä­sen Abdur-Rahman Muhammad, joka oli läsnä, kun termiä “is­lamofobia” luo­tiin, on sit­tem­min luonnehtinut sitä nyt seuraavasti: ”Tämä vastenmielinen termi ei ole mi­­tään muu­ta kuin ajattelun lopettava klisee, joka on pistetty alulle mus­li­mi­aja­tus­hau­to­moi­den uu­menissa kriiti­koiden nujertamiseksi.” (Horowitz & Spencer 2011: 15; The Cla­rion Pro­ject, 12.6.2013.)

Maailman johtava ”islamofoobikko” Robert Spencer selittää is­la­mo­fo­bian pe­rus­tei­ta.

Muslimiveljeskunta hyödyntää näin vasemmiston vaalimaa kulttuuri- ja mo­raa­li­re­la­ti­vis­mia, po­liit­tis­ta korrek­tiutta ja vasemmiston muslimeille myöntämää uh­ri­sta­tusta kaik­­ki­ne siihen liittyvine etuoikeuksineen antamalla ymmärtää, että kaik­ki­nai­nen sha­ri’a-lain ja islamin poliittisen ideo­logian, mukaan lu­kien jihad-doktriinin, vähäi­nen­kin kri­­tisointi on ilmausta vihasta kaikkia muslimeja koh­taan, leimaa aiheetto­masti kaik­ki mus­li­mit tai ”muslimien valtavan enem­mis­tön”, pitää yllä vahingollisia ste­reo­ty­pioita mus­limeista, vah­vistaa heitä kohtaan tun­nettuja kiel­teisiä ennakkoluuloja, louk­kaa mus­li­meja ja on siten ”rasis­mia” ja ”is­lamofobiaa”. Tämän tarkoitus on loata vas­ta­puoli, vie­dä tämän uskotta­vuus ja siten katkai­sta heti alkuunsa to­siasioihin ja is­lamin omiin läh­tei­­siin perus­tuva keskus­telu, joka paljas­taisi vel­jeskun­nan tietoisen va­­leh­telun ja pii­lo­agen­­­dan. Ihmis­ten älyllisen laiskuuden johdosta tämä on va­litetta­vasti hy­vin tehokas me­­ne­telmä ja vetoaa emo­tionaalisuudellaan ja ka­tegorisuu­dellaan suu­riin ih­mismassoi­hin yleensä paremmin kuin kohte­lias, tosiasioita arvostava ja nii­hin poh­jautuva ar­gu­men­­­tointi.

Mainittakoon, että Muslimiveljeskunta on julkaissut jihadistien ja va­sem­mis­to­fa­sis­tien käyt­töön listan ”is­la­mo­fo­bi­sik­si” julistamistaan or­ganisaatiosta ja hen­kilöistä, jotka se pyr­­kii vaimentamaan ja tuhoamaan, ja Muslimiveljeskunnan Turkin haara on alkanut jul­kais­ta vuosittaisia ”Eu­roo­pan is­la­mo­­fo­bia -ra­port­te­ja”. Samanlaisia listoja ”mus­li­mi­vas­tai­sista eks­tre­mis­teis­­tä” julkaisee su­per­roisto George Sorosin ra­hoit­ta­ma, va­­sem­mis­to­­ra­­di­kaa­lien ja ji­ha­dis­­tien yhteinen ää­ni­tor­vi SPLC. Kaikki nuo listat ovat käytännössä tap­polis­toja – ka­ta­lo­ge­ja, jois­ta ji­­ha­­­dis­tit ja va­sem­misto­fa­sisti­set kiih­koili­jat voivat käydä poi­­mi­massa seu­raa­van uh­rin­sa.

Kun samaan aikaan OIC kampanjoi aggressii­visesti is­la­min kri­ti­soi­mi­sen kri­mi­na­lisoin­nin puolesta, ji­ha­dis­tit suorittavat is­lam-kriitikoita vas­taan ter­­ro­­ri-is­ku­ja ja mur­­ha­­yri­tyksiä ja mediayhtiöt sensuroivat kiihtyvälä vauhdilla is­lam-kriittistä ma­te­­riaa­lia alus­toil­­­taan, niin seurauksena tästä kaikesta sa­nan­va­pau­den ra­joittamisesta voi olla ti­lan­teen kärjistyminen kan­san­ryh­mien väliseksi vä­ki­val­tai­seksi yh­­teen­otok­si – en­nakoitua aiem­min. Länsimaisen yhteiskunnan demoralisointiin ja desta­bi­li­soin­tiin tie­toi­ses­ti täh­tää­vien kult­tuu­rimarxistien toi­vee­­­na on, että tuossa ti­lan­­teessa valtion vä­­ki­val­ta­koneisto ”nor­­ma­­li­soi” ti­lan­teen ja pa­kot­­taa voi­ma­l­la kaikki ih­mi­­set mu­kau­tu­maan uu­teen mo­ni­kult­­tuu­­ri­­seen ja so­sia­­lis­­ti­seen yh­­teis­kun­taan, elleivät he halua päätyä van­­ki­lei­reil­le tai tul­la tapetuiksi. Ji­ha­dis­teilla sitä vas­toin on mielessään toi­nen utopia: is­­la­­mi­lai­nen valtio, josta ISIS on jo an­ta­nut esimakua, ja jossa muslimit ovat yli­her­ro­ja ja muut toi­sen luo­kan kan­­sa­­lai­­sia tai orjia, mikäli yli­päätään halua­vat elää.

Robert Spencer kommentoi Muslimiveljeskun­nan islamofobiaraporttia.

Ranskassa Muslimiveljeskunta on perustanut ”isla­mo­fo­biaa” vas­taan agg­res­sii­vis­ta ji­had-law­farea käy­­vän CCIF-jär­jes­tön, jon­ka yh­teis­työ­kump­pa­nei­den lis­tal­ta löy­tyy muun muassa sellaisia ”ih­mis­oikeuk­sien puo­lustajia”, kuten Amnesty In­ter­na­tio­nal ja Human Rights Watch.

”Vapaustaistelua sortajia vastaan”

No niin, nyt kun meidän oletetaan uskovan, että ”islam on rauhan us­kon­to”, jon­ka vain ”pie­ni jouk­ko ekstremistejä” on pyrkinyt ”kaappaamaan omiin nimiinsä”, herää kysymys, ”Kei­­tä nämä ekstremistit sitten oikein ovat?” Tähän Mus­li­mi­vel­jes­kun­nalla on vastaus, jo­­ka varmasti miellyttää jo­kais­ta sosiaalisen oi­keu­den­mu­kai­suu­den puolustajaa. Sen mu­­­kaan nämä ekstremistit ovat oikeas­taan ”va­paus­tais­te­li­joi­ta”, joiden väkivalta on vain ”oi­keu­denmukaista” vastareaktiota ”sortajia” vastaan tai muussa mielessä ym­mär­ret­­tävää reaktiota joihinkin olo­suh­tei­siin, joista vastuussa ovat jotkut muut kuin muslimit. Niinpä sen väi­te­­tään vain ilmentävän si­tä kau­­naa, suut­tu­musta ja tur­hau­tu­mista, jota muslimien ko­ke­­ma ”sorto”, ”su­vait­­se­­­mat­to­­muus”, ”ra­sismi”, ”kse­no­­fo­bia”, ”is­­­la­mo­fobia”, ”epä­­oi­­keu­den­­mu­­­­­kai­­nen koh­telu”, ”köy­hyys”, ”työ- ja opiskelu­mah­dol­li­suuk­­sien puuttu­minen”, ”syr­jäy­ty­­­­­mi­nen”, ”vie­raan­tu­nei­suus”, ”osattomuus”, ”toi­vot­to­muus”, ”mar­­gi­­na­­li­soin­­ti”, ”tunne yh­­­teiskunnan epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­des­ta” tai ”us­­kon­non pilkkaaminen”, ”Mu­­ham­mad-pi­lakuvat”, ”muslimivastainen vi­ha­pu­he”, ”ris­ti­ret­ket”, ”his­torialliset vää­ryy­det”, ”Yh­­­dys­­­­val­tain ulkopoli­tiik­­ka”, ”Is­­ra­e­lin sor­topolitiikka pa­les­tii­na­­­­lai­sia vastaan”, ”Pa­­­les­­­tii­nan epä­toivo”, ”rau­­han­­­neu­vot­te­lui­den pit­kittyminen”, ”ter­ro­ris­­min vas­tai­nen sota”, ”ter­ro­ris­min vas­tai­set toimet”, ”us­kon­nollinen profilointi”, ”mus­­li­mi­väestöön ja/tai mos­­kei­­joi­­hin kohdistuvat tie­dus­te­lu­toi­met” tai jokin muu ”vää­ryys” on heissä he­­rät­­tä­nyt.

Muhammadilla oli tapana murhauttaa häntä ja hänen uutta uskontoaan kritisoi­neita ru­noi­­li­joita (lue: Profeetan kosto). Koraani velvoittaa mus­limit pitämään Mu­­ham­­ma­din ”esi­­­­merkillistä elämää” (sunna) ikuisena esikuvanaan, ja niinpä Muhammadin esimerkki suo­­­ras­taan velvoittaa mus­limit louk­kaantumaan, ”puo­lus­ta­maan profeetan kunniaa”, rie­­hu­maan ja kos­tamaan väkivaltaisesti aina, jos joku vähänkin ar­vostelee islamia, sha­ri’aa tai Muhammadia. Musli­meilla on yleen­säkin tapana loukkaantua her­kästi ja tuntea kau­naa milloin mis­tä­kin, kos­ka sen an­sios­ta he pää­se­vät toteut­tamaan ara­bi­hei­mo­kult­tuu­rista periyty­vää hä­päi­syn­kos­toriittiä (lue: Uh­ri­men­ta­li­teetti ja vaa­timus toisten mu­kau­­tu­misesta). Yh­dys­val­tain entinen presi­dent­­ti George W. Bush on kiteyttänyt tä­män herk­kä­hi­piäi­syy­den osu­vasti: ”Aina on jo­­tain: jos eivät ris­ti­retket, niin sitten pi­la­ku­vat.”

Muslimiveljeskunta ha­­­luaa kaikkien si­­säis­­tävän sen mus­li­mien uh­­ri­sta­tusta pön­­kit­tä­vän periaatteen, et­­­tä aina kun mus­li­mit riehu­vat ja käyt­­täy­tyvät vä­ki­val­taisesti, se on osoi­tusta siitä, että hei­­­tä on lou­kat­tu tai koh­deltu muulla tavoin kal­toin tai epäoikeudenmu­kaisesti, ja vas­tuus­­­sa siitä ovat siten jot­kut muut kuin he itse. Tämän narratiivin mukaan mus­­li­mi­eks­tre­mis­tit ovat siis vain viat­­to­mia uh­reja, jotka rea­­goivat kokemiinsa vää­ryyk­siin ja/tai tais­te­levat ”oi­keu­den­mu­kai­suuden” ja ”va­­pau­den” puolesta ”sortajia” vastaan, ei­kä hei­dän väkivaltansa liity mil­lään tavalla is­la­miin. On muistettava, että kun Mus­li­mi­vel­­jes­­kun­ta käyt­tää sel­laisia sa­no­ja, kuten ”sor­to”, ”va­paus”, ”epäoikeudenmukaisuus”, ”oi­­keu­­den­mu­kaisuus”, se käyt­tää nii­t­ä Sayyid Qut­bin määrittelemässä is­la­­­mi­­lai­sessa vii­te­­ke­­hyk­ses­sä, jossa ne tar­koit­tavat jo­tain ai­van muuta kuin, mi­­tä va­sem­mis­­­­to­laiset kafirit olet­­ta­vat. (Lue: ”Jäl­jelle jää vain jo­­ko islam tai jahi­liyyah”.)

Kui­tenkin silloin kun jonkin jihadistiryh­män väkivalta on niin brutaalia ja niin laa­jan ylei­sön tiedossa, että sitä ei millään pysty kau­nistelemaan ”va­­paus­tais­te­luk­si” tai ”tais­­te­luk­si sosiaalista epäoikeu­denmu­kai­suutta vastaan”, ja kun liian avoin sym­patian osoit­­ta­mi­­nen tällaisia jihadisteja koh­taan vahin­goit­taisi heitä puolustelevien henkilöiden ima­goa, edellä mai­nitusta narratiivista otetaan käyt­töön toinen versio. Siinä mus­li­mit ku­­va­taan edel­leen yllä mainitun kaltais­ten sortotoi­mien tai sosioekonomisten olo­suh­­tei­­den viatto­miksi uhreiksi, mutta nyt niiden synnyttämää suut­tu­mus­ta, vi­­haa, turhautumista ja kau­naa käy­te­tään seli­tyksenä sille, miksi muslimit yli­päätään ”ra­di­ka­li­soi­tuvat” ja liit­ty­vät ”ääriryh­miin”. Keskustelu käännetään siis jihadistien veriteoista ja niiden uhreista sii­hen, kuin­ka muslimien kokemat vää­ryy­det, hei­dän epätoivonsa, vie­r­aan­tu­nei­­suu­tensa ja katke­ruu­­tensa ”altista­vat heidät ää­ri­­ryh­­mien ideo­logi­alle”, jolloin heistä tulee help­po­ja uh­reja hei­tä saalista­ville ”ra­dikaa­leil­le ää­­­ri­­liik­­keil­­le”. Nämä ”ää­ri­liik­keet” värväävät hei­tä sitten ri­­vei­hinsä käyt­tääkseen heitä omiin kataliin tar­koi­­tus­­pe­riinsä, joil­­la – tieten­kään – ei ole ”mi­­tään teke­mistä islamin kanssa”.

Ja jälleen kerran Muslimiveljeskunta ja sitä myötäilevät vi­ran­omai­set, po­liit­ti­nen eliit­ti ja valtamedia nostavat suurimmaksi huolenaiheeksi ”muslimeihin kohdistuvat vastaiskut”. Sen sijaan, että viranomaiset ja media raportoisivat yk­sin­ker­tai­ses­ti sen, mitä jihadistit itse kertovat tekojensa motiiveiksi ja ta­voit­teik­si kaikkine täs­mäl­li­si­ne viittauksine Ko­raa­niin, haditheihin ja fat­woihin, joiden paik­kansa­pi­tä­vyy­den yleisö voisi sit­ten käy­dä tarkistamassa is­la­min lähteistä, he te­ke­vät terroristeista uhreja ja vierittävät vai­vih­kaa vas­tuun heidän teois­taan kafireille tai olosuhteille, joista kafirit ovat vas­tuus­sa. Uusin vil­litys on syyttää il­mas­ton­muutosta terroris­min lisääntymisestä, jol­loin ji­ha­­dis­tien ter­ro­ritoi­minta näh­dään lä­hin­nä vain ilmastonmuutoksen si­vu­vai­ku­tuk­se­na, jon­­ka ole­tetaan haihtuvan kyllä itses­tään, kun­han vain tuo ilmastonmuutos pi­ru­lai­nen en­sin saa­daan kuriin (RT, 7.3.2014, Breit­bart, 14.11.2015).

Jotta tosiasiat eivät unohtuisi, libanonilaissyntyinen Brigitte Gabriel tii­vis­tää isla­min 1 400 vuot­ta kes­tä­neen his­to­rian 15 minuuttiin.

Mielenterveysongelmien räjähdys

Jihadistit pystyvät perustelemaan hyvin seikkaperäisesti sha­ri’an oi­keus­läh­tei­siin vii­­ta­ten, miksi jokaisen muslimin henkilökohtaisena velvollisuutena (fard al-ain) on nyt heidän mielestään puolustavan ji­ha­din (ji­­had al-daf) nimissä suorittaa terrori-iskuja ka­fi­rei­ta, mukaan lukien kafirisiviileitä, vastaan oma­toi­misesti ja ilman erityistä valtuutusta mil­tään auktoriteetilta, kuten ji­ha­dis­ti­jär­jes­töl­­tä, ja miksi joukkotuhoaseiden käyt­tä­mi­nen ja muslimien tappaminen sivullisina uh­rei­na on jihad-iskujen yhteydessä shari’an mu­kaan sallittua. (Lue: Jihad ja sen eri muo­dot ja Jihadin säännöt.) Tällaisia yksinäisten toi­mijoiden suorittamia terrori-iskuja Muslimiveljeskunta, sitä myötäilevä val­­tamedia ja po­liittisesti korrektit turvallisuusviranomaiset vä­hät­te­le­vät kut­sumalla te­ki­­­jöi­tä ”yk­sinäi­sik­si su­siksi”, ”inter­ne­tissä ra­dikali­soitu­neiksi”, ”äs­ket­täin radika­lisoi­tu­neik­si”, ”hen­ki­ses­­ti ta­sa­­pai­­not­­to­­miksi”, ”mielenterveysongelmista kärsineiksi” tai ”häiriin­ty­neik­si yk­si­löik­­si” an­­taen ymmärtää, et­tä teot johtuvat lähinnä yksi­löiden ”henkisestä epäva­kau­des­ta”, ”mie­­len­häi­riös­tä” tai liial­lisesta roikkumisesta ne­tissä eikä niillä ole ai­nakaan mi­tään us­kon­­­nol­lista motiivia riip­pumatta siitä, kuinka tekijät itse pe­rustelevat teko­jaan (ks. esim. Ga­­te­way Pun­dit, 2.12.2015). (Mainittakoon, että monet jiha­distijär­jestöt ovat sit­tem­min kovastikin mieltyneet ”yksinäinen susi”-termiin ja käyttävät sitä myös omassa pro­pa­gan­das­saan yllyttäessään ”yk­si­näi­siä susia”, ”kaupunkisusia” ja ”susilaumoja” ter­ro­ri-is­kui­hin.)

Robert Spencer kertoo esimerkkien valossa globaalin ”mie­­li­­sai­­raus­­epi­­de­­mian” puh­­­kea­mi­ses­ta mus­li­mi­yh­tei­sös­sä.

Iskuja saatetaan myös kutsua esimerkiksi ”työpaik­kaväkivallaksi”, ”jär­jet­tö­mäk­si vä­­ki­val­­­­laksi”, ”sil­mittö­mäksi väkival­laksi” tai ”joukkoampumiseksi”, millä py­ri­tään peittele­mään niiden uskonnollisia motiiveja ja sitä, että niiden uhrit on va­li­koitu näi­den us­kon­non tai shari’aa vastustavien mielipiteiden pe­rus­teella.

Jos jihadistien uhrien jou­­kosta sat­tuu löy­ty­mään yksikin muslimi, alkaa sam­p­pan­ja­pul­lo­jen pok­sau­ttelu valtamediassa ja vasemmistoeliitin piireissä, sillä sen vii­meistään väi­te­tään todistavan, että teol­la ei ole ”mi­tään teke­mis­tä is­lamin kanssa”, koska yleisen ho­ke­man mu­kaan ”islam kiel­tää tap­­pa­mas­ta viat­to­mia ihmisiä”. Yleensäkin aina kun maa­il­mal­ta kantautuu uutisia terrori-iskuista, va­sem­miston hartain toive on, että uhrit olisivat mus­limeja ja heitä olisi mah­dol­li­sim­man paljon ja että syylliseksi paljastuisi joku ”val­kois­ta ylivaltaa” kannattava ”äärioikeistolainen kiihkoilija”. Jos tekijäksi paljastuu sit­ten hen­kilö, jonka nimi viittaa siihen, että hän on muslimi, alkaa teon vähättely, selittely ja peit­­tely, ja koko asia hautautuu alta aikayksikön tärkeämpien asioiden alle, jollaisia median mielestä ovat julk­­­kisten ko­hel­lusten raportoiminen tai vaikkapa Donald Trum­pin ja hänen kan­­nat­­­ta­­jien­­­sa rie­­naa­mi­nen.

”Viat­­tomilla ih­mi­sil­lä” ei is­la­min terminologiassa kui­ten­kaan vii­tata keihin ta­­han­sa viat­to­­­miin si­vii­lei­hin, sillä is­la­min mu­kaan vain muslimit voi­­vat ol­la ”viat­to­mia”. Lisäksi on usei­ta ta­pauk­sia, joissa sha­ri’an mu­kaan muslimien on lu­val­lis­­ta ja oi­keu­tettua tap­paa toisia mus­li­me­ja (esim. muslimit saavat surmata us­­kon­luo­pion, ”oikeudettomaan tap­poon” syyllistyneen, oman lapsen tai lapsenlapsen, maan­tierosvon tai jonkun muun ”pa­haa maalla” tekevän), kuten is­la­min läh­teitä mur­ha­vi­deois­saan huo­lel­lisesti si­teeraava Is­­la­­milai­nen valtio jat­­kuvasti muis­­­tut­taa, ja shari’a sallii tarpeen vaa­tiessa tap­paa myös ih­­mis­­­kilpinä pi­det­tä­viä mus­li­me­­ja, kun päätarkoituksena on tap­paa ka­fi­­­reita (Azzam 1979; Is­lam­­web: Fat­wa 170403). Sitäkin lu­val­lisempaa on tappaa mus­­li­me­ja, jotka va­paa­eh­toi­sesti oles­­ke­le­vat täl­­laisten ka­fireiden jou­­kossa.

”Ei yhteyttä terrorismiin”

Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen presidentti George W. Bush käyn­nis­ti ”so­dan ter­ro­ris­mia vastaan” (War on Terrorism) tai ”sodan terroria vastaan” (War on Terror). Yleensä te­rro­rismilla tar­koi­te­taan sellaista väkivaltaa tai väkivallalla uh­kai­le­mis­ta, jossa pyr­­kimyk­senä on vai­kut­taa välittömiä uhreja laajempaan määrään ihmisiä ja muuttaa näi­den käyttäytymistä ta­val­la, joka ajaa joitakin poliittisia tai uskonnollisia tar­koi­tus­periä (Malkki, HS 27.3.2016). ”Ter­ro­rismin vastaisen so­dan” perusongelma on se, että ter­ro­ris­mi on vain yksi väline, jolla tavoitellaan tiettyä päämäärää, joka voi olla saavutettavissa myös muilla keinoin. Olennaista onkin selvittää, mitä täsmälleen ottaen terrorismilla ta­voi­tel­laan ja mitä kaik­kia mui­ta keinoja sen saavuttamiseksi käytetään. Niinpä Bushin olisi oikeastaan pitänyt ju­li­staa ”glo­baali sota shari’an voimaansaattamista, islamilaisen valtion perustamista ja ka­li­faa­tin palauttamista vastaan”, sillä se ilmaisee täsmällisesti sen, mihin vihollinen ter­ro­rismilla ja muilla keinoin omien sanojensa mukaan tähtää. Toinen vaihtoehto olisi voi­nut olla esimerkiksi ”globaali sota islamin ylivaltaa (ajavia tahoja) vastaan”.

Ilmaisulla ”sota terrorismia vastaan” haluttiin luoda mielikuva siitä, että toi­men­pi­teet ei­vät suinkaan kohdistu islamiin tai muslimeihin vaan ainoastaan epä­­mää­­räiseen jouk­koon ”terroristeja”, jotka toimivat erityisen ”terroristisen ideo­lo­gian” mo­ti­voimina – ideo­lo­gian, jolla ”ei ole mitään tekemistä islamin kanssa”. Koska ji­ha­dis­tien suorittamien lu­kuis­ten terrori-iskujen ja heidän itsensä jul­kai­se­mien manifestien joh­dosta sana ”terro­ris­mi” joka tapauksessa yhdistyy ih­mis­ten mie­lissä väistämättä isla­miin, yk­si keino, jolla yk­sinäis­ten susien ja ter­roristisolujen suo­rittamien is­ku­jen yh­teyttä is­la­­miin on yritetty hä­­märtää, on ollut ter­rorismin käsit­teen uudelleen­mää­rit­tely. Terroris­miksi onkin kat­sottu nyt vain sellaiset teot, joi­den tekijä on to­den­ne­tus­ti ollut yhteydessä johonkin en­nal­ta tun­nettuun, viranomaisten terroris­ti­järjes­töksi luo­ki­t­te­le­maan organi­saatioon ja saa­­nut siltä ohjeensa. Tekijän pelkkä ideo­lo­gi­nen yh­teys ter­ro­ris­ti­järjes­töön ja iskun po­liit­­tinen motiivi eivät siis enää ole riittäneet. Tällä ta­voin monet ji­ha­­­dis­tien is­kut on voitu ni­metä ”yk­sittäisiksi ta­pah­tu­miksi”, joilla ”ei ole yhteyttä ter­­­ro­ris­­­miin” tai ”ei tie­de­tä ole­van yh­teyttä terro­ris­miin”. Vas­taavasti te­ki­jöi­tä ei tällöin ole kut­suttu ”terroristeiksi”, pu­hu­mat­ta­kaan sii­­tä, et­tä hei­tä oltaisiin kut­sut­­tu ”jihadisteiksi” tai ”mu­ja­hidi­neik­si”, vaan esi­mer­kiksi ”pom­­­mi­miehiksi”, ”ase­­mie­­hik­­­si” tai ”puuk­komie­hiksi”. Täl­lä ta­voin huo­mio on suun­­nat­tu pois ter­rori­teon us­kon­nol­­­lis-ideo­lo­gi­sesta ja poliittisesta mo­­tii­vis­ta ja ta­voit­­teis­ta sii­hen vä­li­nee­seen, jolla teko on suo­­ri­tet­tu.

Koska sillä, onko jokin järjestö virallisesti luokiteltu ter­­ro­ris­ti­­jär­­jes­­tök­­si, on mer­kit­tä­viä seu­­rauk­sia, Musli­miveljes­kunta luonnollisesti tekee kaik­kensa, ettei si­tä itseään luo­ki­tel­taisi terroristijärjestöksi, ja on ilmei­sestä, että se harjoittaa ak­­tii­vista lob­­bausta es­tääk­seen hallituk­sia luokit­telemasta muitakaan jiha­dis­ti­jär­­jestöjä ter­ro­ris­ti­jär­­jestöiksi. Se an­taa ymmärtää, että jos veljeskunta julistetaan terroristijärjestöksi, ”maltilliset mus­limit” ym­päri maailman tulkitsevat sen so­dan­ju­lis­tuk­sek­si islamia ja kaikkia muslimeja vas­taan. Samantyyppisellä ar­gu­men­toin­nil­la veljeskunta pyr­kii te­ke­mään tyh­jik­si yli­pää­tään kaikki terrorismin vas­tai­set toimenpiteet. Tällä hetkellä Muslimiveljeskunta on luo­ki­­tel­­tu ter­­ro­­ris­­ti­jär­jes­tök­si ainakin Ve­nä­jäl­lä, Syy­riassa, Egyptissä, Sau­di-Ara­bias­sa, Bah­rai­nis­sa ja Yh­­dis­tyneis­sä ara­­­bi­emi­raa­teis­sa.

Majuri Stephen Coughlinin luentosarja jihadis­tien muo­dostamasta uhasta Yh­dys­val­­loille ja lännelle. Cough­lin, joka on tie­dus­te­lun am­mat­ti­lai­nen, pe­rus­taa analyysinsa toivea­jat­­telun si­jaan tosi­asioi­hin ja mus­li­mien it­sen­­sä käyt­tä­mään ma­teriaa­liin, ja niin­pä hän on­kin tul­lut tunne­­tuksi en­nus­­­tus­­ten­sa to­teutu­mi­sesta.

Väkivaltainen ekstremismi

Joka ta­pauksessa muslimien viime vuosikymmeninä suorittamien kymmenien tuhansien ter­­rori-is­kujen joh­dosta syys­tä ”terro­rismi” assosioituu voi­mak­kaasti islamiin niin, että käy­tännössä kaikki asioi­hin pintaa syvem­mältä perehtyneet mieltävät sen olevan kau­nis­te­leva kiertoilmaus ”is­la­mil­le”, vaikka eivät uskaltaisi sanoa sitä ääneen. Niinpä vuon­na 2010 Obaman hal­linto lan­see­rasi Mus­li­mi­vel­jes­kun­nan suosituk­sesta sen tilalle uu­den ter­min ”väkivaltai­nen eks­t­re­mismi” vä­hätelläkseen islamilaisen terro­rismin mer­kitystä ja is­la­min yhteyttä ter­ro­ris­miin sekä hyödyntääkseen laaja-alaisempaa ekstremismin kä­si­tettä aseena niitä vas­taan, jotka kritisoivat isla­mia ja vastustavat shari’aa. Merkille pan­tavaa on, että tätä Yh­dysvaltain turvallisuuden kannalta keskeistä asiaa käsi­telleen DHS:n neuvoston jäse­nistä yli puolet oli islamisteja, pro-islamisteja tai suurten mus­li­mi­yh­tei­­sö­jen edustajia (Swier, 1.12.2012).

Mus­limiveljes­kunnan propa­gandan, so­lut­tautumi­sen ja subver­sion onnistu­mi­sesta ker­too se, että vasem­miston kontrolloiman valtame­dian lisäksi myös län­si­mai­set turvalli­suus­­viran­omaiset ovat huolestut­tavasti omaksu­neet ji­ha­distien ter­rori-is­kuja vä­hät­tele­vän ja jiha­distien us­konnollisia mo­tiiveja ja agendaa tahalli­sesti hä­märtä­vän ter­mino­lo­gian ja tiedo­tus­politiikan. Yksi ääriesimerkki täs­tä on se, kuinka ”terrorismista” puhumisen si­jaan Yhdysvaltain entinen kotimaan turvallisuudesta vastan­nut ministeri Janet Na­po­li­ta­no puhui ”ih­mi­sen ai­heut­ta­mis­ta tu­hois­ta” korostaakseen ha­lua ”siirtyä pois pelon po­li­tii­kas­ta kohti po­li­tiik­kaa, jossa varaudutaan kaikkiin uhkiin, joita voi ta­pahtua” (Spiegel, 16.3.2009).

Entinen Pentagonin kouluttuja, majuri Stephen Coug­hlin ker­too ”vä­ki­val­­tai­­sen eks­­tre­­mis­min vas­­tus­­ta­­mi­­sen” (CVE) nar­­­ra­­tii­­vis­­ta ja sen a­lku­pe­räs­tä (hel­mi­kuu 2016). Ks. myös osa II.

Muslimiveljeskunnan lanseeraama, uhkakuvaa tarkoituksellisesti hämärtävä vä­­­ki­­­val­­tai­sen ekstremismin käsite on huo­les­tut­ta­vas­ti ilmaantunut myös Suo­je­lu­po­liisin sa­nas­toon. Esimerkiksi Suojelupoliisin ti­lan­ne­kat­sauksessa (2/2013) to­de­taan: ”Väkivaltaisista ää­riliikkeistä johtuva laajamittaisen vä­ki­val­lan riski Suo­mes­sa on pieni eikä tilanteessa ole tarkastelujakson aikana tapahtunut muu­tok­sia. Väkivaltaista ekstremismiä ilmenee pai­kal­lisesti ja yksilötasolla lähinnä ää­ri­oi­keiston käyttämänä väkivaltana. (…) Vä­ki­val­tai­nen eks­tre­mis­mi voi ilmetä ra­sis­ti­se­na tai muuna vi­harikollisuu­tena.” Toivoa sopii, et­tä tämän sanahelinän takaa ei paljastu soluttautumista tai ideologista subversiota, vaan kyse on vain pr-tarkoituksiin käytettävästä retoriikasta, jolla poliitikot ja lehdistö saa­daan pi­det­tyä tyy­ty­väi­si­nä.

Muslimiveljet ekstremismin vastustamisen asiantuntijoina

Muslimiveljet te­key­tyvät mielellään asi­an­tun­tijoiksi väkival­taisen ekst­remis­min vas­tus­­­ta­­mi­sessa, ja ”ekstremisteillä” he tällöin viittaavat ensi sijassa ”ää­ri­oi­keis­to­lai­siin kiih­­koi­­li­­joihin” ja ”mus­limivastaisiin ekstremisteihin” eli jo­ta­kuin­kin kaikkiin muihin kuin mus­li­­mei­hin. Mitä sitten tulee musliminuorten ”radi­ka­li­soi­tu­mi­sen” ehkäisemiseen län­si­mais­­sa, vel­jes­­kun­ta tar­­joaa rat­­­­kaisuksi lisää is­la­mia, lisää mos­­kei­joi­ta, li­sää ko­­raa­ni­­kou­lu­ja, lisää is­­la­­min­­ope­­tu­sta, lisää imaa­meja, lisää shari’aa – ja mie­lel­­lään län­simais­ten ve­ron­­­mak­sa­jien ra­hoi­tuk­­sella. Toisin sanoen sen mukaan ratkaisuna ”eks­tre­mis­min” on­gel­maan on edistää juu­ri nii­tä tavoitteita, joihin jihadistit pyr­ki­­vät, ja ravita niitä juuria, jois­ta jihadismi pohjimmiltaan kumpuaa. Esi­mer­kiksi kolme toisistaan riip­pu­matonta tut­­ki­mus­ta on osoit­ta­nut, että 80 % Yhdys­val­tain mos­keijoista opet­taa ääri-ideo­lo­giaa, is­la­min yli­vallan aa­tetta ja shari’an toimeenpa­ne­misen välttämät­tömyyttä, liet­soo vihaa juu­­ta­­­lai­­sia ja kris­tit­tyjä kohtaan ja tarjoaa vä­ki­valtaiseen jihadiin yl­­lyt­tä­vää materiaalia (Ji­­had Watch, 7.6.2011, 11.12.2011), ja kä­vi­jä­mää­riltään yli­voi­mai­ses­ti suosi­tuimpia ovat mos­­kei­jat, jois­sa edelly­tetään sha­ri’an tiuk­kaa nou­dat­ta­mis­ta ja joissa on tarjolla ”an­ka­ras­ti väki­val­taan lietso­vaa” ma­teri­aalia (Ke­­dar & Jerus­hal­mi 2011). Mus­li­mi­­val­tioiden osal­ta vel­jes­kun­ta puolestaan pro­pa­goi ideaa, jon­ka mu­kaan ai­noa tapa eh­käistä ”ra­di­ka­lis­mia” ja viedä kasvu­alusta ”ää­ri­liik­keiden nou­­sulta” on se, että Länsi tu­kee aseellisesti, ta­­lou­del­lisesti ja muilla tavoin ”mal­til­listen mus­limi­ryh­mien” val­taan­nou­sua nois­sa mais­sa – ja sil­lä se tarkoittaa nimenomaan ”maltilli­sta” Mus­­­li­mi­vel­­jes­­kun­taa.

Build a Wall of Resistance
CAIR:n tilaisuuden mainosjuliste vuodelta 2011

Ai­na muslimien suo­ritta­mien terrori-iskujen jäl­keen Mus­li­­mi­­vel­jes­kun­ta rien­tää julki­suu­­teen tuo­mit­se­maan ”kaiken terrorismin” täs­men­tä­mät­tä, että se viit­taa ”terrorismilla” vain muslimeihin kohdistuvaan vä­ki­­val­taan, ei jihadiin. Samalla se lietso­o ra­sismi-, is­la­mo­­­fobia- ja äärioikeistohyste­riaa ja pel­koa mus­li­mei­hin koh­dis­tu­vista vas­tais­kuista, vaik­­­­kei sel­­lai­sista ole mi­­­tään näyttöä, julis­taen, että iskun to­dellisia uh­reja ovat ta­val­li­set, mal­til­liset mus­li­mit. Se myös val­men­taa ji­ha­distien omaisia esiintymään median edes­­­sä ja tuot­taa näille valmiita lausuntoja, joilla hämärretään teon yh­tey­det islamiin ja sha­ri’aan. Se pe­laa taitavasti ”mus­li­mien maltillisen enemmistön” kortilla niin, ettei ku­kaan uskaltaisi sanoa tai tehdä mitään, mikä voisi saat­taa muslimit us­kon­toi­neen huo­noon valoon, koska se va­hin­goittaisi ”yhteisöllistä yhteenkuulu­vuutta” tai lietsoisi ”yh­teis­­­kun­nallisia” tai ”us­kon­nol­lisia jännitteitä” eri ryhmien välille. Se tor­juu ”syrjivinä”, ”ra­­­sis­­ti­sina” ja ”is­la­mo­fo­­bi­­si­na” kaikki ai­keet suo­rit­taa uskon­nollista profiloin­tia ja koh­den­­­­taa ter­rorismin ­vas­tais­ta tie­dus­telua mos­kei­joihin ja musli­miyh­teisöön (IPT News, 24.12.2012, Jihad Watch 7.9.2012) eikä tee käytän­nössä mi­tään, mistä olisi to­della hyö­tyä ji­­ha­distien harjoittaman ter­­rorismin tor­junnassa ja tutkinnassa, vaan päinvas­toin kehot­taa mus­limeja ole­maan te­­ke­­mästä yh­teistyötä tur­vallisuusviran­omaisten kanssa (IPT News, 12.1.2011, IPT News 21.1.2011, Geller 6.12.2012).

Faisal Hussein suoritti 22.7.2018 Torontossa Islamilainen val­tion vas­tuul­leen ot­ta­man terrori-iskun, jossa hän ehti surmata kak­si ja haa­voit­taa 13 ihmistä, ennen kuin tuli itse surmatuksi ”marttyyrina”. Se, kuinka viran­omai­set is­kus­ta tie­­dot­­ti­vat, kuin­ka ta­pausta käsiteltiin val­tamediassa, kuinka Muslimiveljeskunta osal­lis­tui damage controliin sepittämällä ta­ri­nan tekijän ”mie­lenterveysongelmista” ja kuin­ka kaikesta päätellen tämä kaik­ki vie­lä­pä suoritettiin koordinoidusti, on kou­lu­esi­merk­ki siitä, kuin­ka vi­ran­omaiset, valtamedia ja Mus­limi­veljeskunta pyrkivät hä­mär­tä­­mään ter­rori­tekojen us­konnollisia motiiveja, kun ne liittyvät islamiin ja sha­­ri’aan.

Mitä tulee George W. Bushin käynnistämään sotaan terrorismia vastaan, Mus­li­mi­vel­jes­kunta pyrki systemaattisesti sabotoimaan sitä toistamalla al-Qa’idan salaliittoteoriaa, jon­ka mu­kaan siinä on itse asiassa kyse ”sodasta islamia ja mus­limeja vas­taan”, niin kovasti kuin po­liit­­tisesti korrektit poliitikot ja viranomaiset yrit­tivätkään vakuut­taa, että siitä ni­men­­­omaan siinä ei ole kyse (ks. IPT: War on Islam). Tällaisten väitteiden ta­voit­­­teena on he­­rät­tää suuttumusta mus­li­mi­yh­tei­sös­sä ja viedä pohjaa terro­rismin vas­tai­­sil­­ta toi­milta. Se antaa ym­mär­tää, että sa­moin kuin kaikkinainen islamin po­liit­ti­­sen ideo­lo­­gian ja sha­ri’an kriti­sointi myös ter­ro­rismin vas­tai­sen tie­duste­lutoimin­nan koh­dis­ta­mi­nen mus­li­meihin ”loukkaa musli­meja”, ja kaikki, mikä loukkaa muslimeja, al­tis­­taa nä­mä ”ää­ri­liik­kei­den ideo­logi­oille” ja ”radi­kalisoi­tumi­selle”. Se ha­luaa kaikkien si­säis­tävän sen pe­ri­aat­teen, että jos joku loukkaa mus­li­meja, tuo loukkaaja on vas­tuussa sii­tä seu­­raa­­vis­ta mus­li­mien väki­valtai­sista reaktioista ja nii­den mahdol­lisesti ai­heut­ta­­mis­ta kuo­lon­uh­reis­ta.

”Ekstremismin vastustajat” vierailevat Suomessa

Mohamed Elsanousi
Mohamed Elsanousi, terrorismin tukemiseen syyllistyneen ISNA:n puheenjohtaja

Suomessa maaliskuussa 2015 vieraillut Mo­ha­med El­sa­nou­­si, Mus­li­mi­vel­jes­kun­nan etu­­jär­­jes­­töi­­hin kuu­lu­van ISNA:n joh­ta­ja, jol­la YLE:n mu­kaan ”on vuo­sien ko­ke­mus ter­ro­ri-is­ku­jen eh­­käi­­sys­tä”, an­taa seu­raa­vat seit­se­män oh­jet­ta ter­ro­ris­min tor­jumisek­si:

  1. Lakkaa käyttämästä termiä ”ra­dikaali islam”.
  2. Ymmär­rä, mistä islamissa on kysymys (ts. edellä pu­heena ol­leen ”islam on rau­han us­kon­to”-nar­ra­tii­vin mukaisesti).
  3. Muista, että suuren osan terrorismista estävät mus­­li­mit itse.
  4. Vir­kavallan on luotava luottamus us­kon­­nol­li­siin yh­tei­­söi­hin.
  5. Jos va­koilet, kerro siitä imaamille.
  6. Älä kes­kity konfliktiin – huomioi myös posi­tii­vi­nen kehitys.
  7. Pa­pit, rab­bit ja imaamit: Lyökää hynttyyt yhteen.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta terrori-iskua Elsanousi on ehkäissyt noilla oh­jeillaan, jotka edistävät Muslimiveljeskunnan sivilisaatiojihadistista stra­te­giaa ja joi­ta po­liisi- ja tiedusteluviranomaisten ei tietenkään missään ta­pauk­ses­sa tule noudattaa (paitsi kor­kein­taan tiedustelu- ja hä­mäys­ta­r­koi­tuk­sissa). Sen sijaan viranomaisten kannattaa pe­reh­tyä erittäin toimiviksi osoit­tau­tu­nei­siin NYPD:n ohjeisiin Radicalization in the West: The Homegrown Threat, jotka New Yorkin vasemmistoradikaalinen pormestari Bill de Blasio pois­ti käy­tös­tä tammikuussa 2016 ACLU:n ja muslimijärjestöjen eli käy­tän­nös­sä Mus­li­mi­vel­jes­kunnan käskytyksestä. Muslimiveljeskunnan strategiana on väittää, että kaikki tehokkaat terrorismin vastaiset toimet ovat jotain, mikä ei estä vaan päin­vas­toin aiheuttaa terrorismia.

ISNA, jonka puheenjohtaja edellä mainittu Elsanousi on ja jonka Mus­li­mi­vel­jes­kun­ta omien sa­nojensa mukaan perusti ”islamilaisen liikkeen ytimeksi” Yh­dys­val­lois­sa, on ni­met­ty ”syytteen ul­ko­puo­lel­le rajatuksi salaliittolaiseksi” (un­indi­ct­ed co-con­spi­ra­tor) Yh­dys­­­valtain suurimmissa ter­ro­ris­min tukemiseen liittyvässä Holy Land Foundation -oi­keu­­den­käynnissä vuonna 2008 (IPT: Co-conspritors). Kun ISNA jälkikäteen yrit­ti saa­­da nimensä pois tuosta listasta, tuo­mio­is­tuin tyr­mä­si ha­­k­e­muk­sen tylysti todeten ISNA:n olevan olemassa ter­ro­ris­ti­jär­jes­tö Hamasin rahallista tu­ke­mista varten. (Jihad Watch 7.9.2012.) Suomessa Elsanousi toimii Ylen mukaan ”Kirkon Ul­ko­maanavun koor­di­noi­man Us­kon­nol­lis­ten ja pe­rinteisten johtajien verkoston pal­ve­luk­sessa”. Kirkon Ul­ko­maan­avun veljeily jihadistijärjestöjen ja OIC:n kanssa on vä­hin­tään­kin huo­les­tut­ta­vaa. Vuon­­na 2015 se oli isännöimässä Muslimiveljeskuntaa edus­ta­vaa saar­naa­jaa Abdullah bin Mahfudh ibn Bayyahia, jonka vierailu Valkoisessa ta­lossa synnytti kohun vuonna 2013. Ibn Bayyah on muun muassa vuonna 2004 hy­väk­sy­nyt fatwan, joka oikeuttaa ame­rik­ka­lais­ten tap­pa­mi­sen Irakissa, ja hän on ju­lis­ta­nut avoi­­mes­­ti verk­kosivuillaan, että ”kris­ti­tyt ovat me­nos­sa hel­vet­tiin”.

Esimerkkejä verbaalisesta jihadista

Lännessä Muslimiveljeskunta pyrkii brändäämään islamin positiiviseksi, mo­der­nia yh­teis­­kun­taa hyö­dyttäväksi uskonnoksi, joka on täysin yh­teen­so­vi­tet­ta­vis­sa länsimaiden pe­rus­tuslakien kanssa, ja is­lamistit puolestaan jonkinlaisiksi muslimien us­kon­non­va­pau­den ja kansalaisoikeuksien puolustajiksi. Tätä tar­koitusta varten se pyrkii kontrolloi­maan sitä sanastoa, jota länsimaisten po­lii­tik­kojen, viran­omais­ten, tutkijoiden, oppima­te­riaa­lien laatijoiden ja median edus­ta­jien on sen mukaan islamista pu­huessaan so­ve­liasta käyt­tää ja mitä ei, jotta he eivät ”leimaisi”, ”louk­kaisi” tai ”suututtaisi” mus­li­mien ”mal­til­lista valtavirtaa”, mikä vain ”lisäisi vastakkainasettelua” ja saattaisi ”altistaa” nä­mä ”maltilliset muslimit” ”ääri-ideologioille” ja ”radikalisoitumiselle”.

arabic-english

MEMRI:n verk­ko­sivuilta voi seurata, mitä mus­li­mijohtavat pu­hu­vat ara­biak­si omil­le kan­nat­ta­jil­leen: Memri.org, Memri TV.

Tämän li­säksi länsimaiselle ylei­sölle suun­natussa propa­gandas­saan se pyrkii sys­te­­maat­ti­­ses­ti salailemaan ja kau­nistelemaan niitä merkityksiä ja tulkin­toja, joita isla­min omissa läh­­teissä, kuten Koraanissa ja sen selitysteoksissa (taf­sir), hadit­heissa, eri laki­kou­lu­kun­tien shari’a-op­paissa ja Muham­madin elä­mä­­ker­rassa (sirat), eri asi­oille an­netaan. Usein siteeratun hadithin (Sunan Abu-Dawud 2631) mukaan aina sotaret­kille läh­ties­sään Mu­ham­madilla oli tapana koros­taa: ”Sota on petosta.” Tämä pätee myös ver­baali­seen ji­ha­­diin, jossa shari’a sallii muslimien käyttää kafireita vastaan erilai­sia har­hau­tusme­ne­tel­miä muslimien suo­jelemiseksi, omien ai­keiden kätke­miseksi, shari’an voi­maan­saat­ta­mi­sen edis­tä­mi­sek­si ja kafirei­den tappa­miseksi tai houkuttelemiseksi islamiin. Näitä me­ne­tel­miä ovat muun muassa ys­tävällisyyden teeskentely, va­leh­te­lu (ta­qiyya), harhaan­joh­ta­vien puo­li­totuuksien kerto­minen (kit­man) ja sanojen ja il­maus­­ten käyttä­minen siten, et­tä pu­huja tahallaan viittaa niillä harhaanjoh­ta­vasti jo­hon­kin toi­seen asi­aan kuin vas­taan­ot­taja olettaa (taw­riya).

Sanaston kontrollointi

Muslimiveljeskunta tuomit­see jyrkästi ne, jotka julkeavat ”yhdistää islamin ter­ro­ris­miin”. Se ei kui­tenkaan tuomitse niitä konkreettisia jiha­disteja, jotka omilla teoil­­laan ja pu­­heillaan to­si­asias­sa yhdistävät islamin terrorismiin ja perustelevat toimin­taansa si­tee­raa­­­mal­la huo­lel­li­sesti Ko­raanin jakeita ja ha­dit­heja, vaan ai­noas­­taan ne, jotka raportoi­vat sii­tä. Niinpä se myös vaatii, että termejä ”islam”, ”muslimi”, ”islamisti”, ”shari’a” tai ”ji­­­had” ei saa mil­lään tavalla yhdistää ter­ro­ris­miin tai ”väkivaltaiseen ekst­remis­miin”. ”Is­­lamista” pu­hu­mi­sen sijaan tulisi sen mukaan puhua ”ekstremismistä”, ”ääri-ideologi­as­­ta”, ”al-Qa’idan ideo­lo­­gias­ta”, ”Boko Haramin ideologiasta”, ”Al-Shabaabin ideo­lo­gias­ta”, ”Isisin ideologi­as­ta” ja niin edelleen, ikään kuin nuo ideologiat eivät perustuisi is­la­miin, ja ”is­la­mi­lai­sen ter­­rorismin” sijaan tulisi puhua ”al-Qa’idan inspiroimasta ter­ro­ris­mis­­ta”, ”Isisin ins­pi­roi­mas­ta terroris­mista” ja niin edelleen, ikään kuin juuri Koraani ja ha­­dithit eivät inspiroisi ji­ha­dis­teja terrorismiin. Kuten tunnettua, Barack Obama kiel­täy­tyi sys­te­maat­tisesti käyt­tä­mäs­tä il­maus­ta ”is­la­mi­lai­nen terrorismi”, vaik­ka Mu­ham­mad it­se to­tesi kuolinvuotellaan: ”Minut on tehty voittoisaksi ter­ro­ril­la.” (Sa­­hih Buk­­hari 4.52.220).

Mitä tulee ongelmalliseen ter­miin ”islamismi”, se on puhtaasti länsimainen, aka­tee­mi­nen luomus, jota islam itse ei tunne ja jota monet muslimit siksi vie­rok­su­vat. Se poh­jau­tuu ajatukseen, jonka mukaan on olemassa yhtäältä ”is­lam” jon­kin­lai­se­na kristinuskon kal­taisena, rauhanomai­sena uskon­tona ja hyvänä, puh­taa­na ytimenä ja toi­saalta siitä ir­ral­linen ”islamismi”, poliittinen ideologia ja ak­tivismi, joka tähtää shari’a-lain voimaan­saat­tamiseen joko demokraattisin tai väkivaltaisin mene­tel­min. Vii­meksi mainittua, vä­ki­val­­­tais­ta ”is­­la­mis­­mia” kut­su­taan usein ”radikaaliksi islamismiksi”. Näillä jaotte­luilla on ha­lut­tu pitää yllä poliitti­sesti korrektia myyttiä islamista ”rauhan uskontona”, jota ta­val­li­­sista, ”hy­vis­tä” muslimeista erillään pi­dettävien ”islamistien” sitten väitetään hyö­dyn­tä­vän omiin poliittisiin tarkoitusperiinsä. Tämä jaottelu ei vastaa lainkaan ji­ha­dis­tien omaa kä­si­tys­tä ”islamista”, joka heidän puheissaan viittaa ennen kaikkea shari’aan, sen määrittämään elämäntapaan ja sitä noudattavaan islamin yh­tei­söön. Se voi to­ki vii­tata myös us­koon, mutta vain vähem­­män tär­­keänä si­vu­seik­ka­na. ”Islam ei ole pelk­kä ’us­ko’”, pai­not­taa Sayyid Qutb­ (MS: 70), m­o­dernin ji­ha­dismin pääideologi, ja jatkaa: ”… joka pai­kassa, missä on olemassa isla­mi­lai­nen yh­tei­sö, joka on konkreettinen esimerkki ju­ma­lal­li­ses­ti sää­detystä elä­män­jär­jes­tel­mästä, sillä on Allahin antama oikeus astua esiin ja ottaa poliittinen järjes­telmä hal­lin­­taansa niin, et­tä se voi perustaa sha­ri’an­ Maan päälle, kun taas uskon asian se jättää hen­kilö­koh­­taisen oman­tunnon varaan (MS: 86).” Us­kol­la on siis islamis­sa varsin mar­gi­naa­linen asema.

Edellä mainitun ja­ot­telun seurauksena ”islamismi”- ja ”is­lamis­ti”-sa­noille lan­keaa au­to­maat­ti­ses­­ti enem­män tai vä­hemmän kiel­tei­nen si­vu­mer­kitys, mikä ei tieten­kään tyydytä Mus­li­mi­­vel­jeskuntaa, joka harjoit­taa nimen­omaan po­liit­­tis­ta islamia. Niinpä veljeskun­taa edus­­­ta­va CAIR vaati 3.1.2013 mediaa lopet­ta­maan ko­ko­naan ”is­la­misti”-sanan käytön sen jäl­­­keen, kun uutis­toimisto AP oli jul­kais­sut uu­den tyy­li­op­­paan, jossa ”isla­misteiksi” oli mää­­ri­telty kaikki ”isla­min lain mukaisen hallinnon kan­nat­tajat” – ”aina valta­vir­ta­po­lii­­tikois­ta ji­hadisteina tun­net­tui­hin mi­litanttei­hin” (The Bla­ze, 6.1.2013). Musli­mi­veljes­kun­­nan painos­tus sai aikaan sen, että AP lisäsi seu­raavaan tyy­liop­paa­seensa täs­men­nyk­sen, jol­la on tarkoitus rajoittaa ”is­la­misti”-sa­nan käyttöä: ”Äl­­kää käyt­täkö synonyy­minä is­­la­­mi­­lai­­sille taiste­lijoille, militanteille, ekst­remisteille tai ra­di­kaa­leille, jotka saat­tavat ol­la tai saat­tavat olla olematta islamisteja. Aina kun mah­dol­lis­ta, olkaa täs­mäl­li­siä ja käyt­tä­­kää mili­tantti­kytkök­sen nimeä: al-Qa’idaan kytköksissä ole­va, Hiz­­bollah, Taliban, jne.” (US News, 4.4.2013).

Negatiivisten konnotaatioiden häivyttäminen

Kun jokin kielteisiä mielleyhtymiä ei-muslimeissa herättävä käsite tai sana, ku­ten ”ji­had”, esiintyy toistuvasti medi­assa tai on hyvin keskeisessä asemassa is­la­mi­ssa, Muslimi­vel­­jeskunta väittää, että ”maltillisten mus­limien valtavalle enem­mis­töl­le” sillä on itse asias­sa jokin myönteinen tai neutraali mer­kitys ja kieltei­sessä merkityksessä sitä käyt­tävät vain ”islamin omiin nimiinsä kaapanneet eks­t­re­mis­­tit” ja – ”isla­mofoobikot”.

my-jihad

Esi­merk­­kinä tästä voi mainita Muslimiveljeskun­nan joulu­kuussa 2012 käyn­nis­tä­män My Ji­­had ‑propaganda­kam­panjan (myjihad.org, ei enää ole käytössä), jolla se pyrki mar­gi­na­li­soi­­maan ja häi­vyttä­mään ”jihad”-ter­­­miin liittyvät kielteiset mielleyhtymät hyö­dyn­tä­mäl­lä sitä tosiasiaa, että ara­bian kie­len sana ji­had sellaisenaan tar­koittaa yleensä ottaen mi­tä tahansa ’taistelua’ tai ’kamp­pai­­­lua’. Niinpä se väitti, että ”maltillisille valtavirran mus­limeille” jihad on ”jokapäi­väi­seen elä­mään kuu­luva po­sitii­vinen, rauhanomainen ja ra­kentava harjoitus”. Esimerkiksi yh­dessä sen kam­pan­jaju­lis­teessa oli mus­liminainen, joka toteaa: ”Minun jihadiani on pi­tää kun­nos­tani huolta kiirei­sestä ai­ka­taulustani huo­li­mat­ta. Mikä on sinun jihadiasi?” Ko­­raa­nissa, hadit­heissa ja eri­tyi­ses­ti shari’a-oppaissa ter­mi ”jihad” esiin­tyy kuitenkin lähes poik­keuk­setta kontekstissa, joka tavalla tai toisella liit­­tyy sodan­käyn­tiin ka­fireita vas­­taan sha­­ri’a-lain voi­­maan­saat­ta­­mi­sek­si. Tämä pätee myös kiis­­tan­alai­­seen ”suu­rem­man ji­ha­din” (ji­had ak­bar) käsittee­seen, jolla vii­tataan ”sisäiseen kamppailuun itseä vas­taan” – fyy­­­sis­tä jihadia kohtaan tunnetun vas­ten­mie­li­syy­­den tukah­dutta­miseksi (Islam Q&A: 10455). ’Um­­­dat al-Sa­lik, joka on Kairon al-Azhar-yliopiston, sunnalaisuu­den kor­keim­­man us­­kon­­nollisen auktori­teetin, ja myös Mus­li­mi­vel­jes­kun­nan omien or­ga­ni­saa­tioi­den FCNA:n ja IIIT:n, hy­väk­sy­mä shari’a-opas, antaa sel­keän mää­ritelmän ”jiha­dille”:

o9.0 Jihad tarkoittaa sotaa ei-muslimeja vastaan, ja se on ety­mo­lo­gi­ses­ti johdettu sa­nasta mujahada, joka merkitsee sodankäyntiä uskonnon perustamiseksi…

My jihad -kam­panjasivus­tolla todettiin aivan oikein, että ”jihad on islamin uskon kes­kei­nen opin­kappale, joka tarkoittaa ’taiste­lua Jumalan tiellä’”. Sivustolla ei kui­ten­­kaan täsmennetty, että tämä ”kamppailu Jumalan tiellä” on käännös jihadistien vil­je­le­mäs­­tä arabi­ankielisestä il­mauk­sesta ”al-ji­had fi sabil Allah”, jolla tar­koitetaan ni­men­omaan fyysiseksi, aseel­liseksi kulmi­noitu­vaa taistelua uskottomien alis­tamiseksi ja sha­ri’an voi­maansaattamiseksi kaikkialla Maassa (Jihad Watch, 6.6.2003, Spencer 2007: 74–75). Ko­raa­nissa (4:95–96) varta vasten korostetaan, että ne, jotka ”taistelevat Allahin tiel­­lä omai­suu­tensa ja henkensä uhalla” eli fyysisesti, saavat Allahilta paljon suuremman palk­­­kion kuin ne, jotka pelkästään tukevat jihadia materiaalisesti. ’Umdat al-Salikissa to­detaan:

o9.1 Jihad on yhteisöllinen velvollisuus. Kun riittävä määrä ih­misiä suorittaa sitä me­­nes­tyksek­­käästi, toteuttaa sitä, se ei ole enää pakollista toisille (mis­tä todis­teena ovat pro­feetan sanat): ”Se, joka antaa varus­teita ji­hadia käy­vällä soti­laalle, on itse suoritta­nut jiha­dia”. Ja Al­lah Korkein on sanonut: ”Eivät taiste­lusta pois jää­vät usko­vaiset – paitsi ne, joilla on jokin vam­ma – ole saman­veroisia kuin ne, jotka kilvoit­televat Alla­hin tiellä omai­suutensa ja hen­kensä uhalla. Allah suosii omai­suutensa ja hen­kensä uhalla kil­voit­televia enem­män kuin taiste­luista pois jääviä. Hän on luvan­nut molem­mille par­haan palkkion, mutta kil­­voitte­leville Hän antaa suurem­man palkan kuin taiste­lusta pois jää­ville. (Koraani 4:95)

Pam­fletissaan ”Liity karavaaniin” sheikki Abdullah Azzam, Mus­li­mi­vel­jes­kun­nan kas­vat­ti ja ”globaa­lin jihadin isä”, tähdentää, että ilmauksella ”fi sabil Allah” eli ”Allahin tiellä” tai ”Allahin asian puo­lesta” tarkoitetaan jihadia (päätösluvun kohta 9) ja sana ”jihad” puo­lestaan viittaa yksinomaan aseelliseen taisteluun, mistä neljä imaamia (eli sunna­lai­suu­den neljä lakikoulukuntaa) ovat yhtä mieltä (päätösluvun kohta 8).

Heinäkuussa 2016 Muslimiveljeskuntaa edustavan CAIR:n johtaja Nihad Awad vaati twii­teis­sään (15.7.2016, 28.7.2016), että jihad-sanaa ei tulisi käyttää terrori-iskujen yh­tey­des­sä, väittäen, että ”terrorismilla ei ole mitään tekemistä jihadin kanssa”. Tässä yh­tey­des­sä on muistettava, että Musli­miveljeskunnan omassa sanastossa sana ”terrorismi” on ra­joi­tet­tu vain muiden kuin muslimien te­kemiin terrori-iskuihin. Jihad ei sen terminologiassa ole lainkaan terrorismia.

My Jihad ‑sivustolla ”jihadia” pyrittiin brändäämään myös ”kamppailuksi oikeu­den­mu­kai­­suu­den puo­lesta”, joka voi olla ”fyysistä”, ”jos muita keinoja ei enää ole käytettä­vissä”. Tä­­mä muotoilu oli tarkoi­tettu herättämään vastakaikua erityisesti vasem­misto­­laisis­sa, mutta jälleen sivustolla ”unohdettiin” mainita yksi olen­nai­nen seikka: Muslimiveljes­kunnan omassa sa­nastossa ”oikeudenmu­kaisuus” ja ”oi­keus” ovat kier­toilmauk­sia ja koo­di­sanoja ”sha­ri’alle”. Nimen­omaan shari’aan viittaa esi­mer­kik­si Egyptin Mus­li­mi­vel­jes­kunnan vuonna 2011 perustaman puo­lu­een nimi ”Vapaus ja oi­keus”. Myös siinä oleva sa­na ”vapaus” viittaa johonkin täy­sin muuhun kuin asiaan vih­kiy­tymätön kuulija olet­taa. Sayyid Qutbin mu­kaan ”vapaus” on tila, joka koittaa, kun kaik­­ki Allahin kanssa kil­pai­levat pal­von­nan kohteet ja kaikki sha­ri’a-lain kanssa kilpaile­vat, ihmisten luomat ja si­ten jahi­liyyahia (”tietämät­tömyyttä”) edus­tavat laki-, valta- ja yh­­­teis­kunta- ja us­ko­mus­jär­jes­tel­mät on saatu täysin tuhottua (MS: 34, 70–71, 81, 106–107). Tällöin kaikki ovat myös ”tasa-arvoisia”, lukuun ottamatta tietysti naisia, orjia ja dhim­mejä eli muslimeille nöy­rästi suojelura­haa (ji­zya) mak­savia juutalaisia ja kris­tit­tyjä. Turkin val­ta­puolueen AKP:n nimi ”Va­paus ja kehitys” on samalla tavalla har­haanjoh­tava. Siinä oleva sa­na ”ke­hitys” viit­taa fyysistä jihadia edeltävään da’wa-vai­hee­seen ja shari’an asteittai­seen voi­maan­­saat­ta­miseen.

Muslimiveljes­kunta käyt­tää mie­lel­lään ter­mejä, joilla jihad naa­mioi­daan oi­keutetuksi va­paus- tai kansalaisoikeustaiste­luksi sorretun ihmis­ryh­män puo­lesta mut­ta joilla on ji­ha­diin liittyvä piilo­merkitys, jonka toiset muslimiveljet ja muut tä­hän sa­lakoodiin pe­reh­dy­te­­tyt ymmärtä­vät (lue: ”Virstanpylväät” uuden sa­nas­ton lähteenä). Myös väit­tee­seen ”is­lam on rauhan uskonto”, jota voi pi­tää vel­­jes­kun­nan suu­rim­pana valheena, kätkeytyy pii­­­lo­­merkitys, jota ul­ko­puo­li­sen on vai­kea oivaltaa: sana ”rauha” viittaa siinä uto­pis­ti­seen tilaan, joka koittaa sitten, kun ko­ko ihmiskunta on jihadin avulla saatu alistettua nou­dattamaan shari’aa, eikä ku­kaan enää kapinoi ”Allahin suvereniteettia” ja muslimien yli­her­ruutta vas­taan. Täl­lainen har­­haan­­joh­tava kielenkäyttö (kit­man ja taw­riya) ei sha­ri’a-lain mukaan ole varsi­naista va­­leh­­te­lua, ja se on tarpeen vaatiessa sallit­tua myös mus­li­mien keskinäisessä kommuni­kaa­­ti­os­sa (’Um­dat al-Salik r10.02–03).

My Ji­had ‑kam­panjan toinen kärki oli kohdistettu islamiin ja shari’aan kriittisesti suh­tau­tu­viin hen­kilöihin. Muslimiveljeskunta väitti, että ”jihadia” ”terroris­min” syno­nyy­mina pi­tä­­vät muslimiekst­remistien lisäksi vain ”muslimivastaiset ekst­remistit”, näiden cheer­lea­derit ja ros­kanpuhujat, jotka ovat ”liian pitkäksi aikaa tehokkaasti päässeet kaap­paa­maan ja yk­sinkertaista­maan keskustelun is­lamista ja muslimeista”. Sen mukaan nämä ”ää­­ri­oikeistolaiset, isla­mofobiset kiihkoilijat” ha­luavat väittää, että ”ekstremistit ovat oi­keas­­sa” ja ”me kaikki muut, maltilliset muslimit vää­rässä”. Näin Mus­li­mi­vel­jeskunta ohjasi keskustelun islamin dog­mien asiasisällöstä jälleen epä­olen­nai­seen ky­­sy­­­mykseen ”Mi­kä on oikeaa islamia ja mikä väärää?” ja antoi ymmärtää, että se ”is­la­mo­foo­bi­koi­den” toteamus, että jiha­distien väki­valta pohjautuu islamin opin­kap­pa­lei­siin, lei­­­maa ”mus­li­mien maltilli­sen enemmis­tön” tai ”kaikki muslimit” ”ter­ro­ris­teik­si”, vah­vis­taa ”va­hin­gollisia stereotypioita” ja luo ”perus­teet­to­mia uh­kaku­via”, ja juuri si­tä ”is­la­mo­foo­­bi­kot” muka haluavatkin: liet­soa pelkoa, vihaa ja vä­ki­val­taa kaikkia musli­meja koh­taan. Sik­si nämä ”islamofobiset kiihkoili­jat” tai ”muslimivastaiset eks­tre­mistit” ovat sen mu­kaan vä­hintään yhtä vaarallisia ”eks­­t­remis­tejä” kuin mus­li­miekst­remistit, ja hei­dät an­­sait­sevat olla ensisijai­sina koh­teina ”vä­­ki­­valtaisen ekstremismin vas­tus­ta­mis­sa”. Täl­lai­sen ad ho­mi­nem ‑syytevyöryn voi saa­da ni­s­kaan­­sa, jos pelkäs­tään rapor­toi, mi­tä sha­ri’an keskeiset oi­keusläh­teet – Koraani, ha­dithit ja Mu­hammadin elämäkerta – pi­tävät si­säl­lään, kuinka jihadistien toi­met vas­taa­­vat shari’an mää­räyksiä ja kuinka ji­ha­dis­tit itse pe­rus­te­le­vat te­ko­jaan siteeraten ky­sei­siä läh­teitä.

”Pysykää vain hiljaa, niin teillä ei ole mitään hätää…”

Syyskuun 11. päivänä [Mohammed] Atta nousi American Airlinesin lennolle 11 Bostonista Los Angelesiin. Kun hän ja muut jihadistit olivat kaapanneet koneen, Atta kertoi matkustajille: ”Pysykää vain hiljaa, niin teillä ei ole hätää… Älkää kukaan liikkuko. Kaikki tulee me­ne­mään hyvin. Jos yritätte liikkua, vaarannatte itsenne ja koneen. Py­sy­kää vain hiljaa. – The Complete Infidel’s Guide to Free Speech (and Its Enemies)

Va­litetta­vasti valtaeliitti ja valtamedia ovat sisäistäneet erittäin hyvin sen Mus­li­mi­vel­jes­kun­nan pro­pa­goiman narra­tiivin, jonka mukaan jihadistien us­kon­nol­lis­ten motiivien ja ta­voit­tei­den to­tuu­den­mu­kainen rapor­tointi antaisi jiha­disteille ja heidän ”ääri-ideo­lo­gial­leen” juuri sen le­gi­ti­mitee­tin ja julkisuuden, jota he haluavat, voi­maannuttaisi heitä ja sen myötä va­hin­goit­taisi ”maltillisten mus­limien” asemaa, ”louk­kaisi” näitä ja ”al­tis­tai­si” nämä ”ää­­ri­­ryh­­mien ideo­lo­gioil­le” – ja, mikä pahinta, vain lisäisi ben­­sii­­niä ”is­­la­­mo­­fo­bis­­ten kiih­koi­li­joi­­den” liet­­so­miin liek­­kei­hin.

nine-eleven

Tämän syötin ahnaasti nielaisseet poliit­ti­ses­ti korrektit vi­ran­omai­set ja media pyrkivät viimei­seen asti välttä­mään jihadistien us­kon­nol­listen mo­tii­vien ja sha­ri’an oikeus­läh­teiden tarkastelemista, vaikka ne ovat va­paasti saa­­ta­­villa In­ter­ne­tistä ja kirjastoista, tai te­keytyvät autuaalli­sen tie­­tä­mät­tö­­mik­si niistä, vaik­ka jiha­distit itse ilmoit­taisivat ne hy­vin selkeäsanai­sesti. Ääri-esimerkkejä tästä ovat niin kut­suttu ”Fort Hoodin ammuskelu”, jos­sa Nidal Hassan 5.11.2009 sur­ma­si 13 hen­ki­löä Fort Hoodin so­­ti­las­tukikoh­dassa Tek­sa­sis­sa ja jonka Oba­man hal­lin­to määritteli ”työ­paik­­ka­vä­ki­val­lak­si”, ja Tsarna­jevin veljes­ten 15.4.2013 suorittama Bostonin maratonin pom­mi-isku, jon­ka motiiveista va­sem­mis­to­media teeskentelee vieläkin ole­vansa au­tuaal­li­sen tie­tä­mä­tön. Viranomaisten, po­lii­tik­ko­jen ja valtamedian edustajien har­joit­tama ta­hal­linen to­tuu­den peittely tekee heistä osa­syyl­lisiä jihadistien tu­leviin iskuihin. Se vahin­goit­­taa ih­mi­siä, myös heidän omia lä­him­mäi­siään, estämällä heitä ymmär­tämästä asioiden syy-seu­raus­­suh­­teita ja va­rau­tumasta tu­le­vaan ja an­taa Muslimiveljeskunnalle ja muil­le ji­ha­dis­tiryh­mille mah­dolli­suuden jat­kaa rauhassa shari’an voi­maan­saat­ta­mi­seen tähtäävän agen­­dansa to­teutta­mista.

KGB-loikkari Juri Bezmenov (Tomas Schuman) kertoo KGB:n käyttämästä ideo­lo­gi­ses­ta sub­ver­siosta. Katso myös Bezmenovin silmiä avaa­va haas­tat­te­lu vuodelta 1984.

Muslimiveljeskunta näyttää omaksuneen KGB:ltä ideologisen subversion me­ne­tel­män. Ideo­­lo­gisella subversiolla tähdätään siihen, että ihmi­set muut­ta­vat ta­paansa ha­vain­noi­da to­del­lisuut­ta aina siihen pis­teeseen asti, että kaikesta saa­ta­vil­la olevasta in­for­maa­tios­ta huo­li­mat­ta kukaan ei ole enää järjis­sään puo­lus­taak­seen itseään, perhet­tään, yh­tei­söään ja maa­taan ja subversion kohteena olevat hy­väuskoiset, hyödylliset idiootit on saa­tu hui­jat­tua toimi­maan itse­näisesti omaa etuaan vastaan (Schuman 1984).

Kuten ai­koi­naan Neu­vos­toliiton tapauksessa Musli­miveljeskunnankin ta­pauk­ses­sa hyö­dyl­li­sen idi­oo­tin roolia näyt­telee ensi sijassa vasemmisto, jonka kanssa Mus­li­mi­vel­jes­kun­nal­la on yh­teinen vi­hol­linen: länsimainen sivilisaatio ja sen juutalaiskristilli­seen mo­raa­liin ja va­lis­tuk­sen ihan­teisiin pohjautuva, yk­si­lön­va­pauk­sia kunnioittava arvomaa­il­ma. Niinpä va­­sem­mis­to­eliitti ja valtamedia sa­moin kuin kansalais- ja ih­mis­oi­keuk­sien puo­lustajina esiinty­vät järjestöt ajavat itsenäisesti ja täy­sin oma-aloitteisesti Mus­li­mi­vel­jes­­kun­nan agen­daa ja yh­den­mu­kais­ta­vat ja synkronoivat omat kulttuu­rimarxistiset nar­ra­tii­vin­sa Mus­­li­­­mi­vel­jes­kun­nan narratiivien kanssa niin, että on mahdotonta sanoa, kum­­malta ne ovat alun perin lähtöisin. Lisäksi noita nar­ra­tii­veja eivät levitä ainoastaan mus­limiveljet vaan myös sellaiset musli­mit ja ei-muslimit, joilla ei ole mi­tään te­ke­mis­tä Mus­li­mi­vel­jes­kun­nan kanssa mutta jotka ovat ha­vainneet ne toi­­mi­vik­si. Vas­emmiston kont­rolloiman Hol­ly­woo­din, uu­tis- ja viihde­teollisuu­den, yli­opis­to­maail­man ja pop­kult­tuu­riin kautta ne ovat voineet is­kos­tua myös sinun oman lähim­mäisesi, puo­li­sosi, lapsesi tai työtoveriesi aja­tus­maail­­maan.

 

Mainokset